PoPoFoPe. Pelitopikki.

Pagba

Pronominit hän/hänen
“MURHA!” Se sana vetää jokaisen vähänkin uteliaan olennon huomion puoleensa ettekä tekään tee poikkeusta. Kaikki ryntäävät huoneistaan ulos. Hobitit pääsevät ensimmäisinä huutajan luo, sillä hän seisoo avoimen huoneenoven kohdalla hobittikerroksessa. Viljami Voivalvatti huutaa uudelleen: “MURHA!” Hobitit parveilevat ovella ja näkevät huoneeseen. Hobitinkoloksi majatalossakin se on hyvin pieni. Vain vuode, tuoli, pöytä ja vaatekaappi muodostavat sisustuksen. Edes takkaa ei ole. Pieni pyöreä ikkuna näkyy vastapäisellä seinällä. Vuoteessa makaa verentahrimilla lakanoilla Timi Törmän ruumis selällään. Vainajan rinnasta törröttää tikarin karkeatekoinen kahva. Pienen Hillan silmät peitetään ja hän tarrautuu kauhuissaan setänsä Vilimar Piiparin jalkoihin kiinni. Muita alkaa tulla hengästyneinä paikalle ja hobitit antavat heille vastahakoisesti tilaa. Tuntuu pyhäinhäväistykseltä antaa ison väen nähdä yksi heistä tuollaisena. Kun kaikki vieraat ovat tulleet, Viljami Voivalvatti alkaa puhua. “Halusin, että näette kaikki omin silmin, mistä tässä on kyse, ettei mitään epäselvyyksiä myöhemmin tulisi. Olen jo lähettänyt Bobin noutamaan herra Törmän pojan Vilin. Huolestuin, kun herra Törmä ei vähää ennen kukonlaulua tullut aamiaiselle, kuten hänen tapansa on, ja tulin varmistamaan, ettei hänellä ole mitään hätää. Hän ei vastannut koputuksiini ja avasin oven. Se oli säpissä sisäpuolelta.” Kysymysten ryöppyyn Viljami vastaa näin: “Minulla on keinoni, jokaisella majatalonisännällä on oltava omat keinonsa avata sisäpuolelta lukittu ovi tai hänellä ei enää kauaa ole majataloaan. Muille hänen ei pidä keinojaan paljastaa tai kohta varkaat mellastavat valtoiminaan. Niin että älkää turhaan kyselkö. Avasin siis oven ja löysin hänet tuossa tilassa. Hän on kuollut, se lienee sanomattakin selvää, ja minun majatalossani on tapahtunut murha. Kuten sanoin, lähetin Bobin hakemaan herra Törmän pojan tänne. Jaa, sieltä hän tuleekin, nopeammin kuin odotinkaan.”

Väkijoukon läpi tunkee nuori hobitti, kenties neljänkymmenen korvilla. Hänellä on silmukkapaita yllään ja hänen kupeellaan roikkuu koristellussa huotrassa lyhytteräinen miekka. Häntä seuraa kaksi tuimailmeistä ihmismiestä ja hobittia. He ovat varustautuneet sekalaisin haarniskoin, kovetetusta nahasta omatekoisiin rengaspanssareihin. Ihmisillä on miekat ja hobiteilla jousien lisäksi puukot. Vili Törmä näemmä tuntee Viljami Voivalvatin hyvin, sillä hän ei anna tälle lainkaan suunvuoroa. Hän vastaa kiireesti puheliaan majatalonisännän lausumattomaan kysymykseen: “Olin partioni kanssa tulossa aamiaiselle majataloosi, Viljami, kun Bob juoksi vastaan. Halusin keskustella isäni kanssa parista asiasta, mutta nyt en saa siihen enää koskaan mahdollisuutta.” Vili katkaisee Viljamin surunvalittelut alkuunsa kiivaalla eleellä ja käskee partiotaan: “Te kolme, saattakaa vieraat saliin älkääkä päästäkö heitä pois. Sinä siinä, vartioi ovea äläkä päästä ketään muuta sisälle.” Vili menee huoneeseen ja sulkee oven jäljessään. Aseistetut partiolaiset alkavat hetkeäkään epäröimättä täyttää johtajansa käskyjä. Miehet vetävät miekkansa esiin. Toinen menee ovelle vartioon ja toinen alkaa hobittien kanssa paimentaa väkeä saliin päin. Pieniä vastarintapesäkkeitä muodostuu, mutta ne purkautuvat kun hobitit asettavat nuolen jänteelle ja jännittävät jousensa. Kaikki tietävät, että hobittijousimiehet osuvat mihin tähtäävätkin.

Salissa Viljami apulaisineen alkaa tarjoilla aamiaista väelle. Vartijat seisovat ulko-oven edessä eikä jousia enää jännitetä, mutta ruokahalu on huono. Vain hobitit syövät aamiaista halukkaasti. “Eivätkö leikkeleet tosiaankaan kelpaa teille?”, Bingo kysyy isolta väeltä. “No, minä syön sitten viimeisen tusinan.” Hobittien ahmiminen laukaisee kireää tunnelmaa ja ilmapiiri on miltei hilpeä Vilin tullessa saliin. Punareunaisista silmistä päätellen hän on surrut isäänsä, mutta hänen ilmeensä on tuima. Kädessään hänellä on karkeatekoinen tikari, jonka kahva on kaiverrettu kierosilmäisen ja irvistävän hiidenpään muotoiseksi. “Tämä on Mordorin työtä.” Tarkoittaako hän tikaria vai murhaa? Luultavasti molempia. Väen seasta kuuluu kauhistunutta kuiskuttelua kun tuon hirveän maan nimi mainitaan. “Mat Vaiverovarvas, mene ulos ja kutsu torvellasi kaikki meikäläiset tänne.” Ihmismies nyökkää, irrottaa kuhmuisen metsästystorvensa vyöltään ja poistuu majatalosta. Kohta pihalta kuuluu töräyksiä ja vaimeampia vastatöräyksiä.

