Pieniä, suuria ja kaikenkokoisia ilonaiheita

Valkoisuudellaan pimeyden pilannut lumi on taas sulanut kokonaan ja työmatkani sujuvat jännittävässä, mystisessä pimeydessä polkien.
 
Olin keikalla toissapäivänä ja näin Infected Rainin, Lacuna Coilin ja Eluveitien. Olin keikalla yksin kun kaveri ei päässyt, mutta uskalsin hienosti ja oli upeat keikat! Varsinkin kun sattumalta tapasin Lenan (Infected Rainin laulajan) vessakäytävässä ja kerroin ihailevani häntä suuresti, osin siksi että hänelläkin on ahdistushäiriö ja masennus mutta hän on silti erittäin pätevä muusikko ja keikkailee ahkerasti sekä muistaa aina sanoa että "don't forget to smile" esimerkiksi instagram-tarinoissaan ja videoissaan. Ihanan positiivinen ihminen! Todiste siitä että mt-ongelmat eivät ole este vaan hidaste. Hymyilen edelleen. :)
Lacuna Coil. Huhhuh. Upeita kappaleita ja upeaääninen Christina Scabbia. ❤️
Eluveitien keikka kesti yli kaksi tuntia ja se hyppimisen ja rääkymisen määrä.. Varmaan viikon pästäkin sattuu jalkoihin. Inis Mona-kappaleen viisi ylimääräistä kertosäettä oli selvästi liikaa ainakin omalle äänelle, ja soi muuten päässä edelleen. :grin:
 
Ensimmäinen vetämäni roolipelisessio toisella Harn-ryhmälläni, sillä jolla käytämme Dungeons & Dragonsin viitosedikan sääntöjä. Roolipelaaminen on kyllä ihan käsittämättömän laaja harrastus. Tämä ryhmä vaikuttaa mieltyneen mikroropeltamiseen, eli seikkailuun ei ole mitään kiirettä jos voi ensin esimerkiksi pyydystää jäniksiä ansoilla, kalastaa ja ruokkia sikoja joiden nimet ovat Orvokki ja Kielo. Tässä pelisessiossa ei ollut yhtään taistelua eikä edes ei-pelaajahahmoja! Herranen aika mikä sieltä tulee, sieltä tulee ihmismunkki, maahissamooja ja puolituisdruidi!
 
Alkuviikosta väsäsin kuuden sivun verran kuoromusiikkia Christina Rossettin tekstiin. Totesin kuitenkin lopulta, että tulipa aika paska biisi. Suurimmalle osalle musiikistani käy juurikin näin. Tai tarkennettakoon: suurin osa omasta musiikista jää kesken. Ehkäpä siitäkin syystä, että useimmiten saatuani aluksi lupaavalta vaikuttavan teoksen valmiiksi hylkään sen ja viskaan mappi ö:hön koska en ole tyytyväinen.

No mutta se ilonaihe: eilen aloin väsäämään taas jotakin uutta. Kun on saanut edellisen työn loppuun, toisin sanoen kun on luovuttanut edellisen kohdalla ja kirjoittanut kuolinajan paperiin, on erittäin virkistävää aloittaa puhtaalta pöydältä ilman mitään rajoituksia. Voi tehdä mitä ikinä huvittaa. Tällä kertaa uutta musiikkia tulee ehkä jousikvartetille tai jollekin isommalle kokoonpanolle. Vaikuttaa (taas tälläkin kertaa) erittäin lupaavalta. Heh. Saattaa kuulostaa pessimistiseltä mutta olen musiikin suhteen aina optimistinen; muuten olisin luovuttanut tämän leikin jo ajat sitten. Silloin tällöin ylitän itseni ja onnistun luomaan jotakin, mistä itse pidän ja minkä haluan jakaa muillekin.
 
