Pohjolan uudisraivaajat

Kukkulalta aukesi tummanvihreä, vaarainen maisema pitkälle joka suuntaan. Aurinko oli hieman yli puolessa välissä, mutta näin pohjoisessa se ei paljoa lämmittänyt. Viileä tuuli teki alkukeväisen sään purevaksi. Kaikki lumikaan ei ollut vielä ehtinyt sulaa.

Metsää halkoi kulunut ja heikkokuntoinen tie, jota oli aiemmin lähinnä käytetty ihmisten ja kääpiöiden välisen kaupan kanavana. Nyt kuitenkin tietä eteni ennennäkemätön joukkio: uudisraivaajia vankkureineen, joita vahvat hevoset vetivät. Metsästäjäpartiot partioivat joukon edellä hiisien varalta. Joukko koostui monenlaisesta aineksesta: oli vankkoja eränkävijöitä, seikkailunhaluisia nuorukaisia, tilojen nuorempia poikia, joille ei jäänyt perintötiloja, niitä, joille ei töitä riittänyt ja myös joitain rikollisia, jotka hyvällä käytöksellä saivat nyt uuden mahdollisuuden pohjolan tulevasta siirtokuntahankkeesta. Oli myös jonkin verran naisia ja lapsia, jotkut olivat ottaneet retkelle mukaan perheensä. Jos olot vakiintuisivat, lisää kyllä tulisi.

Ratsunsa selästä hankkeen johtaja, nuori Knut Magnusinpoika katsoi joukkion marssia. Siinä oli noin 2000 ihmistä, joista hieman yli 1000 oli taistelukuntoisia miehiä. Knutin vastuulla oli hankkeen onnistuminen ja jos hän epäonnistuisi, se ei tietäisi hänelle hovissa hyvää. Hanke oli vaarallinen ja vaikea ja siihen sisältyi paljon riskejä. Suostuisivatko kääpiöt ottamaan ihmiset naapureikseen? Niin hän oli vakuuttanut kuninkaalle, muttei kuitenkaan ollut aivan varma siitä. Entä pohjolan hiidet? Mieskunnolle ja uljaudelle tulisi varmasti tarvetta. Epävarmuus ei kuitenkaan näkynyt mitenkään Knutin ylväillä kasvoilla kun hän tähysi kaukaisuuteen.

Knut oli pitkä ja hoikka aatelisnuorukainen, jolla oli lyhyt tumma tukka ja siniset silmät. Hänellä oli vyöllään kelpo miekka, selässään vankka kilpi ja yllään kääpiöhaarniska sekä päässään kevyt kypärä. Hänen tummansininen viittansa hulmusi komeasti tuulessa. Kilvessään ja viitassaan hän kantoi ylpeänä klaaninsa tunnusta: valkeaa kotkaa tummansinisellä taustalla.

Knut alkoi muistella kuninkaan neuvoston kokousta, jossa hankkeesta oli päätetty. Kaarle-kuninkaan hovimatemaatikot olivat väestönlaskujen jälkeen todenneet, että väestö kasvoi nopeammin kuin ruuantuotanto. Myöskään hallavuosien aiheuttamaa riskiä ei saanut aliarvioida. Nälänhätä oli vältettävä keinolla millä hyvänsä. Perinteinen ratkaisu näihin ongelmiin olisi ollut aloittaa sota jotain naapurimaata vastaan ja vallata näin hedelmällistä elintilaa. Kaikki naapurit olivat kuitenkin melko hyvin varustautuneita ja linnoittautuneita, joten sota olisi hyvin epävarma ja riskialtis ratkaisu.

Kun väittely sodan puolesta ja vastaan oli kiivaimmillaan, pohjoisen kreivikunnan 20-vuotias Knut ehdotti hanketta siirtokunnan perustamiseksi kääpiöiden maiden lähelle. Kääpiöt vain pitäisivät siitä, että joku olisi heidän kanssaan tappamassa hiisiä ja tuottamassa ruokaa, niin kääpiöt voisivat keskittyä enemmän sepän- ja kaivostöihin. Siirtokunta myös helpottaisi tärkeää kauppaa kääpiöiden kanssa. Hiidet olisivat vastustajana helpompi kuin toinen ihmiskuningaskunta ja näin aluetta ei tarvitsisi vallata ihmisiltä vaan puolustautua vain hiisiä vastaan, mikä olisi sotilaallisesti ja moraalisesti paljon helpompaa. Vaikka seutu olisikin karua, niin karu maa kansansa karaisee. Tuleviin sotiin saataisiin täältä värvättyä vankkoja miehiä ja hyviä jousiampujia. Kun kuningaskunta laajenisi näin, se kykenisi elättämään suuremman väestön, mikä tarkoittaisi suurempia verotuloja ja suurempaa värväyspohjaa armeijalle.