“Yksikään briiläinen ei syyllistyisi näin katalaan rikokseen eikä tässä majatalossa ketään meistä yöllä ollutkaan, Viljami Voivalvattia ja hänen apulaisiaan lukuun ottamatta. He ovat epäilysten yläpuolella. Te muut sitten olettekin epäiltyjä.” Briin ympäristöstä tulleet ihmiset näyttävät loukkaantuneilta kun heidät samaistetaan näihin ulkomaalaisiin. “Yksikään teistä ei poistu majatalosta ennen kuin syyllinen on saatu kiinni.” Teilo Kassinen uskaltautuu kysymään suupalojen välillä: “Eikö joku olisi voinut murtautua uhrin huoneeseen ikkunasta ja poistua samaa tietä?” “Ei”, kuuluu tyly vastaus, “ikkuna oli kiinni eikä sitä ollut pakotettu auki. Lumi ikkunan alla on koskematon. Murhaaja on tullut ja poistunut ovesta. Kuulitteko te mitään epäilyttävää yöllä?”, Vili kysyy aamiaistaan lopettelevilta hobiteilta. Päänpudistuksia. “Entä te, joka haluatte itseänne kutsuttavan Huopahatuksi, onnistuitteko tavoitteessanne kun uhkasitte illalla tehdä yöstä epätavanomaisen? Sanoitte niin juuri ennen kuin livahditte ulos mukamas piipulliselle kun kuka tahansa muu polttelisi piippuaan kaikessa rauhassa sisällä eilisenkaltaisen myräkän aikana. Menittekö tapaamaan kätyreitänne ja saitteko heiltä tämän kauhean aseen?” Vili Törmä silmäilee kylmästi Huopahattua ja muitakin etelästä tulleita. Hänen partionsa jäsenet murisevat uhkaavasti ja näpelöivät jousiaan. Vastausta odottamatta Vili jatkaa: “Teidän tavaranne tutkitaan. Sama koskee kaikkia. Minä myös kuulustelen teitä yhdessä ja erikseen. Toivottavasti teillä ei ole kiire minnekään, sillä kukaan teistä ei poistu majatalosta ennen kuin isäni murhaaja on saatu selville. Pakoa yrittävät surmataan. Menen nyt tekemään viimeisen palveluksen isälleni. Kaivelkaa sillä välin muistianne.” Vili lähtee hobittien kerrokseen päin ja partion jäsenet jäävät vartioimaan ovea.

"Vili Törmä on kunnon hobitti eikä pidättelisi teitä täällä loputtomiin”, Viljami Voivalvatti vakuuttelee. “Hän on vain järkyttynyt isänsä kuolemasta ja menee äärimmäisyyksiin. Kyllä Vili vielä palaa järkiinsä, mutta tämä päivä voi mennä kuulusteluissa. Kehotan teitä olemaan purnaamatta ja tekemään kärsivällisesti yhteistyötä, niin selviämme kaikki tästä vahingoittumatta.” Haltiat näyttävät lievästi huvittuneilta kun heitä patistetaan kärsivällisyyteen. Ihan niin kuin nämä lyhytikäiset kuolevaiset tietäisivät mitään todellisesta kärsivällisyydestä! “Vili ei nimittäin pilaillut uhatessaan tapattaa pakoa yrittävät. Hänellä on komennossaan monta ihmistä ja hobittia, jotka tottelevat kaikkia hänen käskyjään.” "Keitä he oikein ovat? Sotilaitako?”, Dourgh kysyy. “Ei, eivät sotilaita, vaikka he aseita kantavatkin ja kutsuvat itseään Briimaan Pataljoonaksi. Yhtään ammattisotilasta ei heidän joukossaan ole vaan he ovat paikallisia ihmisiä ja hobitteja. Kaikki alkoi siitä kun etelästä tulevien ihmisten seassa alkoi olla yhä enemmän ja enemmän roskaväkeä ja suoranaisia roistoja. Alettiin puhua, etteivät vallihauta ja portit riitä Briin suojaksi ja Vili Törmä oli puhujista äänekkäin. Häntä myös kuunneltiin tarkimmin, sillä hänen isänsä Timi Törmä on – anteeksi, oli – seudun vaikutusvaltaisimpia isäntiä. Hänet tunnettiin eläessäänkin erityisen anteliaana ja kunniallisena hobittina. Hän aseisti Pataljoonan ja silti häneltä riitti rahaa leskien ja köyhien auttamiseen. Viime aikoina herra Törmä sai erityisen paljon kiitosta ilmaisen ruoan jakamisesta puutteenalaisille. Vilin joukkojen uskollisuus taas ei ole pelkän rahan voimalla ostettua. Hän ei epäröi asettaa henkeään vaaraan kahakoissa. Uskon, että jos Briihin hyökättäisiin väellä ja voimalla, Vili taistelisi etulinjassa. Ja niin uskovat hänen joukkonsakin.” Hehku tarkasti kuuntelevien partiolaisten kasvoilla vahvistaa Viljamin sanat. “Nyt varmasti ymmärrätte tilanteen paremmin. Täällä me olemme ja tänne me toistaiseksi jäämme.” Äkillinen ahdistus vääntää Viljamin kasvoja. “Koska jäätte vieraikseni pakon alla, en veloita yösijasta, ruoasta tai eläintenne rehusta mitään. Toivon, että Vili korvaa sen minulle jälkeenpäin. Nyt hänelle ei kannata puhua rahasta.”

Voivalvatin puhuessa jotkut teistä punnitsivat mielessään vartijoidenne muodostamaa uhkaa ja havaitsivat sen köykäiseksi. Luultavasti pystyisitte taltuttamaan heidät ja pakenemaan majatalosta ja koko Briistä, mutta miksi vaivautua? Tiet ovat varmasti yhtä liejupeltoa eilisen myräkän jäljiltä. Mitä yhden päivän viivytys merkitsee maailmassa, jossa matka eteläiselle merelle kestää yli vuoden? Saman tien voitte ottaa rennosti ja huvittaa itseänne näiden maalaistollojen heinähankoarmeijan kustannuksella.

