Tänään 18:30 kävin varsin erikoisen keskustelun Sakuran sensein kanssa:
S: "Linde mä toin sulle bokkenin."
(toim. huom. bokken on puumiekka jota käytetään japanilaisissa budolajeissa, mm. aiemmin mainituissa jōdossa ja iaidossa)
L: "Niin siis.. mmmitäh?"
S: "Niin mä toin sulle yhden mun bokkenin," ja hymyilee.
Tässä vaiheessa Sakura puuttui keskusteluun, koska sensei oli vastannut mulle vilpittömästi luullen, etten kuullut kunnolla.
Sakura: "Ei Linde sitä tarkoittanut, kyllä se kuuli, anna sen prosessoida."
L: "Siis, mun olisi pitänyt ilmeisesti kysyä, että _miksi_ sä toit mulle sun bokkenin."
Sitä seuraavan viiden minuutin aikana minulle kyhäiltiin budovyö yhden budokan asekassin hihnasta, ja sitten otin Sensein bokkenin ja Sakuran muovisen tupen.
Jännitti todella paljon, koska en osannut mitään muodollisuuksia. Sensei tuli myös luokseni ja sanoi, että pidät vain hauskaa ja yrität pysyä perässä.
Siinä vedin sitten kolmenkymmenen asteen helteessä elämäni ensimmäisen budotreenin senpaiden kanssa, ja puolentoista tunnin harjoittelun jälkeen oli rauhallinen, keskittynyt ja iloinen olo. Jännityksenikin helpotti, kun huomasin että aiempien viikkojen analyyttinen tarkkailu on tuottanut tulosta, ja osaan oikeasti penkoa muististani liikesarjoja enkä ole ihan ulalla. Tämä temppu teki vaikutuksen myös senseihin, joka oli miettinyt, etten varmaan pysy pidemmissä liikesarjoissa mukana.
Olipahan ihana ilta. Treenien seuraaminen oli jo aiemmin jättänyt minuun kaipuun jostakin, jota en edes tiennyt kaipaavani. Asiat myös eskaloituivat perin nopeasti, kun ensimmäisistä puistotreeneistä, johon tulin mukaan, oli vain kahden viikon matka treeneihin, joissa olin itse mukana. Lisää
tällaista, kiitos.