Vastustajat huomauttivat, että alue todennäköisesti sitoisi paljon joukkoja ja resursseja ennen kuin alue alkaisi tuottaa valtiolle mitään tai ennen kuin sieltä voitaisiin joukkoja tuoda muualle valtakuntaan. Myös kääpiöiden suosiollisuutta epäiltiin. Kaarle-kuningas ei kuitenkaan epäilijöille kääntänyt korviaan, vaan näki tässä nyt helpon ratkaisun visaiseen pulmaansa. Siten Knut sai tehtävänsä.

Knutin käytössä olevien voimien teräsnyrkki oli hänen ratsailla kulkeva henkivartiokaartinsa, joka koostui noin 100 hänen klaaninsa uskollisesta ja hyvin haarniskoidusta ritarista. Nämä oli varustettu pitkin keihäin, kilvin ja miekoin. Hänellä oli myös jonkin verran kevyempää ratsuväkeä, jotka oli varustettu ratsujousilla ja varalta myös miekoin ja kilvin. Näitä miehiä hän käytti lähetteinä pitämään yhteyttä tiedustelujoukkoihinsa. Näin hän saattoi pitää tiedustelijoitaan kauempana pääjoukosta. Tiedustelijoiden tuli kuitenkin hänen mielestään olla jalkamiehiä, jotteivät he paljastuisi niin helposti ja voisivat kulkea vaikeakulkuisemmassa maastossa. Tiedustelijat saattoivat tehdä varoituksen hiisistä myös merkkikokolla, tosin se olisi heille itselleen riskialtista. Tiedustelijoinaan Knut käytti oman kreivikuntansa luotettavia metsämiehiä.

Valitettavasti pääosa Knutin joukoista oli varsin kokematonta ja kouluttamatonta, mitä sotimiseen tuli. Knut oli saanut kuninkaalta jonkin verran upseereja kouluttamaan miehiä, mutta miehet olivat täydellisen kokemattomia. Tauoilla pitikin harjoittaa näiden miesten taistelutaitoja, mikä vähensi lepoaikaa ja hidasti matkantekoa. Toisaalta Knut halusi pitää kiirettä saadakseen siirtokuntansa kunnolla pystyyn ennen talven tuloa. Heidän olisi enää marssittava noin viikko päästäkseen kääpiöiden vuorille.


Kaukana pääjoukon edellä yksi tiedusteluryhmä, noin kymmenen miestä eteni erään vaaran laelle. Kaksi tunnustelijaa kulki muun joukon edellä noin kymmenen metrin väleillä, heidän takanaan tuli ryhmänjohtaja, sitten loppu ryhmä noin viiden metrin välein. Kaikilla oli selässään raskaat kantamukset, sillä ryhmän oli tultava toimeen omillaan. Selässään heillä oli vielä pitkäjouset sekä nuoliviini ja vyöllä pitkämiekat. Kaiken tuli olla pakattu niin, ettei kuulunut ylimääräistä kolinaa eikä paljas metallipinta saanut näkyä. He olivat pukeutuneet maastonruskeisiin hupullisiin kaapuihin ja pitkävartisiin saappaisiin.

Mäen laella toinen tunnustelija nosti nyrkkinsä pystyyn. Välittömästi muu ryhmä toisti merkin ja kaikki kyyristyivät mataliksi. Tunnustelija osoitti silmiään ryhmänjohtajalle ja sitten näytti kaksi kertaa kymmentä sormea. Se merkitsi näköhavaintoa kahden kilometrin päässä. Ryhmänjohtaja otti ryhmän kokoon vaaran rinteeseen näkösuojaan, paitsi toinen tunnustelija jäi etumaastoon ja lisäksi sivuille ja taakse määrättiin miehet varmistukseen.

”Edessämme olevan laakson pohjalla on pieni lampi. Näin sen vastarannalla tulet. Tulista päätellen ehkä noin viidenkymmenen joukkio. Ei tietoa ketä ovat, mutta keitäpä täällä olisi paitsi ryösteleviä hiisiä”, tunnustelija kertoi.

