Vai että pronssinen Ukon kirves -riipukseni jäi jälkeen. Lähdössäni oli panikoimisen makua. Riipusta ei tarvitse postittaa minulle, vaan tuoda se seuraavaan miittiin, johon osallistun. Sitä tulee harvemmin muissa tilaisuuksissa käytettyä. Säilytysaikana sitä saa käyttää tarkoituksenmukaisesti (eli kaulassa koruna eikä esim. amppelin ripustimena tai vesivessan vetonaruna). Ei siis mitään "Keep it secret, keep it safe"-touhua.
Tähänastisista miittipaikoistani Rismalahden saunassa on miellyttävimmät löylyt. Peseytymistilojen askeettisuus unohtuu niistä nauttiessa. Pukukoppikin on ylellinen, vaikka suuremmalla porukalla sitäkin olisi käytetty asuinhuoneena. Ranta on kivinen ja talveksi laituri on nostettu maalle.
K-18-miitin pitopaikaksi Rismalahti olisi vaarallinen. Kivikkoinen maasto on tarpeeksi hankala kulkea selvänäkin, saati sitten liikuttuneessa mielentilassa. Majan omistajien käytäntö tarjota polttopuut metrisinä halkoina altistaa onnettomuuksille. Matalalla parvella on oivia tilaisuuksia kolhia itseään ja parvelle johtavia tikkaita on helppo tulla ryminällä alas. Ehdoton alkoholinkäyttökielto (sisäisesti) on onnen omiaan Rismalahdelle.
Tällä kerralla jäi pelaaminen vähiin. Olisi sittenkin pitänyt raahata Roborally mukaan, sillä sitä olisin jaksanut pelata vaikka kuinka väsyneenä. Sen sijaan toin majalle
Quarton, kaksinpelin, joka on kuin monimutkaistettu versio jätkänshakista sillä erikoisella piirteellä, että pelaajan pelinappulat valitsee hänen vastustajansa. Aioin lahjoittaa sen ensimmäiselle rohkealle kokeilijalle, mutta sellaisen puutteessa jätin pelin kämpän toimiston alalaatikkoon sadepäivän ratoksi.
Reipas metsäretki Haltin kanssa oli yksi reissun kohokohdista. Seurasimme ensin autotietä eteenpäin ja poikkesimme sitten metsäkoneen uralle katsomaan, mistä iloisesti soliseva puro sai alkunsa. Kulku vei peikkokorven läpi soisen maaston alkupäähän. Ilman kumppareita emme viitsineet jatkaa matkaa vaan palasimme tielle. Pian siitä erkani mukavamman näköinen kärrytie, jota kävelimme kunnes se päättyi mökin pihaan. Päätimme oikaista maaston poikki kohti venerantaa toivoen yhyttävämme puron lopun. Yhden väärän hälytyksen jälkeen löysimmekin vesiesteen. Laskuojan yli pääsimme melko kivuttomasti. Puro oli laajentunut lammikon ja lammen välimuodoksi. Emme uskaltaneet heittää sinne kiviä lonkeroiden pelossa.
Polttopuita tehdessäni naureskelin Jasulle, kuinka jotkut maksavat sellaisesta huvista maatilamatkailun merkeissä ja hän muistutti minua, että minäkin olin maksanut siitä miittimaksun muodossa. Hyvä pointti. Tilapäistyynyn aiheuttama päänsärky hävisi sahatessa korvautuen jomotuksella oikean tibiani proksimaalipäässä, johon yhdellä kädellä heilauttamani kirves osui tylpästi. Kivaa oli ja hikisen urakan jälkeen oli erityisen nautinnollista peseytyä saunalla.
Pimeässä vaanivat ihmissudet mainittiin pariin otteeseen ja Haltikin taisi yhden kaksijalkaisen vieraan kohdata. Toisena iltana oli jänskää käydä puuceerakennuksen nurkalla pissillä pilkkopimeässä. Ihmissusia tai susi-ihmisiä en pelännyt, mutta mielessä käväisi, että joku kalpeanaamainen hukkunut ravunsakset silminään olisi saattanut tulla moikkaamaan. Tajusin kyllä, että itse pelko oli pahin viholliseni ja olisin siteerannut tätä litaniaa, jos olisin muistanut sitä alkua pidemmälle:
"En saa pelätä. Pelko on mielen tappaja. Pelko on pieni kuolema joka tuo täydellisen kadotuksen. Minä kohtaan pelkoni silmästä silmään ja annan sen kulkea ylitseni ja lävitseni. Kun se on kulkenut ohi, käännän sisäisen silmäni katsomaan sen polkua. Mistä se on kulkenut, siellä ei ole mitään. Vain minä jään."
Arkint hoiti jo hovihierojan hommia, joten vältin koskemasta kanssamiittaajiini. Jäähyväishalauksissa sitten annoin kaiken varastoituneen lämmön takaisin. Kiitos teille. Olette maanmainioita.