Lindëalda
Kontulainen
Kelasin tämän huoneen läpi, ja ihmettelin, miten säveltämisestä ei ole keskustelua. Oli monia aiheita, jotka liippasivat läheltä, mutteivät kuitenkaan osuneet kohdalleen.
Tiedän, että Konnussa on monia säveltäjiä, jotka kaikki rakastavat uuden luomista. Vaikka uuden luomista on käyty eri näkökulmista mm. Musikaalisuustopikeissa läpi, ne ovat olleet osa jotain toista asiakokonaisuutta. Halusin topikin, jossa voi velloa säveltämisessä (ehkä myös sanoittamisessa ja sovittamisessa) ja mennä pintaa syvemmälle ja keskustella muiden aiheeseen vihkiytyneiden kanssa säveltämisestä filosofisella ja käytännöllisellä tasolla. Miten te sävellätte? Mitä teille on uuden luominen? Miten päästätte kappaleista irti ja tiedätte että ne ovat valmiita?
Hieman minusta, historiastani ja nykyisyydestä.
Sävelsin ensimmäiset kappaleeni joskus 10-vuotiaana, ja ne ovat muistaakseni löydettävissä jostain topikista nimeltä Linden lauluja. Oma kokemukseni oli hyvin säveltämispainotteinen, eli en kokenut enkä edelleenkään koe olevani lauluntekijä, vaan säveltäjä. Toki termit "lauluntekijä" ja "säveltäjä" ovat vain termejä, eikä niille pitäisi antaa tarpeettomasti painoarvoa.
Kappaleeni kypsyivät mukanani. Musiikinteoria tuli, ja vei mukanaan ehkä sellaisen melodia- ja fraasilähtöisyyden, mitä rakastan lapsuusajan kappaleissani. Olen kyllä myöhemmin saanut sen olemassaolosta taas vilauksia, mutta liian usein olen viimeaikoina napannut itseni ajattelemasta vain sitä, miten voi tehdä mahdollisimman paljon jännitteitä ja purkauksia. Kyllähän se kappaleeseen luo tehoa, että niitä löytyy, mutta pelkästään niiden ajatteleminen tekee kappaleesta paljon vähäisemmän, kuin jos olisi oikeasti mielessä se, mitä niillä pidätys-purkaussuhteilla haluaisi sanoa. Olen hyvä improvisoimaan ja ujuttamaan näitä asioita kappaleisiini tai monimutkaisempiin teoksiin. Kaverini sanovat, että biiseissäni on paljon koukkuja ja ne toimivat hyvin, mutta alan olla kyllästynyt siihen, että hakemalla haen koukkuja. On aina eri asia, että keksii kauniin kappaleen, kuin että keksii kauniin kappaleen, joka tuntuu itselle merkitykselliseltä. Jos vain annan pääni sisäisen puppumelodiageneraattorin tehdä tehtävänsä, syntyy jotain koukuttavalta kuulostavaa. Mutta on ihan eri asia, kun saa siihen merkityksen, joka saa sydämen sykähtämään. Tämä on omalla kohdallani ehkä tärkein tekijä uuden musiikin julkaisemisessa. Kappale voi olla kaunis ja hyvä, mutta jos en ole tehnyt sitä niin hyvin, että oma sydämeni sykähtää ja voin sanoa olevani ylpeä kappaleestani, se jää pöytälaatikkoon. Minulla on teoreettiset valmiudet tehdä vaikka täyspitkä melodinen poppicd, mutta jos ja kun moni melodioista olisi vain liukuhihnakamaa, en lämpeäisi omalle musiikilleni yhtään. Puhumattakaan siitä, että varmasti alkaisin toistaa itseäni! Kaikilla säveltäjillä on maneereita.
Tällä hetkellä elän siinä toivossa, että saavutan tasapainon näiden kahden välillä. Olisi upeaa, jos osaisin käytännössä näyttää, miten paljon rakastan huoliteltua ja loppuun asti vietyä musiikkia. Toisaalta olisi hauskaa myös laittaa lauluihin kaiken maailman teoreettisia hassutuksia, koska ne aiheuttavat aina mielenkiintoisia keskusteluita ja ovat tavallaan kappaleisiin piilotettuja silmäniskuja.