”Selvä. Kohde on tiedusteltava pimeän tullen, ei siihen enää monta tuntia mene. Sinä Sven saat johtaa partiota ja mukaasi tulee Matti, Esko ja Kalle. Edetkää sitten perkeleen varovasti, en halua että paljastutte, jäätte kiinni ja kerrotte kaiken hankkeestamme mahdollisille hiisille. Tieto leviää ja sitten nämä seudut vasta tulvivatkin niitä roistoja. Niillähän voi olla myös susia ratsuina, jolloin ne liikkuvat meitä nopeammin. Perustamme leirin hieman kauemmas täältä ja tiedot pitää sitten olla huomenna keskipäivälle kun ratsulähettipartio tulee yhteyspaikalle”, ryhmänjohtaja käskytti. Sitten ryhmä alkoi toimia käskyjen mukaan. Pian leiri olikin pystyssä suojaisessa paikassa ja miehet vartiomiestä lukuun ottamatta söivät ja lepäsivät ennen yöllistä tehtäväänsä.

Pimeän laskeuduttua partio lähti liikkeelle, Sven ja Kalle edellä tunnustelijoina, Matti ja Esko perässä. Miehet olivat ottaneet mukaansa vain aseistuksensa, leilit ja hieman kuivamuonaa. Naamansa he olivat tahrineet mudalla, jotteivät heidän vaaleat kasvonsa paljastaisi heitä pimeässä.

Ääneti he liikkuivat öisessä korvessa vaaran metsäisiä rinteitä pitkin kunnes ennen lampea he pysähtyivät erään komean siirtolohkareen juurelle.

”Jakaudutaan tässä niin saadaan homma nopeammin hoidettua. Minä ja Kalle otetaan itäpuoli, ottakaa Matti ja Esko länsipuoli. Kyllä te sen leirin noiden roihujen perusteella löydätte ilman meikäläistäkin. Eikä sitten mennä liian lähelle, jos siellä on hiisiä tai varsinkin susia, niin niillähän on perkeleen tarkka hajuaisti. Ja tämä on sitten kokoontumispiste jos käy jotain, tuo siirtolohkare on sen verran hyvä maamerkki”, Sven puhui hiljaisella äänellä.

”No selevähän tää on, kyl myö mennää”, Matti vastasi leppoisasti ja hän ja Esko lähtivät tarpomaan pimeään korpeen.

Lampi kantoi mölyä leiristä, äänet kuulostivat kovasti hiideltä. Sven ja Kalle saapuivat vihdoin leirin liepeille. Sven lähti ryömimään lähemmäs Kallen ottaessa jousensa esille suojatakseen Sveniä. Sven totesi oikeaksi heidän oletuksensa tulijoista; ne olivat todellakin hiisiä. Aseistuksenaan niillä oli sapeleita, tikareita ja lyhyitä jousiakin. Suojavarustus oli sangen kevyt, helpottaen liikkumista: joitain kilpiä ja kypäröitä viskeltynä ympäriinsä leiriä. Osa oli mennyt teltoille nukkumaan, mutta vielä moni valvoi roihun äärellä ahmien lihavartaitaan. Mitään vartiointia eivät hiidet tosiaankaan jaksaneet järjestää. Ja voi! Niillä piruilla oli vielä sudet mukanaan. Hiidet heittelivät niille ruuan jämiään. Miten ne osasivatkin olla niin hiljaa? Sven näki tähystyspaikastaan kaksi telttaa, joihin arvioi mahtuvan n. kymmenen hiittä. Sven palasi Kallen luo ja kertoi havaintonsa. He arvioivat, että tehtävä oli suoritettu ja lähtivät kokoontumispisteelle, jotta ehtisivät vielä nukkumaankin sinä yönä.

edit: kappalejako

Tahdon lisää tätä! Toivottavasti tulee pian, sillä mietin koko ajan miten tässä käy.
Kerrontasi on tosi sujuvaa ja tekstiä on mukava lukea. Jos pilkkua haluaa viilata, niin yleensä pidemmissä teksteissä ei käytetä lyhenteitä, vaan sanat kirjoitetaan ihan kokonaan. Mutta se on pikkujuttu siihen verrattuna että jätit tämän ihan liian jännään paikkaan.

