Roolipeli: Vihollisia matkalaisten leirillä

Eletään Kolmatta aikaa, ennen Valtasormuksen tuhoutumista. Keski-Maan pitkään kestänyt rauha on hiipumassa, kun pelko ja varjot ovat pikkuhiljaa tunkeutuneet vapaiden kansojen keskuuteen. Elrond on kutsunut Gandalfin ja Aragornin Rivendelliin neuvonpitoon (kyseessä ei ole sama neuvonpito kuin Taru sormusten herrasta -kirjassa). Gandalf ja Aragorn ovat koonneet saattueen ja lähteneet matkaan. Jo seuraavana yönä he saavat selville, että heidän leirissään on mukana örkkejä. Tällä kertaa Saruman-velho on ylittänyt itsensä. Velhonvoimillaan hän on lumonnut örkit ihmisten kaltaisiksi, sekä myös itsensä. Sarumanin tavoitteena on estää matkalaisten pääsy Rivendelliin valtaamalla leiri. Saruman ja kaksi örkkiä yrittävät häätää leiriläisiä niin kauan, kunnes he ovat kyllin vahvoja hyökkäämään ja valtaamaan leirin. Leiriläiset yrittävät kaikin keinoin selvittää, ketkä ovat vihollisia, ja häätämään heidät pois ennen kuin on liian myöhäistä. Taistelu on alkamassa.

Hei kaikki! Hyvä tunnelma täällä tällä hetkellä tuntuu olevan, hiljaista tosin, se tässä tosin huolettaa että keskuuteemme on kuulemma päässyt livahtamaan vihollisia . Minä en ainakaan heihin kuulu, siitä jos ette ole vielä varmoja niin kyllä varmasti pelin edetessä varmistutte .

(Noudatan tässäkin ropessa käytäntöä, että Sidhielin omat höpinät ovat suluissa, älkää sekaantuko jos alan pölistä tänne väliin jotakin näin, ei ole hahmoni puhetta tämä.)
"Hyvää iltaa arvon matkalaiset. Olisi mukavaa tutustua hieman lähemmin kaikkiin."
(Keksin nyt että olen Lilia-niminen ihmisnainen koska omalla nicillä ropettaminen tuntuu hassulta). Kohentelen hametta ja tarkastelen ujosti muita. Rapsutan jonkun söpöä ponia korvan takaa ja juttelen sille hetken. Kengät ovat täynnä mutaa, ulkoa ja myös sisältä. Joka askeleella kuuluu lits-läts-lits-läts kun märät sukat juttelevat keskenään. Sataa ja poni katsoo minua närkästyneesti takaisin. Olemme lampsineet tätä tietä jo hetken aikaa, melkoisen tovin, päiväkausia, ja tuntuu, että emme etene ollenkaan. Kuitenkaan tätä ennen ei ole tullut mahdollisuutta keskustella muiden matkalaisten kanssa. Kaikki ovat olleet omissa oloissaan, jutelleet vain käytännön asioista, kuten kokkausvuorosta, ponin kavioon eksyneestä kivestä, parhaista tavoista kuivatella kenkiä ja sukkia sytyttämättä niitä tuleen. Kiskon isoa villahuivia tiukemmin ympärilleni, letti alkaa virttyä vaikka kuinka yritän kammata sitä järjestykseen. Me kaikki näytämme enemmän tai vähemmän takkuisilta kyntöhevosilta.

Pitäisiköhän tässä esittäytyä, nyt kun joukkomme on viimein kokonaan kasassa, ikävää kuulla että ryhmä ei ole sitä mitä pitäisi. Minun nimeni on Kanerva, Lars Kanerva. Minut värvättiin retkikuntaan Briissä ja kerrottiin kokoontumispaikka, täällä lähellä Viimapäätä. Tarkoituksemme olisi varmaankin mennä tiedustelemaan haltioiden joukkojen vahvuutta Sumuvuorten örkkien liikehdinnän johdosta. Olen ymmärtänyt että joukossamme on kokeneita vaeltajia, toki itsekin olen jonkun verran kiertänyt seuduilla. Entäpä te muut?

Nuotion ääressä istuu pitkä hahmo, harmaa kulunut kaapu tiukasti ympärillään, huppu syvälle kasvojen yli vedettynä. Onko miekkakin? Hupun alta pilkahtaa esiin muutama suortuva poikkeuksellisen vaaleita hiuksia.

