Isilmire oli lukenut uudelleen Rouva Siiri Sipisen. Oih! Se oli Tärkeä Kirja lapsuudessa. Jonka luin kerta toisensa jälkeen. Mielikuvitusta kutkutti mukavasti siilirouvan koti ja pienet silitetyt nenäliinat. Ja kuvat olivat niin ihania! ❤
Minulle oli uusi asia, että Mrs. Tiggy-Winkle oli ihan oikea siili, yksi Beatrix Potterin lukuisista lemmikeistä ja kirjassa esiintyvän kaimansa malli. Potter tosin mainitsi eräässä kirjeessään, ettei siili lainkaan pitänyt siitä, että se tuettiin pystyasentoon piirtämistä varten, vaan puri. Niinpä Potter muokkasi tyynyn siilin näköiseksi ja käytti sitä mallina saadakseen pystyasennon luontevan näköiseksi.
Olen muuten unohtanut kokonaan mainita sen ilonaiheen, että talossamme on nyt piano - ei sentään kuitenkaan meillä vaan äitini puolella. En tosin välitä erityisemmin pianomusiikista, mutta tällä pianolla on tunnearvoa, se kun on alun perin kuulunut äidinäidilleni, joka oli lahjakas pianisti ja laulaja (muttei toki esiintynyt kuin tutuille perhepiirissä, koska oli kunnon perhetyttö ja siihen maailmanaikaan esiintyvillä taiteilijoilla oli hiukan epäilyttävä maine), periytyi häneltä äidilleni ja oli tärkeä osa lapsuuttani. Sen leveällä jakkaralla olen monet kerrat istunut äidin vieressä ja laulanut hänen säestyksellään, mutta olen myös käyttänyt pianoparkaa leikkikaluna: kävelyttänyt nukkejani käyttäen koskettimia "portaina", ajeluttanut pikkuautojani pianon kaarevia pintoja pitkin ja parkkeerannut niitä juuri sopiviin koloihin dis- ja fis- sekä b- ja -cis-koskettimien väliin ja tietysti myös hakannut koskettimia sydämeni kyllyydestä, tottakai mieluiten pedaali pohjassa. Mitään kissanpolkkaa monimutkaisempaa en koskaan oppinut itse soittamaan, mutta silti pianoon liittyy paljon hyviä muistoja. Siinä on myös luodinreikä ja kahden koskettimen yli kulkeva tupakan polttama jälki muistona jostain isovanhempieni vähän villimmistä juhlista. Lisäksi äiti sanoo oman äitinsä kertoneen, että pianon olisi hänelle aikoinaan valinnut itse Toivo Kuula, mikä saattaa olla tottakin kun ottaa huomioon, että äidinäidinisä oli rikas tehtailija, jolla kyllä oli varaa maksaa moisesta palveluksesta.
Muoks: Se jäi mainitsematta, että piano on nyt siis palannut äitini haltuun oltuaan kolmisenkymmentä vuotta enollani, jolle äiti sen lopulta myi, kuulemma silloisessa rahapulassa. Pianon kotiinpaluuseen liittyy vahva surullinen juonne, sillä siirto suoritettiin, jotta enon olohuoneeseen saataisiin tilaa sairaalasängylle, koska hän alkoi olla liian huonossa kunnossa kiivetäkseen enää yläkerran makuuhuoneeseen. Siirto oli lopulta turha, sillä eno kuoli seuraavana päivänä, mutta ainakin äiti on haltioissaan saatuaan vihdoin "oman" pianonsa takaisin.
Vinkkinä vielä, että jos joku pääkaupunkiseudulla tarvitsee pianonvirittäjää, niin
Laura Hietala on mitä mainioin ammattilainen siihen hommaan. Hän myös selvitti silkkaa kiinnostustaan äitini puolesta, että tämä piano on tarkalleen ottaen vuodelta 1916.