Samassa ulko-ovi singahtaa auki paukahtaen ja saliin ryntää verenhimoinen, hampaisiin aseistettu joukko jakaen miekaniskuja oikealle ja vasemmalle välittämättä vähääkään siitä, osuvatko ystävään vai viholliseen ja karkaavat kurkkuunne paljain hampain mielipuolisesti karjuen… tai niin ainakin vähemmän korskeat teistä pelkäävät ja puolittain odottavat. Sen sijaan saliin astuu kurinalainen osasto ihmisiä ja hobitteja parijonossa. He pysähtyvät hobittien kerrokseen johtavan oviaukon kohdalle ja parit kääntyvät vastatusten. Kun Vili ilmestyy oviaukkoon isänsä ruumista kantaen, Briimaan Pataljoona paljastaa miekkansa ja puukkonsa ja nostaa ne yläviistoon muodostaen kunniakujan. Vili pysähtyy ilmeisen liikuttuneena, nostaa sitten leukansa pystyyn ja astelee hitaasti kunniakujan läpi ja ulos majatalosta. Pataljoona seuraa häntä laskien aseensa mutta pitäen ne paljaina. Heidän viestinsä on selvä: mekään emme lepää ennen kuin päällikkömme isän ja hyväntekijämme murha on selvitetty. Pian Vili Törmä palaa takaisin saliin.

“Selvä, nyt joukkoni ovat asemissa talon ympärillä ja kuulustelut voivat alkaa. Herra Huopahattu, menkäämme ensimmäiseksi teidän huoneeseenne, jos sallitte.” Kohteliaista sanoista huolimatta kenellekään ei jää epäselväksi, miten vastarintaan suhtauduttaisiin. Hobitit tilaavat toisen aamiaisen saaden Viljami Voivalvatin näyttämään kärsivältä.
 
Ovensuussa seisova Nyarro, joka on tähän asti vaeltanut haltiaunien oudoilla (ja hänen tapauksessaan sana 'outo' on silkkaa vähättelyä, vaikka sen kursivoisikin, siksi jätämme kursivoimatta, emmekä edes yritä kääntää sitä jalolle kielelle, joka kenties pystyisi jotenkuten välittämään hakemamme ajatuksen, mikäli kyseinen sana tunnettaisiin quenyan korpuksessa laajemmaltikin kuin Marquetten yliopiston lukusalien hämärissä loukoissa [toim. huom.]) poluilla - mitä olinkaan sanomassa? ai niin - herää ja huomaa seisovansa baaritiskiin nojaten (onhan siellä baaritiski? vai kuvitteleeko Nyarro senkin?) ja sanoo:

"Carnil oli viime yönä kirkas"

Sitten Nyarro nukahtaa uudestaan, laskee martininsa (ravistettu, ei sekoitettu - siinä tapauksessa, että baaritiski on olemassa, tuskin on, koska ajatus martinista Briissä viittaa vahvasti siihen, ettei - siis ole) tiskille ja lähtee kävelemään määrätietoisesti kohti ulko-ovea. Mansikkapellolla hän unessaan askeltaa, olentoparka, ja miettii, mikä vuosi tänään on. Kaikki toistuu vieläkin.
 
Virkaintoisuudestaan huolimatta pataljoonalaisilla on tervettä maalaisjärkeä eivätkä he yritäkään uhkailla selvästi unissaan kävelevää Nyarroa aseillaan. Sen sijaan yksi heistä taluttaa haltian nurkkapöytään, istuttaa tuoliin ja laittaa hellästi oman viittansa tämän hartioille. Huomatessaan tovereidensa virnistelyn pataljoonalainen hymyilee lammasmaisesti ja kohauttaa olkapäitään.

Toinen kääpiöistä ottaa varovaisesti Nyarron jättämän viinipikarin kypäränsä päältä pois ja näyttää miettivän, suuttuako vai ei. Lopulta hän vain naurahtaa ja laittaa pikarin pöydälle.
 
Nyarro katselee vastapäätä istuvaa pikkumiestä hieman ihmeissään.

"Kuka sinä olet? Sinulla ei ole ruumista."

"Olen Timi Törmä. Kuolin viime yönä."

"Niin, sinullahan on vielä tikari vatsassasi."

"Totta, unohdin ottaa sen pois. Mutta se ei satu."

"Hyvä. Tuletko sinä takaisin?"

"En. Laiva odottaa."

"Niin, sinä oletkin nuorempia lapsia. Olen nähnyt niitä laivoja joskus, ennen kuin tulin tänne. Kauniita ja nopeita. Hyvää matkaa!"

"Kiitos. Tavataan sitten Dagor Dagorathissa. Pidä miekkasi terävänä."

"Saat olla siitä varma. Näkemiin."

"Näkemiin."

Pikkumies nousee ja silmäilee salissa hyöriviä olentoja surumielisesti hymyillen. Hänen katseensa pysähtyy erääseen pulskaan naispuoliseen hobittiin, joka on peittänyt kasvot käsiinsä ja itkee katkerasti. Törmä sipaisee ohi mennessään hänen hiuksiaan hellästi, kohauttaa hartioitaan ja kävelee ulos kenenkään kiinnittämättä häneen huomiota. Tikari putoaa lattialle ja haihtuu samantien olemattomiin.

Nainen lakkaa itkemästä. Hänen kätensä valahtavat alas ja hän katsoo taakseen kysyvä katse silmissään. Kenties avoimesta ovesta tuleva pieni ilmavirta leyhyttää hänen kiharia hiuksiaan. Jostakin kaukaa kuuluu lasten laulua:

"Tule kanssani piiriin ja leikkiin käy."
 
"Onkohan tässä jokin väärinkäsitys", sanoo uninen mies joka on kaikessa kiireessä unohtanut huopahattunsa huoneensa pöydälle. "Jos aavistin, että jotakin kummaa tapahtuu, ei se tarkoita että aikoisin mitään tällaista aiheuttaa. Viime aikoina on tapahtunut epätavallisia asioita", hän sanoo lähes rauhallisella äänellä. "Ja jos ette huomanneet, niin en viipynyt talon ulkopuolella kuin hetken, sillä se myräkkä oli kuin olikin hieman liikaa piipulleni. Tällainen tapahtuma on tosiaan valitettavaa. Toivon että voin tehdä parhaani auttaakseni murhaajan löytymisessä. Jos en, niin ainahan voin valmistaa teille jotakin kunnollistakin ruokaa sinä aikana kun meitä pidetään täällä. Kattilani odottavat huoneessani."