Olin keikalla toissapäivänä ja näin Infected Rainin, Lacuna Coilin ja Eluveitien.
Eluveitien näkemisestä (tosin lauantaisella keikalla omassa tapauksessani) iloitsen myös minä :) Pitkäaikainen haave päästä näkemään livenä, ja olipahan vielä hienompaa kuin osasin ajatellakaan. Puoliskokin sanoi viihtyneensä todella hyvin, vaikka muuten kuin sivullisena ei muuten bändiä kuuntelekaan.
 
Tuossa sunnuntai-iltana mainitsemani uuden musiikkiteoksen ensimmäinen luonnos on tullut valmiiksi.

Tällä kertaa tein loistavaa työtä, vaikka itse sanonkin. Jes! Vielä kerkesi tälle vuodelle. Tässä vaiheessa instrumenttina on piano, mutta taidan hyvinkin orkestroida tätä esimerkiksi oboekvintetille (eli oboe + jousikvartetti). Projektinimi on "A Sumerian Love Song". Nykyään on harvinaista, että olisin näin tyytyväinen johonkin tekeleeseeni. Tämä tulee todennäköisesti portfoliooni kun hakeudun jatko-opintoihin.
 
Aamuhepulit on parhaita meikäläisellä. Silloin naurattaa ja hepulittaa ihan täysin. Ei haittaa, vaikka jokin asia menee poskelleen, kunhan saan tehtyä. Jo toinen kokonainen päivä ilman teatterille menoa ja olen saanut nukkua pitkään :heart: Nyt erittäin hobittimainen aamupala ja ihan vaan olemista. Aivan mahtava fiilis pitkästä aikaa, kun ei tarvitse lähteä mihinkään :grin:
 
Minulla on meneillään kolmen kokemusasiantuntijakeikan rupeama: eilen oli työryhmä Pitkäniemessä, tänään puhuin Poliisiammattikorkeassa hätäkeskuspäivystäjien koulutusohjelmalaisille, huomenna on psykoosisairauksien psykoedukaatioryhmä. Tämänpäiväinen keikka oli positiivinen yllätys, ja tuntuukin että jaksamista tuli heti rutkasti lisää!
 
Pari minuuttia sitten Levykauppa Äx:n mainosposti ilmoitti, että Myrkurilta tulee uusi levy maaliskuun 20. päivä. Ennakkotilasinkin sen jo.
 
Kointähti, alat kohta olla tietolähteeni numero yksi uusien levyjen suhteen, tämä ei nimittäin ole ensimmäinen kerta kun saan tietää levyuutisista ensimmäisenä Konnusta. :)
Ilonaiheena perjantai ja kaksi suht rauhallista päivää viikonloppua ennen kuin kandintekomyllytys alkaa toden teolla.
 
Kauan sitten Kickstarterin kautta tilaamani Chivalry & Sorcery 5th Editionin perussääntökirja saapui tänään. Vielä on tulematta lisäkirjoja, mutta kaikki aikanaan. Joukkorahoitin muinoin Tuomas Myllylän Pakanat osa 2 -sarjakuva-albumia avokätisesti, ja sain neljä vuotta myöhemmin pakettiin kuuluneen Pakanat-mukin! Kuluttajan ei pidäkään koskaan sortua kärsimättömyyteen.
 
Ajattelin, etten ole enää festareiden kohdeyleisöä mutta Sidewaysiin tulee yksi nuoruuteni idoleista, Jarvis Cocker ja pari muutakin satunnaisesti kuuntelemaani bändiä (Belle & Sebastian ja Tinariwen) niin oli pakko hankkia liput. Festarit ovat melkein naapurissani niin ei tarvitse miettiä majoitusta tai edes kulkemista sinne, voi vain jäädä kätevästi töiden jälkeen kotimatkalla ratikasta vähän aikaisemmin pois (seuraavana päivänä tosin voi olla ikävämpi lähteä töihin...). Yritin tässä kuussa miettiä tarkemmin rahankäyttöäni ja ostaa vain tarpeellista mutta olkoon tämä 40-vuotislahja itselleni.
 