Nojaa raskaasti polviinsa, kuuluu melkein ritinää, kun kyynärpäät painuvat polvilumpioihin. Katselee käsiään. Kämmenet ylöspäin, hoikat sormet. Kädet tärisevät holtittomasti. Puhuu itsekseen, mitä se sanoo? Toistaa jotakin sanaa, nimikö?

"Nyarro, Nyarro."

"Ai niin, Nyarropa hyvinkin. Se olen minä ja minä olen se. Nimeltäni siis, tai ainakin luulisin niin. Tai ehkä haluan teidän luulevan niin. Tai ehkä minä vain haihattelen. Haihattelen? Haihattelenko minä? Ehei, tuskinpa vain. Näkisittepä entit. Ne neljä vasta ovat varsinaisia haihattelijoita. Fangorn, haihattelija! Fladrif, haihattelija! Finglas, haihattelija! Fitness, emähaihattelija! Rallarallarumbamumbamambojamboilevat päivästä toiseen pitkin ja poikin metsiään ja puhuvat ja puhuvat, pitkiä loputtomia lauseita, jotka alkavat oksan ja juuren välistä, kiemurtelevat runkoa pitkin kuin muratti kärhäisine varsineen, haarautuvat ja aina. Aina! Ainaainaaina! Aina ne julmetut hipsterit päätyvät puhumaan oravankikkareista ja niiden koostumuksesta! Mä en kestä, jos sanonta sallitaan. 'Olipa pieniä kikkareita, olipa iiisoja kikkareita! Kappas vain miten pitkulaisia kikkareita, pyöreitä, kippuraisia, tahmeita, kuivia, vaaleita, tummia...' Sitä minä sain kuunnella päivästä toiseen. Kikkareita! Aina vain kikkareita! Ja vaikka minä asuin siinä metsässä ties miten monta loaa tai coranaria tai mitä tahansa kronologis-astronomista yksikköä, niin. Niin! Minä. En. Kertaakaan. Nähnyt. Yhtään. Hemmetinhemmetin. Oravaa! Mistä ne kikkareet sitten pläjähtivät entinretaleiden puheenaiheeksi? Kuustako? Onko Tilion orava, häh? Vai yrittivätkö ne vain silkkaa pahuuttaan tehdä minusta pähkähullun? Varsinaisen nienorin tai túrinin tai carcharothin hullun. No minäpä sanon teille. Sanonpa hyvinkin. NE ONNISTUIVAT! HII HAA! NIRSK NARSK! ELEEN! Tähti kirkas tähti suuri taivahalla sammui juuri. Pilvi lensi eestä sen. Vastatuuleen edeten. (Ihan totta. Katsokaa vaikka tuonne taivaalle. Remmirathista hyarmeniin. Niin siinä pääsi käymään.) Saisiko muuten olla lisää kahvia? Vai haluatteko portteria? Minulla taitaa olla repussani vielä pullo jäljellä."

Kuuntelen Nyarron selittämistä hivenen uteliaana. Ehkä hänkin on yksi elämän kolhimista yksilöistä, jotka ovat matkalla Rivendelliin lepäämään. En halua ajatella ajatusta loppuun, vaan hymyilen Nyarrolle vähän. Sitten minua alkaa epäilyttää, ja yritän keskittyä kahvimukiini. En kuitenkaan anna sen näkyä, joten vastaan lopulta,
"Kiitos, kahvia, vähäsen". Mielestäni on turhan aikaista portterille, mutta pitäkööt itsensä lämpöisenä. Eihän siinä mitään pahaa ole, enkä saisi tuomita liian aikaisin ketään. Kuuntelen vieressäistujien juttuja puolella korvalla ja vastailen mitä sattuu, ja sitten tyrmistyn kun kuulen pilvikommentin. Ei täällä nyt sentään mitään lohikäärmeenpentuja ole. Kahvi on sen verran vahvaa että sitä pitäisi varmaan leikata saksilla, joten laimennan sitä vedellä. Venyttelen jalkojani, avaan letin, letitän, avaan, letitän, yritän sulloa hiuksia nutturalle. Ei toimi, eivät tahdo asettua.
Huppupäinen Nyarron näyttää ehkä hivenen omituiselta, mutta sitten ymmärrän, että me kaikki näytämme taatusti epäilyttäviltä, huput, hatut, kaavut ja viitat kiedottuina ympärillemme, mutta minun on pakko osoittaa vieressämme olevan puun oksalla istuvaa oravaa Nyarrolle. Katselen taivaalle, en tunnista tähtikuvioita ja vaikka kuinka yritän muodostaa niistä verkkoja ja sirppejä, se ei tunnu onnistuvan. En vain näe yhteyksiä asioiden välillä. Nypin kynsinauhoja ja tökin sitten nuotiota kepillä.
Siirryn Lars Kanervan puoleen ja kerron hänelle, että en tiedä matkan tarkoituksesta muuta kuin mitä sain tietää majatalossa, Rivendellissä tarvitaan lisää väkeä hoitamaan käytännön asioita matkalaisten suuren määrän takia. Siivoamista, kokkausta, asioiden järjestelyä. Kaikkea sellaista. Ja että olen lopen kyllästynyt Briin ainoan majatalon sekopäiseen kaaokseen. Mitään ei tehty ajallaan. Palkanmaksu takkusi. Tie olisi yksin mahdollisesti vaarallinen, joten takerruin ensimmäisen lähtevän joukon mukaan. Ehkä typerästi, en oikeastaan tiedä tästä joukosta mitään. Mutta en voi sille mitään, että minulla on taipumus lähteä hyvännäköisten tyyppien seuraan ja katua myöhemmin.