Huopahattumies katsahtaa pikkumiestä, joka haluaisi kovasti tutkia hänen huoneensa. "Ei siellä mitään ole", Huopahattu sanoo. "Minulla on kattiloitteni ja ruokatarvikkeitteni lisäksi kaikki tavarani täällä vyölleni kiinitetyssä pussissa." Hän ottaa pussin käteensä ja avaa sen pöydälle. Sisältä paljastuu vain muutama vaatimaton multainen kupariraha, pari vanhaa pähkinää, tähdenmuotoinen kukka, jotakin heiniä sekä paperi, johon on kirjoitettu jotakin suttuisella käsialalla ja piippu, jota hän yritti turhaan saada syttymään eilisessä myräkässä. "Mutta jos välttämättä haluat tutkia huoneessanikin olevat tavarat, niin siitä vain. Kertokaahan, jos vain voin olla avuksi."
 
Bingo laskee vihdoin tyhjentämänsä kulhon pöydälle ja vilkaisee muihin hobitteihin. Syöminen tuntuu vieneen hänen ajatuksensa hetkeksi muualle, mutta nyt äsken tiukasti kulhoa puristaneet kätensä tärisevät nähtävästi.
"Se on kamalaa.. tällainen toiminta", hän sanoo löytämättä oikeaa sanaa. Muut nyökyttelevät hyväksymisen merkiksi. Sotilaat heidän takanaan marssivat ees taas komentajansa käskyjen mukaan.
"Kuinkahan kauan meidän pitää olla täällä lukittuna?" hän aprikoi, mutta yrittää silmin nähden piristyä pikkuiseen Hillaan katsahdettuaan.
"Kas, ei ole hätää, tyttönen. Bingo-setä näyttää sinulle miten tehdään nuorasta ja metallipalasta väkipyörä. Se on helppoa se, katsohan", Bingo sanoo hymyillen ja kaivaa taskuistaan tarveaineet.
 
"Humph", Teilo murahtaa laskien tyhjän aamiaislautasen takaisin pöydälle ja katsoo väkeä tuvassa. "Jos jossain niin siinä ovat oikeassa ettei tälläiseen kataluuteen kunnon väki pysty, siinä missä ovat väärässä on se että ovat laittaneet meidätkin, Konnun hobitit, epäilyksen alle vaikka tupa on puolillaan toinen toistaan epäilyttävämpiä henkilöitä!"

"Katsokaa vaikka tuota haltijaa joka on varustautunut kuin sotaa varten, miekka rehvakkaasti vyöllä juuri sen näköisesti että seuraavana jonkun kurkulla!" Teilo sanoo osoittaen Thaurdagniriä. "Ja toinenkin on aseistautunut!" Katsoo Teilo vuorostaan Eraronia. Teilo pudistelee päätään ja nappaa lisää ruokaa kupuunsa.

"Pidäs Bingo silmällä noita, ei voi olla hyvät mielessä"
 
Vili Törmä keskittyy kaikkein epäilyttävimpien henkilöiden kuulustelemiseen ja tavaroiden tarkistamiseen ja jättää muiden kapsäkkien penkomisen miestensä huoleksi. Vaikka he ovatkin saaneet tuntuvasti lisää valtaa aiempaan elämäänsä verrattuna, niin se ei ole noussut heidän hattuunsa. Heidän tekisi kovasti mieli ”takavarikoida opjekti tarkempaa tutkimista varten” joidenkin hienoimpien esineiden kohdalla, mutta he vastustavat urhoollisesti kiusausta. Jos he jotain ottavat, niin he jättävät tavarasta kuitin eli käytännössä kutsuvat luku- ja kirjoitustaitoisen Viljami Voivalvatin kirjoittamaan asianmukaisen lappusen ja raapustavat oman puumerkkinsä sen alle. Tämä harmittaa Viljamia, jolla on muutenkin kiireitä vastahakoisten vieraidensa palvelemisessa ja sitä paitsi keskelle majatalon salia on ilmestynyt valtava puulaatikko, josta pursuaa erilaisia puu- ja metalliosia. Aamulla muuan kauppias toimitti sen portille, josta Vilin miehet kantoivat sen sisälle nopean tarkastuksen jälkeen. Laatikon kylkeen on kaiverrettu ja poltettu neljä kääpiöriimua (TSH:n loppuliitteissä Angerthas-taulukossa riimut 39, 18, 46, 48) ja sen mukana tuli useita papereita, joihin on piirretty monimutkaisia kaavioita. Aina muilta töiltä ehtiessään Viljami kääntelee niitä yhä vähenevällä innostuksella ja lisääntyvällä tuskaantumisella, kunnes hän sysää paperit Bingon eteen. Kenties hobitin helposti väsäämä pikkuruinen väkipyörä saa Viljamin vakuuttuneeksi hänen teknisistä taipumuksistaan. ”Katsokaa te nyt näitä! Minä en tajua niistä hölkäsenpöläystä!” Viljami kiirehtii muihin hommiin antaen Bingon tutkia papereita kaikessa rauhassa.

Ensisilmäyksellä Bingo huomaa, että kaaviot ovat kattolampun kokoamisohje. Kokonaisena ilmeisestikin osiin tällä hetkellä purettu lamppu koostuisi vankkurinpyörästä, jonka reunalla olisi tasaisin välimatkoin kymmenen metallivahvisteista, eebenpuista kynttilänpidikettä. Komeus roikkuisi katosta köydestä, joka kulkisi kahden väkipyörän kautta seinään iskettävään tappiin kiinni. Siten kattolampun voisi laskea alas kynttilöiden vaihtamista ja sytyttämistä varten. Bingo pitää ohjetta lupaavana mutta puutteellisena. Hän lisää piirustukseen vastapainon köyden toiseen päähän. Sitten hän menee piirustusten kanssa kuiskuttelemaan Dourghin kanssa, joka istuu syrjässä synkän näköisenä mutta kunnon kääpiön lailla piristyy heti kun tule puhetta jonkin teknisen vempaimen väsäämisestä. Yhdessä he purkavat osat laatikosta ja alkavat koota niitä. Aluksi he turvautuvat piirustuksiin, mutta huomaavat pian, että työ sujuu nopeammin ilman niitä. Kattolamppu alkaa muotoutua. Kun se on valmis, sen nimeksi tulee Kymmenen Pientä Haradrim.
 