Pääsin eilen käymään kansallismuseossa ihan omin nokkineni ja vailla aikarajaa. Sain siis rauhassa tutustua näyttelyihin Mesa Verde, Maailma, jota ei ollut ja Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset, ja ehdinpä pintapuolisesti katsastaa myös hinamatsuri-nuket, nykyisen Suomen esihistoriaa esittelevän näyttelyn ja Suomen tarinankin. En osaa sanoa, kumpi teki suuremman vaikutuksen, yhdistelmä Mesa verde + Maailma, jota ei ollut vai Inkeriläisistä kertova näyttely. Ensinmainittu oli varsinainen rautaisannos kaikkea ihanaa ja mielenkiintoista niistä kulttuuripiireistä, joiden esihistoria ja historia tällä hetkellä kiinnostaa minua eniten (varsinkin taiteen ja käsityön osalta), jälkimmäinen taas nivoutuu omaan perhehistoriaani ja tarjosi melkoisen järkytyksen tehdessään selväksi, miten systemaattista, säälimätöntä ja perusteellista inkeriläisen kansan ja kulttuurin tuho oli Neuvostoliiton aikana. Olen toki tiennyt teloistusten, työleirien ja gulagien kauhuista ennenkin, mutta en ole ennen tajunnut, miten perusteellista ja järjestelmällistä vähemmistökansan hävitys oikeasti oli. Voin vain olla kiitollinen, että oman äidinisäni vanhemmat päättivät muuttaa Inkerinmaalta Helsinkiin jo vuonna 1914, joten neuvostoaikojen kauheudet eivät meidän sukuamme sentään suoraan koskettaneet.
 
Minäkin pidin kovasti Maailma, jota ei ollut -näyttelystä! Inkeriläisiä ei vielä silloin näkynyt, pitääpä käydä siellä taas kerran... Pidän myös siitä pysyvästä esihistorianäyttelystä, varsinkin siitä, että joitain esineitä saa koskea.

Omituinen lukuvinkki, jos vaikka sattuisi kiinnostamaan: W.H. Holmes, Prehistoric Textile Fabrics of the United States, 1884, tekijänoikeusvapaana e-kirjana
Kertoo alkuperäiskansojen köysistä ja niistä tehdyistä kankaista, perustuen vanhojen saviruukkujen pintaan painettuihin kuvioihin. En tiedä onko tieto enää ajan tasalla, mutta sitä oli ihan hauska lukea vähän aikaa... (Muutama vuosi sitten yhtäkkiä huomasin, että Project Gutenbergistä sekä Internet archivesta löytyy romaanien lisäksi myös vanhoja tietokirjoja, ja innostuin lukemaan muutaman. Tämä oli ehkä eksoottisin silloin lukemistani, enkä tainnut päästä loppuun asti kun aihe ei kuitenkaan ihan niin paljon minua kiinnostanut.)

Ilonaiheena voisin mainita vaikka sen, että kerroin tästä näyttelystä Meksikosta kotoisin olevalle työkaverilleni, ja hän ilahtui ja sanoi menevänsä katsomaan.
 
Minäkin kävin viikonloppuna Kansallismuseossa ja olin erityisen vaikuttunut inkeriläisnäyttelystä, varsinkin kun mukana oli ystävä, jolla on inkeriläisjuuret.

Tämän hetken pieni ilonaihe on ruukku, johon istutin syksyllä erilaisia kukkasipuleita. Ensimmäiset kukat ovat nyt avautuneet ja yllättäen ne eivät ole kumpiakaan aikaisista sipuleista, joita kuvittelin istuttaneeni, lumikelloja tai kevätkirjotähtiä, vaan pieniä kevätkurjenmiekkoja. En edes tiennyt että kurjenmiekoista on noin pieni ja aikainen versio.
 
Ylös