Pääsin eilen käymään kansallismuseossa ihan omin nokkineni ja vailla aikarajaa. Sain siis rauhassa tutustua näyttelyihin Mesa Verde, Maailma, jota ei ollut ja Inkeriläiset - unohdetut suomalaiset, ja ehdinpä pintapuolisesti katsastaa myös hinamatsuri-nuket, nykyisen Suomen esihistoriaa esittelevän näyttelyn ja Suomen tarinankin. En osaa sanoa, kumpi teki suuremman vaikutuksen, yhdistelmä Mesa verde + Maailma, jota ei ollut vai Inkeriläisistä kertova näyttely. Ensinmainittu oli varsinainen rautaisannos kaikkea ihanaa ja mielenkiintoista niistä kulttuuripiireistä, joiden esihistoria ja historia tällä hetkellä kiinnostaa minua eniten (varsinkin taiteen ja käsityön osalta), jälkimmäinen taas nivoutuu omaan perhehistoriaani ja tarjosi melkoisen järkytyksen tehdessään selväksi, miten systemaattista, säälimätöntä ja perusteellista inkeriläisen kansan ja kulttuurin tuho oli Neuvostoliiton aikana. Olen toki tiennyt teloistusten, työleirien ja gulagien kauhuista ennenkin, mutta en ole ennen tajunnut, miten perusteellista ja järjestelmällistä vähemmistökansan hävitys oikeasti oli. Voin vain olla kiitollinen, että oman äidinisäni vanhemmat päättivät muuttaa Inkerinmaalta Helsinkiin jo vuonna 1914, joten neuvostoaikojen kauheudet eivät meidän sukuamme sentään suoraan koskettaneet.