Salin perimmäiseen nurkkaan on istuutunut pitkään, hupulliseen matkaviittaan pukeutunut mies, joka istuu polttelemassa piippua. Koska piippua polttelevia viittaan kääriytyneitä salaperäisiä muukalaisia näkyy Briissä harva se päivä, ei kovinkaan moni majatalon asukeista havaitse hänessä mitään epätavallista. Poikkeuksen tekevät hobitit sekä jotkut muut kessunpolton saloihin perehtyneet, sillä heidän nenäänsä vieraan polttaman yrtin haju käy omituisen kirpeänä, erilaisena kuin piippukessun makea tuoksu. Hekään eivät kuitenkaan kiinnitä mieheen juuri huomiota, ennen kuin tämä avaa suunsa ottaakseen osaa keskusteluun.
Tuota noin. Ääni on pehmeä, muttei siitä huolimatta hiljainen, vaan se yltää yli muiden puheensorinan, ja vähitellen katseet kääntyvät kohti muukalaista.
Minusta näyttää siltä, että arvon isäntämme sekä vainajan omaiset ja mellonit ovat ehkä toimineet hieman liian hätäisesti. Puheesta on vaikeaa saada selville, mistä päin puhuja oikein on kotoisin - siinä on jossain määrin samanlaista korostusta kuin monilla muilla etelästä viime aikoina tulleilla, mutta sointi on hienostuneempaa, ja silloin tällöin puheeseen livahtaa joitakin ilmaisuja, joita tavallisesti kuulee vain Jalon Kansan suusta. Mukana on vielä jokin kolmas erityispiirre, jollaiseen kukaan paikallaolleista ei muista aikaisemmin törmänneensä.
Mielestäni he eivät ole nimittäin ottaneet huomioon erästä hyvin perustavanlaatuista seikkaa. Olen kerran pari saanut tutustua rikosten selvittämistapoihin etelän valtakunnassa Gondorissa. Sikäläiset tuomarit käyttävät ratkaisuissaan muinaisessa Westernessessä asuneen Thôlinnas Okamialaisen periaatetta, jonka mukaan kaikkiin arvoituksiin on aina etsittävä yksinkertaisinta selitystä. Miettikäämme tätä tapausta lûn verran tässä valossa. Mitä huomaamme?
No, ensinnäkin muistutan mieleenne seuraavat tosiasiat. Vainaja on löydetty huoneestaan rinnassaan tikari, joka ilmeisestikin on perujaan Mustasta Maasta. Hänen huoneensa ovi oli sisältä käsin salvattu. Ulkoapäin sisälle pääseminen olisi ollut vieläkin mahdottomampaa, kun sekä koskematon lumi että ikkunan kiinniolo todistavat sitä vastaan. Olettaakseni tässä majatalossa ei myöskään ole olemassa salakäytäviä, joiden kautta päästä sisälle toisten huoneisiin...
Kas niin, olemme siis huomanneet seuraavat asiat. Murhaaja ei ole voinut päästä sisään ulkokautta. Mutta ei hän myöskään ole voinut päästä sisään ovesta, sillä olisihan sula mahdottomuus, että suljettuaan oven hän olisi voinut laittaa sen säppiin sisäpuolelta seisoessaan itse ulkopuolella. Myöskään hän ei ole tullut salakäytävistä, jos sellaisia ei kerran ole - ja jos on, niin niistä varmaankin tietää vain majatalon henkilökunta, ja silloin nimenomaan he ovat epäilyksenalaisia.
En kuitenkaan syytä ketään henkilökunnasta
, muukalainen jatkaa huomattuaan kunnon Voivalvatin julmistuneen katseen. Salakäytävän olemassaolo täytyisi ensin todentaa, ja niin pitkään kuin sellaista ei ole löytynyt, tulee meidän olettaa, ettei sellaista ole olemassa. Olemme siis sitä mieltä, että murhaaja ei ole voinut poistua huoneesta sen paremmin ikkunasta, ovesta kuin mitään muutakaan reittiä. Johtopäätös tästä on, että murhaaja ei ole voinut poistua huoneesta laisinkaan.
Tässä vaiheessa varmaankin ihmettelette, missä hän sitten on, sillä eihän kukaan myöskään ole voinut piiloutua huoneeseen niin, ettei arvon isäntä Voivalvatti olisi häntä huomannut - paitsi jos hän olisi ollut liitossa murhaajan kanssa, mutta sellaistahan emme toki epäile, emmehän? Ratkaisu on hyvin yksinkertainen - murhaaja ei koskaan ole ollutkaan huoneessa. No, kenen käsi sitten iski tikarin vainajan rintaan? Tietenkin ainoan, joka huoneessa oli - hänen itsensä.

Valtavasti puheensorinaa, jonka yli muukalaisen täytyy korottaa ääntään kuulluksi tullakseen.
Haluan huomauttaa, että en tarkoita, että vainaja olisi välttämättä tehnyt itsemurhan, vaikka sekään ei toki ole mahdotonta. Kuten muistamme, surma-ase oli selvästikin Mustien voimien työtä. Huomaamme myös, että vainaja oli pannut oven säppiin, joka ei ymmärtääkseni ole kovinkaan tavallista periannathin keskuudessa. Hän siis joko pelkäsi jotakin, tai sitten halusi, ettei häntä häirittäisi.
Epäilemättä vainaja oli jotakin kautta saanut käsiinsä tuon kirotun aseen. Ehkä joku oli toimittanut sen hänelle, koska pelkäsi, että siinä olisi jotakin vaarallista, ja arveli hänen viisaaksi tunnettuna voivan auttaa vaaran selvittämisessä. Saattaa myös olla, että kyseessä oli ansa, että joku oli lähettänyt tikarin hänelle juuri tuottaakseensa hänelle tuhon.
Mustan maan aseissa piilee epäilemättä kaikenlaisia kauhistavia kirouksia, joistaen onnekseni tiedä juurikaan mitään. Tuskinpa on kuitenkaan mahdotonta, että tuossa veitsessä piili manaus, joka saa sen, joka sitä varomatta käsittelee, tarttumaan siihen ja pakottaa hänet surmaamaan itsensä. Tämä on epäilemättä ainoa keino, jolla surma on voitu tehdä. Mitä tästä sitten seuraa?
Ensinnäkin: murhaaja voi olla kuka vain, mistä vain - jos murhaajaa edes on olemassa. Hän voi parhaillaan pötkiä täyttä päätä pohjoiseen kohti Kuolleiden Kaivantoa, tai etelään Mustainmaalle, tai mihin hyvänsä. Tänne hän tuskin on jäänyt, sillä juuri hänhän tiesi, että tällainen tutkinta käynnistettäisiin. Siksi majatalon ympärille asetettu saarto on tarpeeton, ja joutaa tulla purettavaksi.
Toisekseen: murha-aseesta lienee syytä hankkiutua eroon mahdollisimman nopeasti, ja tehokkaasti. Tuskin haluamme, että joku toinen meistä joutuu saman kauhean kohtalon uhriksi.
Muuta sanottavaa minulla ei juuri nyt ole. Jos jollakulla on asiaa minulle, löydätte minut huoneestani. Isäntä, sopiiko että toimitatte lounaani sinne?
 