Olen Hemuel, paljon kulkenut ja paljon nähnyt. Olen nähnyt pimeän laskevan lukemattomat kerrat, mutta aivan yhtä usein aurinko on noussut valaisemaan koko tienoon. Vaikka nytkin on pimeää, tiedän että valo tulee nousemaan.

Suurin pimeys meinaa vallata mieleni, kun ajattelen että jotkut meistä eivät ole miltä näyttävät. Lilian-neito, Lars Kanerva, Nyarro, ja vielä nimetön seuralaisemme, toivon voivani luottaa teihin. Mutta vaikka vaellammekin yhdessä, olemme silti kaikki täällä yksin. Kaikki paitsi ne, jotka supisevat korviin yön varjoissa. Mutta luotan siihen, että kaikki pimeys tulee vielä valoon ennenkuin saavutamme määränpäämme.

Sade lakkaa, usva peittää maan. Vuorilta kuuluu huutoja, örkit ovat levottomia. Näkyykö leirissämme noita levottomuuden merkkejä?

Hieno juttu! Nyt kun tiedän teidän nimenne voin kertoa omanikin. Sanokaa Venairidiant Vendarel vaan (jotain haltiakieltä sekin kai on).

Hrrmm murahtaa pitkä mustaan nahkapanssariin ja viittaan pukeutunut mies jonka valkoinen poninhäntä roikkuu pitkälle selkään kahden ristikkäin olevan miekan yli. Ehkä joku voi hämärästi ajatella tavanneensa hänet. Ehkä jossain toisessa todellisuudessa.
Samalla kun mies sytyttää lyhytvartista piippuaan hänen katseensa kiertää joukossa arvioiden jokaista.

"Musta aurinko ja kaksi käärmettä sen yllä näin", kuvailee vähäpukeinen, mutta hyvin lihaksikas mies pitäen nyrkkiin puristettuja käsiään ylhäällä puolikaaressa lähellä toisiaan. "Oletko nähnyt?" Toinen pudistaa päätään. "Kukaan ei ole nähnyt", puuskahtaa mies, joka täällä tunnetaan vain Barbaarina. "Elrondia kutsutaan viisaaksi. Ehkä hän on nähnyt tai tietää muuten. Minun täytyy päästä hänen puheilleen. Yrittäkööt estää!"

Hmm... Barbaari ja nahkapanssarimies. Hieman epäilyttävää estetiikkaa...

"Entit... Tuo on noita satuja joita silloin tällöin kerrotaan," Lars toteaa Lilialle, "olet varmaan itsekin kuullut liikkuvista puista ja oravien ongelmista näiden suhteen. Tietysti nämä ovat vain lapsille tarkoitettuja satuja joiden pitäisi estää lapsia menemästä liian syvälle metsiin. Kertomus oravasta jonka koti vaihtoi paikkaa, se onneton otus joka joutui viikottain opettelemaan uudet puut joita pitkin vilistää. Tai sitten se juttu nuoresta oravasta joka joutui eksyksiin kun nukahti väärään puuhun. Liikkuvia puita sanottiin enteiksi, ja semmoiseen kapuaminen johtaa aina hyvään taikka pahaan. Kyllähän sitä kummia asioita metsissä tapahtuu, mutta tämä on kyllä ensimmäinen kerta kun kuulen että entit puhuisivat.", lisää Lars vielä. "Etelän mailla ehkä niinkin, eikös hyarmen tarkoittanut etelää? Meillä on oppinut etelänmies matkassa mukana. Pari kolme vankkaa soturia ja... hei! Tuolla on vielä pari nukkuvaa, pitää varmaan herättää heidät etteivät jää ilman aamiaista!", sanoo Lars kovempaan ääneen toivoen että @Banazîr Gamgi ja @Pippin Tuk heräisivät tavallista kovempaan ääneen lausuttuun lopetukseensa.