Kiitos palautteesta! Haluaisitko tarkentaa missä kohtaa tulin käyttäneeksi lyhenteitä? Omalle tekstilleen on kai jotenkin sokea. Laitoin alun tänne ikään kuin testinä, jotta saisin palautetta ja tietäisin kannattaako lisää kirjoittaa. Lupaan tehdä jatkoa heti kun ehdin.

edit: virhe löydetty

Sven ja Kalle etenivät varoen halki metsikön, kunnes näkivät taas siirtolohkareen. Kalle vihelsi kahdesti, mutta vastaustaputuksia ei kuulunut.

”Jaha, joudutaan venailemaan niitä kahta, toivottavasti mitään ei käynyt”, Kalle kuiskasi.

”Oltaisiin kyllä kuultu, jos ne olisi paljastuneet”, Sven kuiskasi takaisin.

Sitten he asettuivat siirtolohkareen varjoon odottelemaan. Yö oli pilvetön, joten taivaalla aukeni kaunis tähtitaivas, mutta sen takia myös kylmä ja miesten vaatteet olivat kostuneet ryömimisestä. Vähän ajan kuluttua he kyllästyivät kykkimään kiven vieressä ja alkoivat vähän liikuskella torjuakseen kylmyyttä. He kirosivat hiljaa keskenään Matin ja Eskon kuhnailua, joutumistaan partioreissulle ja pääleirissä olijoiden mukavuutta. Samalla kuitenkin he tunsivat sanatonta ylpeyttä siitä, että juuri he olivat kaukana leiritulien lämmöstä hiipimässä hiisileirien liepeillä näiden mitään aavistamatta. He kuuntelivat metsästä kuuluvaa rasahtelua toiveikkaina ja olivat alituiseen näkevinään jotain hahmoja liikkuvan metsässä. Eivät he jaksaneet pelätä, kumpikaan ei uskonut hiisien lähtevän mukavasta leiristään eivätkä he olleet vielä kokeneet taistelun kauhuja. Lopulta he kuulivat kaksi vihellystä ja Sven taputti kolme kertaa vastaukseksi.

”Kauanko ootte venaillu?” Matti kysäisi hiljaa.

”Ehkä reilu tunnin”, Sven vastasi. ”Mitäs näkyi?”

”No mitäpä luulet? Hiidenpirulaisiahan niitä ja susia kans. Yks hukka melkee haisto mut, tuli vähä lähemmäs nuuhkimaan, mut tuuli käänty sopivasti nii ei saanu vainua. Sen takia vähän kesti, kun tuli sen takia liikuttua vähän varovammin. Pari telttaa nähtiin lännen puolella”, Matti kertoili. Sitten miehet lähtivät leirille, jotta saisivat levätä reissun päätteeksi.

Seuraavana päivänä satoi räntää. Taivas oli pilvistä harmaa ja tuuli puhalsi kylmästi. Neljä ratsumiestä laukkasi tietä pitkin. Päällään heillä oli turkiksia, päässään nahkaiset kypärät, joiden alle oli kiedottu jonkinlaisia huiveja viimalta suojaamaan. Heidän satulalaukkunsa olivat täynnä muonaa. Sven ja ryhmän johtaja katselivat heitä metsän suojista ja varmistuttuaan tulijoiden olevan omia kävelivät esiin.

”Onkos ollut rauhallista täällä luonnon helmassa, pojat?” kysyi ivallisesti ratsumiesten johtaja, lyhyt, tummatukkainen ja tuimailmeinen mies.

”Varsin. Saa nauttia auringonpaisteesta ja linnunlaulusta, susien ulvonnasta ja hiisien rääkymisestä”, ryhmänjohtaja vastasi. ”Viime yönä mieheni tiedustelivat hiisien leirin. Niitä oli noin 40 ja niillä on sudet ratsuina. Aamulla lähtivät länteen päin.”

”Perhana. Tästä täytyy saada tieto herralle mahdollisimman pian. Älkää päästäkö otuksia silmistänne, vaan jäljittäkää ne ja merkitkää reittinne.”

Ryhmänjohtaja nyökkäsi ja hän ja Sven lähtivät kohti leiriään.


Knut oli kutsunut tärkeimmät upseerinsa käskynantoon komentoteltalleen. Hänen henkivartiokaartiinsa päällikkö Matti Eerikinpoika katsoi herraansa odottavana. Matti oli suuri mies, tummatukkainen ja tuuhealla parralla varustettu. Hän oli viime sodassa osoittanut kykynsä ja siksi ylennyt nykyiseen asemaansa.