Dourgh tuhahtelee hiukan halveksien Bingon epäammattimaiselle lampun kokoamistyylille, mutta hyväksyy tämän lopulta ojentelemaan tarvittavia osia. Lamppu ei tosin muistuta Dourghin kotikaivoksessa näkemiä. Siinä on jotain pahanenteistä.

Kääpiö vaikuttaa oudon rauhalliselta ottaen huomioon tilanteen. Toisaalta, mitäpä tässä nyt vielä murehtimaan? Yksinäisen vuoren väki ei varsinaisesti ole Sauroninpussaajien maineessa missään päin Keski-Maata.
 
"Toimitan mielelläni lounaan huoneeseenne, jos sillä pääsen näkemästä naamaanne ja kuuntelemasta vihjailujanne. Miten kehtaatte arvostella nuoriherra Törmän tapaa hoitaa rikostutkintaa? Teidän hienot ulkomaalaiset tapanne voivat toimia siellä mistä tulette, mutta täällä kunnon väen keskuudessa asiat hoidetaan toisella tavalla. Ja mitä herra Törmän kuolemaan tulee, niin se ei varmasti ollut itsemurha, vapaaehtoinen tai pakotettu. Hobitit on tehty sitkeämmistä syistä kuin luulette eikä heitä ole helppo noitua tekemään mitään vasten tahtoaan. Ja kuka edes olisi halunnutkaan nähdä niin paljon vaivaa herra Törmän murhaamiseksi? Kenelläkään ei ollut mitään häntä vastaan. Luulen, että murhaaja on joku hetkellisen hulluuskohtauksen saanut ja meidän kylämme väessä ei sellaisia sairaita ole, ettäs tiedätte. Teistä ulkomaalaisista en olisi niinkään varma. Kerron nuoriherra Törmälle epäilyksenne salaovista, mutta hän varmasti osoittaa sen vääräksi. On totta, etten ole rakentanut tätä majataloa vaan ostanut sen edeltäjältäni, mutta talon rakenteissa ei varmasti ole mitään sellaista, mihin en olisi jo aikaa sitten törmännyt. Herra Törmä yöpyi aina siinä melko pienessä huoneessa, sillä hän ei halunnut elää pröystäillen ulkomaailman malliin vaan säästää rahansa köyhille. Hän oli esikuva kaikille briiläisille ja hänen hautajaisistaan tulee suuri surujuhla. Teitä ei sinne kuitenkaan kaivata epäilyksinenne ja selityksinenne, herra Ereinion!" Viljami Voivalvatti alkaa taas hinkata pyyhkeellä mukeja.
 
Nyarro on kuunnellut muukalaisen puhetta kasvavan hätäännyksen vallassa. Lopulta hätäännys purkautuu hänestä kuin dieselveturin [hähää, anakronismi! ja ihan tahallinen, siitäs saitte, pitäkää hyvänänne ja yrittäkää selittää, toim. huom.] vihellys.

"Fiii! Tämä omituinen ja mesi kielellä puhuva, savua hengittävä olento (ettei olisi lohikäärmeitä suvussa, enkä tarkoita tätä pelkästään kuvaannollisesti) antaa selvästi ymmärtää, että ystäväni on ilman muuta murhattu niin kuin murhat tehdään, iskemällä tikari lihasvoimalla uhrin hröaan. Ja samalla hän heittää epäilyksen synkän varjon - ja minulla on omakohtaista kokemusta synkistä varjoista, joten en käytä kielikuvaa kevyin perustein - sen ainoan kansan ylle, joka on voinut huomaamatta pujahtaa huoneeseen ja sieltä pois. Kaikkihan te tiedätte, että haltiain kevyistä jalkineista jää vain vähäiset jäljet lumeen, kun he sen päällä kulkevat; niin vähäiset, että heikkokin tuulenviri peittää ne oitis ja varmasti ennen aamua.

Onko siis, mikäli mestari Thôlinnasin henkisiin parturintaitoihin on luottaminen, uskominen verityön takana olevan jonkun esikoisen? Ja jos niin, mikä kuviteltavissa oleva syy voisi olla kimmokkeen antajana käyttää vieläpä noin luotaantyöntävää (ja sitä paitsi kohtalaisen tylsännäköistä) asetta?

En voi arvatakaan vastausta sen enempää kuin ymmärrän, mitä ovat nuo Gondor ja Musta Maa ja muut nimet jotka puheessanne vilahtelevat.

Ja voisiko joku viimein kertoa monesko tämän Ajan, siis Auringon, niin kuin ymmärrän teidän aikaa laskevan, vuosi nyt on kulumassa?"

Nyarro nousee, kävelee kauhtunut harmaa viitta kahisten vierashuoneisiin johtavalle ovelle, mutta pysähtyy, kääntyy, raapii päätään ja sanoo toista silmäänsä siristäen:

"Ai niin, yksi asia vielä. Tuo kattokruunu. Olen nähnyt sellaisia ennenkin. Ne loivat kalvasta valoaan niihin saleihin, joita toverieni kanssa puhdistin saastasta. Angamandussa. Sen lähettäjällä ei varmasti ole hyviä aikeita. Ja ihmettelenpä vain, miten nuo lyhyenlännät olennot (jotka muistuttavat ulkonäöltään merkillisesti erästä tuntemaani valaa) sen pystyivät kokoamaan kovin kerkeästi."
 