Nyarro näyttää nukkuvan sikeästi kuin balrog vuoren alla tai kuin lohikäärmeen sikiö emonsa kohdussa (Mitä? Eivätkö ne muni munia?) mutta hänen nenänsä liikahtelee aivan kuin kärpänen olisi istahtanut sen nykeröiseen kärkeen ja kutittaisi vimmatusti. Ei kärpäsiä missään. Nyt Nyarron vasen suippokärkinen korvanlehti liikahtaa ja kääntyy hitaasti taaksepäin. Erikoinen temppu, sanoisin. Hän kuuntelee Lilian ja Larsin hiljaista keskustelua ja naksuttaa hampaitaan. Hänen alkaa tehdä mieli pähkinöitä. Pistaasipähkinöitä. Pekaanipähkinöitä. Hasselpähkinöitä. Ja suklaata. Ja Fëanáro Rocheria. Äkkiä hän näkee selvästi mielessään Fëanáron, joka seisoo keittiössä hellan ääressä essussaan kiltisti tottelevana, kun Elén opettaa häntä valmistamaan suklaata. Finwë ja Indis ovat menneet diskoon hyppimään vanyapopin tahdissa (niin kuin mitkäkin teinixkeijut, ajatella!) ja 75-vuotias Elén-tyttö on hankittu lapsenvahdiksi kymmenvuotiaalle pojanviikarille. Siinä nuo kaksi hääräilevät iloisesti rupatellen ja Nyarro katselee heitä hymy huulillaan. Pojasta olisi voinut tulla kaikkien aikojen suklaamestari, mutta... Miksi hän vaihtoi timantteihin? Ne ovat suklaan vastakohta: kovia, kiiltäviä ja – kuten Karkaras osoitti – pahaksi vatsalle. Eivätkä ne lohduta maailmantuskaa ja haipumisikävää niin kuin suklaa. Ja pähkinät. Pitäisikö lähteä etelään hankkimaan kaakaopapuja? Jos vaikka löytäisi samalla entvaimot ja varoittaisi niitä koskaan palaamasta. Sanoisi niille, että säkillinen kaakaopapuja, kiitos, ja ette arvaakaan miten järkyttävässä kondiksessa teidän ukkone ovat. Olitte te viisaita kun ymmärsitte ghostata ne jurpot ajoissa. Tai ainakin viime hetkellä. Oravia. Kikkareita. Jospa se olisikin satua. Ehkä onkin. Ehkä minä olen kuvitellut kaiken. Ehkä minä olen vieläkin hukkumassa Alataireen ja elämäni on vilistänyt silmieni edessä niin vinhasti, että se on jatkanut omia olemattomia latujaan eteenpäin eikä osaa lopettaa ennen kuin kopsahdan pohjaan tai Fastitocalon minut nielaisee. Tai mieluummin Uin tulee ja vie takaisin kotiin isän ja äidin luo. Mutta Eléniä ei siellä enää ole. Eikä Fëanároa, joka istuu Mandosissa ja katuu, ettei pysytellyt suklaassa. Minähän sanoin, enkö sanonutkin?

