Eilen (ja toissailtana) satoi lunta noin sentin verran. Näillä leveysasteilla on maa pitkään ollut paljaana, joten vähäinenkin lumipeite on tervetullutta vaihtelua. Koira varsinkin tykkäsi ja peuhasi ulkona kuono lumessa. Työmatkalla näin vain kahdet tuoreet renkaanjäljet suuntaansa. Ne mutkittelivat niin kuin polkupyöräilijöiden jättämät jäljet tapaavat tehdä: kun pyöräilijä kallistuu toiselle puolelle, ohjaa hän vaistomaisesti samaan suuntaan, jotta keskipakoisvoima nostaisi hänet taas pystyyn. Sitä tehdään automaattisesti enempiä ajattelematta ja juuri se vaistomaisuuden iskostaminen on aloittelevalle pyöräilijälle niin hankalaa. Lapsi tarvitsee apupyöriä, koska hän ei kallistuessaan tule ohjanneeksi pyörää kaarevalle radalle kallistussuuntaan. Minulla ei lapsena apupyöriä ollut, vaan kaaduin pyörällä moneen kertaan harjoittelupaikkana olleella polulla, kunnes opin kikan. Jarruttamista en tosin hallinnut pitkään aikaan, vaan jarrutin sandaalieni kärjillä. Ne kuluivat pahan kerran. En osannut myöskään solmia rusettia, joten lenkkareiden sijaan käytin sandaaleja. Olin aika onneton lapsena(kin).
Töistä lähtiessäni hämmästyin, koska maa oli taas paljas. Piti oikein tehdä reality check siltä varalta, että olin näkemässä jotakin hyvin tylsää unta. Ei, olin hereillä ja aamuisesta lumesta oli jäljellä vain joitakin länttejä. Tänä aamuna lunta satoi taas, mutta vähemmän kuin eilen. Tuskinpa siitäkään on enää mitään jäljellä iltapäivällä.