Seuraavan kerran kun Vili Törmä kulkee salin poikki, Viljami Voivalvatti vinkkaa hänet luokseen ja kumartuu selittämään jotain. Vili nyökkää ja kiiruhtaa pois. Noin kymmenen minuutin kuluttua hän palaa kalpeana ja julistaa: "Isäntä Voivalvatti kertoi minulle epäilyksistä jonkinlaisesta salaovesta isäni käyttämässä huoneessa. Mitään sellaista siellä ei ole. Toistan, minkäänlaista salaovea ei ole löydettävissä. Pitäisin sitä suurena kunnianosoituksena isäni muistolle, jos huoneen ovi muurattaisiin pysyvästi umpeen. Maksan siitä avokätisesti majatalon isännälle heti kun pääsen käsiksi perintööni. Siihen asti huoneen ovea vartioidaan yötä päivää. Anteeksi, nyt huomiotani kaivataan toisaalla." Vili Törmä poistuu kiireesti. Viilipyttymäisyys ja hallittu raivo ovat tipotiessään, nyt hän vaikuttaa hyvin hermostuneelta.
 
Eraron katselee rauhallisen tyynesti sekamelskaa, joka on syntynyt majatalossa. Hänen katsellessaan ympärilleen, Viljami kävelee hänen ohitseen. Siinä samassa Eraron nappasi Viljamia kädestä, ja osoitti häntä istumaan hänen viereensä. Viljamin pelästyttyä haltiasoturin kummallista käyttäytymistä, Viljami istui haltiaa vastapäätä hieman yllättynyt ilme kasvoillaan.

"Älä välitä hänestä, Ereinionista, hän on pohjilmiltaan kohtelias ja hyväsydäminen mies. Ainakin luulen niin.. Mutta sen minä vaan sanon sinulle, että varo! Majatalossasi on murhaaja! Minä tunnen sen."

Haltia katselee uudelleen ympärilleen ja huomaa jo joitakin katseita, jotka ovat suuntautuneet heitä kohti. Hän jatkaa:

"Ole varuillasi Voivalvatti! Onni olkoon sinun päälläsi, vaan älä luota siihen. Vaikeita ovat ajat jotka ovat meille sattuneet."

Ja niin haltia kiinnitti huomionsa toiseen suuntaan Viljamin vielä istuessaan yllättyneen näköisenä hänen vieressään kuin odottaen jotain. Viljamin lähtiessä Eraron toisti joitakin sanoja.. "Èrwen, Èrwen.."
 
Thaurdagnir ei ole viitsinyt edes ottaa osaa keskusteluun, joka on hänen mielestään naurettava.

Mitä noiden hobittien päässä liikkuu? Perustetaan naurettava pikku vartiokaarti jossa hilluu pari hobittia jousien kanssa pomppimassa virkaintoisina ympäri majataloa? Tuosta "vartiosta" tekisi selvää yksikin niistä murhaajista.


Viimein hän kuitenkin puuskahtaa jokseenkin sekavasti ja arvoituksellisesti: "Miten ihmeessä sellainen pirteä hobitti olisi voinut tehdä itsemurhan? Tikari on peräisin Mordorista! Täällä on etelän miehiä. Mutta onko se todiste siitä, että he ovat sen tehneet? Ei! Murhaaja voi olla kuka tahansa. Mutta nyt on turha hätääntyä! On oltava varuillaan.

Kiitän Voivalvattia mukavasta kohtelusta ja muusta.

Mutta, meitä haltioita vain osoitellaan. Kääpiöt mulkoilevat, hobitit osoittelevat. Ja sinä siellä kuka oletkaan, kuulin tuon! Miekka on mukanamme, koska olemme epäluuloisia! Mikä sinä olet meitä syyttelemään?"

Thaurdagnir hiljenee jä lähtee etsimään Nyarroa kertoakseen hänelle mikä aika on.
 
Bingo on lähes täysin unohtanut ajan ja paikan värkätessään Dourghin apuna nostolaitteistoa. Hän ei ole kuulevinaankaan kääpiön vihaista tuhinaa, vaan koettaa keskustella tämän kanssa leppoisasti lamppuviritelmän ripustuksesta.

Kuullessaan Thaurdagnirin sanat Bingo käännähtää ja säpsähtää hieman.
"Ehkä pieni ymmärtäväisyys on tässä tarpeen, herra haltia. Miekka on kyllä vaarallinen ase, mutta emmehän me mitään vihjaa. Kaikella kunnioituksella tietysti minä tässä vain..", Bingo sopertaa saatuaan Thaurdagnirilta mulkaisun. Haltian katse ei ole kuitenkaan mitään verrattuna Teilo-herran hermopuuskiin (jotka Bingo tietää vuosien takaa turhankin hyvin), ja hän katsoo sovitellen myös vanhempaan hobittiin.
 
Aiquen siemaili rauhallisena teekupposta pöydän ääressä ja katseli majatalon hyörinää kiinnostuneena. Hän naureskeli muukalaisen pitkälle saarnalle vähän väliä, ja oli kerran vähällä purskauttaa kädenlämpöisen yrttiteen ulos, kun tämä mainitsi, että joku henkilökunnasta olisi syyllinen. Hän nousi, jätti puoliksi juodun yrttiteensä pöydälle ja meni huoneensa ovelle. Selin käytävään päin seisoskelevat vartiat eivät selvästikään kuulleet neidon tuloa, sillä he säpsähtivät Aiquenin kysyessä sopuisalla, pehmeällä äänellä:
- Mielittekö päästä tutkimaan, olenko epäiltyjen listalla?
- Avaa ovi, tai me avaamme sen väkivalloin, toinen vartiosotilaista murahti.
- Olisitte avanneet jo. Kun minä juon yrttiteetä, siinä on lupa mennä kauan, halusitte te huoneeseeni tahi ette. Ja mistä te päättelette, että minä edes avaan teille huoneeni oven täysin varoittamatta? Tehän epäilette kaikkea ja kaikkialla. Olette te aika poikia.
- Neito suvaitsee pilailla kanssamme. Avatkaa ovi, olkaa hyvät.
Aiquen naurahti ja nosti viittansa hupun vaaleiden hiuksiensa peitoksi.
- Avata voin, mutta on eri asia, päästänkö teidät sisään.
- Avaa se.
- Epäilettekö te hentoa, nuorta tyttöä raa'asta murhasta keskellä yötä?
- Kaikki ovat epäilyksen alla, hyvä neiti.
- Katsotaanpa.