”Tilanne on nyt tämä. Leiristämme pohjoiseen on havaittu noin 40 sudenratsastajaa. Eihän tuon kokoinen joukkio meille mikään uhka ole, mutta meidät löytäessään se joukkio luultavasti kääntyy käpälämäkeen ja pian kaikki pohjolan hiidet saavat tietää meistä. Emmehän me loputtomiin salassa pysy, mutta haluan saada jonkinlaiset linnoitteet pystyyn ennen hiisien ensihyökkäystä. Meidän on siis tuhottava tuo osasto viimeiseen hiiteen.

Aion hoitaa asian itse oman henkivartiostoni voimin. Ratsulähettini saavat johdattaa meidät niiden luo. Leirin päälliköksi jää kapteeni Thure Eskilson. Tulen teko on kielletty ennen kuin toisin käsketään ja tuplaa vartiot. En halua, että teitä yllätetään. Marssia jatketaan minun palattuani.”


Hiisivahti tuijotti tympääntyneenä harvaan metsikköön leirin etelälaidalla. Ei juuri kiinnostanut herätä viimeiseen vahtiin ennen kuin leiri heräisi ja matkaa jatkettaisiin, mutta toisaalta näin hän oli saanut yhtenäisen unen. Taas satoi, ei tosin räntää kuten eilisaamuna. Hiisi antautui haaveilemaan ihmisten kylistä ja helposta ryöstösaaliista. Reissulta palatessaan hän olisi jo kerännyt mainetta osallistumalla pitkälle ja uskaliaalle retkelle. Kyllä kelpaisi palata kotiluolalle.

Haaveilut keskeytyivät kuitenkin kuullessaan hevosten ääniä. Metsästä oli hyökkäämässä ihmisiä ratsailla! Mitä ne täällä tekivät? Eihän näin pohjoiseen tullut kuin muutamia kauppiaita saattueineen. Hän ei pysähtynyt laskemaan ratsastajia vaan suoritti hälytyksen. Pian leiri oli täynnä näennäistä kaaosta, silti kaikki toimivat selkeän päämäärän mukaan: aseistautua ja käydä ratsaille taisteluun. Ratsumiehet ampuivat heitä jousillaan ja jotkut hiidet vastasivat omilla jousillaan. Ratsumiehet liikkuivat kuitenkin niin nopeasti ja ampujat olivat niin hätäisiä, että tulokset jäivät laihoiksi. Yksi onnekas laukaus suisti ratsumiehen ratsailta.

Pian kuitenkin hiidet olivat päässeet susiensa selkään ja sitten olikin ratsumiesten aika paeta. Saavatpa tuta virheensä hyökättyään hiisien kimppuun ja vielä niin vähällä voimalla! Heitä oli vain noin tusina ja nyt he olivat sekasortoisessa paossa. Hiisillä oli jahdissa etuna se, että sudet kulkivat paremmin hankalassa maastossa kuin hevoset ja hiidet alkoivatkin saavuttaa ratsumiehiä.

Molemmat joukot tulivat mäen rinteelle. Eräs ratsumiehistä puhalsi torveensa ja vastaukseksi mäen takaa alkoi kuulua kavioiden jylyä. Harhauttaneet ratsumiehet väistivät sivuille, kun Knutin henkivartiokaarti ratsasti mäkeä alas taisteluun. Hiidet alkoivat epäröidä ja jotkut yrittivät kääntyä pakoon kun toiset yrittivät painaa eteenpäin. Hiisipäälliköt yrittivät huudella käskyjään, mutta se oli myöhäistä. Ratsumiehet iskivät keihäänsä hiisiin osastojen törmätessä. Monelle miehelle se oli heidän verikasteensa ja ensimmäistä kertaa he tunsivat kuinka keihäs painui lihaan ja verta roiskui. Joillekin se oli kauheaa, toisille taas nautinnollista. Ja joillekin ensimmäinen taistelu oli viimeinen, sillä jotkut hiidet väistivät keihäät ja viilsivät miekoillaan miehet kuoliaaksi. Monien keihäät juuttuivat hiisiin ja heidän oli vedettävä esiin miekkansa ja alkoivat hakata tietään eteenpäin.

Knut katseli tätä teurastusta mäeltä muutaman miehen kanssa. Se päättyi melkein heti kun se oli alkanutkin, sillä ihmisillä oli yllätysetu, alamäki ja noin kaksinkertainen ylivoima. Pian hiidet kääntyivät karkuun, mutta heitä odotti ikävä yllätys: taistelun kuluessa niiden taakse oli koukannut kaksi kymmenen miehen ratsuosastoa. Yksikään hiisi ei saanut päästä karkuun.