Nyarro nukahtaa uudestaan ellei sitten ole nukkunut koko ajan ja vain siirtyy vaeltamaan uutta outoa haltiaunen polkua, johon valvemaailman äänet ja näyt ja hajut sekoittuvat niin, ettei unen ja todellisuuden rajaa oikeastaan ole olemassakaan. Vai näkeekö hän samaa unta kuin joku toinen? Jos nähdään samaa unta, niin onko se edes unta, jos samaan aikaan samat sanat sanotaan? "Minä olen käärme", sanoo Ensimmäinen "Minäkin olen käärme", sanoo Toinen. "Minä olen eversti Ellelloû", sanoo Kolmas ja menee pois eikä enää palaa tähän maailmaan. "Puhummeko me kohtalosta? Siitä, jota kyynisesti mietin?" sanoo Morgoth Maailman muurien takaa. Hänen äänensä kantautuu hiljaisena kuiskauksena mutta kylmänä, terävänä ja selkeänä. Nyarro tunnistaa sen heti. Hän on kuullut saman äänen monta kertaa. Puhumassa pehmeästi ja lempeästi. Kauniita asioita. Puhumassa Fëanárolle, joka kuuntelee silmät loistaen ja ihaillen. Fëanáro ei erota kylmää terästä sanojen takaa. Niin terävänäköinen mutta niin sokea. Hän on Melkorin edessä kuin pehmeää suklaata. Ja Melkor on aurinko, joka sulattaa Fëanáron. Musta aurinko, jonka takaa Puut erottuvat himmeinä varjoina mutta jotenkin vääristyneinä, kiemuraisina ja vääntelehtivinä kuin kaksi käärmettä. Eikö Fëanáro näe? Eikö hän kuule miten käärme sihisee? Miksi minä olen täällä? Miten kauan olenkaan ollut täällä? Amelia? Hukuitko sinä? Veikö Aalto sinutkin? Liltawë? Saivatko kuninkaan miehet sinut kiinni? Veivätkö he sinutkin roviolle? Oppiko Legolas juoksemaan hangella? Minulla on ikävä kääpiöitä. Niin paljon ruumiita, kaikkialla. Onhan tämä vielä unta. Vai tapoinko minä heidät kaikki? Minä vain tottelin käskyjä. Luutnantti etenee joukkueensa kanssa tuon ruumiskukkulan tasalle. Onko selvä? Tämä selvä, herra yliairut. Mennäänpäs mokoman suon yli niin että heilahtaa.

Hiljainen nahkapanssarimies kopistaa piipun tyhjäksi, laittaa sen vyöllään olevaan pussukkaan ja menee hevosensa luokse. Hevosen korvaan hän kuiskailee jotain mitä muut eivät kuule. Oliko se hymy joka kasvoilla välähti? Jos joku sen huomasikin tuskin voi olla varma näkikö oikein.
Mies etsii mahdollisimman kuivan kohdan pienen nyppylän päältä puun juurelta ja istuu siihen hyräillen hiljaa jotain sävelmää.

Barbaari sinkauttaa sormillaan kolikon hyräilevälle nahkapanssarimiehelle, joka nappaa sen ilmasta osoittaen lähes epäinhimillistä nopeutta ja näppäryyttä. "Tuossa on, vaikkei tämä kyllä mikään runsauden laakso ole", Barbaari huikkaa.

Huomenta. Mitäs kello on? Onko aamupalaa vielä tarjolla?

"Huomenta vaan, mihinkäs aikaan te kaksi saavuitte? Oletteko kulkeneet kahdestaan tänne? Kuka tuo edelleen unten mailla oleva on? Tunnetko hänet? Alkaisi olla jo varmaan lähtöaikaa lähellä jos tästä nyt lähtemään päästään, minulla ei ole kovaa kiirettä eteenpäin ainakaan. Sen verran uutisia kuullut nyt aamulla. Hiillosta löytyy vielä, ja muonaa olet varmaan varannut omiksi tarpeiksi. Oliko Nyarron pannussa vielä kahvia?"

Pagba sanoi:

Barbaari sinkauttaa sormillaan kolikon hyräilevälle nahkapanssarimiehelle, joka nappaa sen ilmasta osoittaen lähes epäinhimillistä nopeutta ja näppäryyttä. "Tuossa on, vaikkei tämä kyllä mikään runsauden laakso ole", Barbaari huikkaa.

Click to expand...

Mies väläyttää nopean, vinon hymyn ja hymähtää huvittuneesti.

"Asettukaa niin mukavasti kuin kykenette. Kyllä me tässä tulemme yömme viettämään. Pimeässä juoksevat vain örkit."

"Näyttäisi siltä että jäämme tähän, ainakin päiväksi", sanoo Lars Lilialle, "idässä minulta loppuvat tiedot, ja näyttää siltä että ainakin nuo neljä tarvitsevat vähän aikaa tutustumiseen. En välittäisi lähteä eripuraisessa ryhmässä liikkeelle, olkoonkin että ainakin minun pitäisi päästä tuomaan Rivendellin väen uutiset örkeistä mahdollisimman pian takaisin Briihin."

Tuijottaa haaveksien laulajaa ja saa itsensä kiinni siitä, nousee nopeasti ylös ja alkaa järjestellä aamupalan tekoa. Tajuaa sitten vasta vastata Larsille.
"Näköjään, mutta sen parempi kantapäiden rakoille. Ja ainakin on kerrankin aikaa tehdä kunnollista aamupalaa". Hobittien naapurina Briissä kasvaneena ajatus herättää suurta iloa Lilian sydämessä.