Aiquen otti taskustaan avaimen ja sovitti sen lukkoon. Hän avasi oven, ja lennätti sen kepeästi auki. Hän oli jo astumassa sisään, kun hiljaisempana osapuolena pysytellyt sotilas työnsi vahvan kätensä neidon eteen ja tokaisi:
- Sinä tulet meidän jälkeemme.
Aiquen pyöräytti harteitaan hymyillen ja päästi sotilaat sisään. He alkoivat vimmatulla raivolla käännellä Aiquenin tavaroita ylösalaisin. Hiljaisempi vartiosotilas avasi Aiquenin repun ja levitti tavarat puiselle lattialle vuoteen vierelle. Miehet kävivät repun sisällön tarkkaan läpi, eivätkä löytäneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa -kamman, muutaman vaatekerran, vesileilin, hiussolkia ja muuta tavanomaista, mitä nyt hieno nainen saattoi ulkonäkönsä hoitoon tarvita.
Korskeampi vartiosotilas siirtyi huoneen kulmaan, jossa Aiquenin marjakuusesta tehty jousi lepäsi.
- Siihen et koske! Aiquen kivahti ja rynnisti kulmaukseen napaten jousen käteensä. Vartiosotilas näytti ensin yllättyneeltä, mutta virnisti sitten selvästi itsetyytyväisenä.
- Jaa, sinullako ei ole salattavaa?
- Jousi on lahja, ja en usko, että te olette tarpeeksi arvollisia koskemaan tähän.
- Mahdatko puhua totta, tyttö?
- Sen saat kuules päätellä ihan itse. Poistuisitteko nyt?
Aiquenin kiivaan poistumispyynnön keskeytti rapina. Aiquenin silmät pyörähtivät toiseen sotilaaseen, joka kannatteli kädessään jotain kullankeltaista.
- Ja minkäs tämä?
- Jotain, mikä ei ainakaan ole sinun arvollesi sopivaa. Anna se minulle.
- Sinulle? Miksi?
- Koska se on minun.
Sotilas luovutti rapisevan esineen huvittuneena Aiquenille, ja sanoi toiselle:
- Emme me tästä kostu enää mitään. Mutta sinä, likka, varo. Sinua ei ole karsittu pois epäiltyjen listalta vielä.
- Häipykää.
 
"No voihan Melkorin villasukat! Heti aamusta tälläinen hösötys. Voi teidän kanssanne lapsukaiset. Onha se aika järkytys ja surullista että noinkin hyvä mies kuin Timi Törmä joutui pahan viemäksi. Rauha hänelle. Muutaman kerran tapasin hänet itsekin. Ikävä kyllä vain ohimennen täällä Briissä käydessäni... Hän oli hyvä mies... Voi mutta kultapienet! Puoletkaan teistä eivät ole syöneet murustakaan tänä aamuna. Eihän se käy. Ei tosiaan. Missähän täällä on ruokatavaroita. Sinä poika siellä!" Adarwen papattaa osoittaen tiukasti yhtä vartiossa olevaa pitkää miestä. Mies katsoo hieman väikähtäneenä ympärilleen. "Juuri sinä nuorimies! Menehän siitä ja etsi minulle vähän juustoa ja leipää ja muutama omenakaan ei oli pahitteeksi. Hmp... hetki sitten tässä oli pyötä täynnä ruokaa. Mutta mitäpä muutakaan sitä voisi odottaa kun on tälläinen määrä hobitteja tuvassa..." mummo puhelee suurimmaksi osaksi itsekseen miehen mentyä.
"Noniin kuka ottaa leipää. Aiquen nyt ainakin. Pitäähän tytön syödä että jaksaa. Missä se tyttönen nyt on? Voi niitä nuoria aina jossain muualla. Vaikka olinhan minäkin nuori ja muistan sen vielä kuin entisen... Mutta Aiquen! Tules ottamaan vähän aamiaista! Missä se tyttö on? Sinä myös nuorimies. Otahan tästä omena lapsukainen", Adarwen sanoo ja ojentaa Hillalle punaisen omenan.
 
Thaurdagnir käännähtää ovelta takaisin äkisti tajutessaan sanojensa vaikutuksen.

"Anteeksi, en minä tarkoittanut loukata. Olen vain kireällä päällä kun meitä haltioita sorsitaan, ei vain minua, myös Eraronia ja Nyarroa. Pahoittelen törkeitä sanojani."

Thaurdagnir häipyy ovesta etsimään Nyarroa, johon Thaurdagnir on samaistunut.
 
Vilimar on sydänjuuriaan myöten järkyttynyt. Toki hän oli kuvitellut kaikenlaisia seikkailuja, mutta juuri tätä seikkailua hän ei olisi halunnut kokea. Onneksi ystävällinen majatalon väki on ilmeisesti ottanut asiakseen huomioida Hillaa, sillä Vilimar on ehtinyt jo tykkänään unohtaa koko tyttösen olemassaolon. Voi voi, onneksi velivainaa ei ole tätä soppaa näkemässä. Tulisi vielä tupenrapinat.

Vilimaria todellakin häiritsee kovasti tämä outo piipunsavu. Melkein voisi vannoa vanhan Toboldin kääntyneen ainakin puoli astetta haudassaan. Mitä lie tuollaiset olennot ovat, jotka tuollaisia polttelevat?

Vilimar muistaa nyt Hillan ja taputtaa poloista lohduttavasti olkapäälle. Kun vain osaisi tämän lastenhoidon paremmin.. Kuinka ihmeessä kehtaavat edes syyttää hobitteja? Mehän olemme kaikki tavalla tai toisella sukua keskenämme.

(kun Vilimar katsahtaa Nyarroon, hänen mieleensä tulee tuntematon, käsittämätön sana. "Zifnab")
 
Ylös