Tällä hetkellä olen siis hobittimieheni ansiosta kokopäiväinen säveltäjä. Kokopäiväinen säveltäminen on mielenkiintoista, omituista ja raskasta. Siihen eivät päde millään tavoin normaalin toimistotyön säännöt. Tai en tiedä, ehkä olen vain vielä niin amatööri etten osaa säveltää yhtä mittaa. Mutta keskimäärin prosessini menee niin, että sävellän puoli tuntia, jonka jälkeen pidän puolen tunnin tai tunnin mittaisen tauon. Tai tauko ei ole ehkä kuvaava sana, koska se ei ole taukoa pään sisällä soivasta musiikista. Saatan lopettaa tauon yhtäkkiä, ja syöksyä takaisin koneelle, kun keksin lisää sanottavaa tai ylipäätään sen, miten teos jatkuu. Varsinaista pianonsoittoa ja luonnoksien sekä eri versioiden äänittämistä on päivässä ehkä maksimissaan kolme tuntia. Loppuajan vuorokaudesta vietän levottomassa sähköjäniksen kaltaisessa tilassa. Pahinta on ehdottomasti nukkumaanmeno. Niin monta kertaa päässä on juuri väsymyksen rajamailla soinut kaunis, kaunis orkesteriteos, ja olen ollut liian väsynyt tallentamaan sitä.
Yksi asia, jota en säveltämisestäni vielä maininnut, on vahva synestesia. Aistit sekoittuvat päässäni siten, että luontomaisemat, tilanteet tai ihmiset laukaisevat päässäni jotain, josta muodostuu säveliä. (Tämä toimii myös toiseen suuntaan.) Tätä ääntä kuulen oikeastaan kaiken valveillaoloaikani, ja sitä on vaikea sulkea pois. Kun olen viettänyt ihmisen kanssa tarpeeksi aikaa, hän saa oman musiikillisen leiman, oman kappaleen, joka soi päässäni aina häntä ajatellessa. Minua harmittaa, että kappaleiden tuottaminen on niin hidasta puuhaa, koska haluaisin ihmisten nimien musiikkeja talteen. Näitä musiikkeja kun on minulle tarjolla rajattomasti, ja kaikki ovat uniikkeja, koska jokainen on erilainen. Mielenkiintoista näissä musiikeissa on myös, että ne voivat todellakin muuttua, ja muuttuvatkin, kun ihmiselämän tilanteet muuttuvat.
Aloitin tänne joskus vuonna keskustelun nimeltä Huopahattu. Sitä päivitän seuraavien kuukausien aikana ahkerasti, kun pistän hiljalleen kaikkia elämäni aikaisia pöytälaatikkoteoksia maailmaan ja Teostoon. Pidän sen sivun varmaankin kappaleisiin erityisesti keskittyvänä, ja tänne tulen höpöttämään yleisellä tasolla säv. San. Sov. -puolen kiemuroista. Tulkaa te muutkin puhumaan tänne! ^^
Tiedän, että Konnussa on monia säveltäjiä, jotka kaikki rakastavat uuden luomista. Vaikka uuden luomista on käyty eri näkökulmista mm. Musikaalisuustopikeissa läpi, ne ovat olleet osa jotain toista asiakokonaisuutta. Halusin topikin, jossa voi velloa säveltämisessä (ehkä myös sanoittamisessa ja sovittamisessa) ja mennä pintaa syvemmälle ja keskustella muiden aiheeseen vihkiytyneiden kanssa säveltämisestä filosofisella ja käytännöllisellä tasolla. Miten te sävellätte? Mitä teille on uuden luominen? Miten päästätte kappaleista irti ja tiedätte että ne ovat valmiita?
Hieman minusta, historiastani ja nykyisyydestä.
Sävelsin ensimmäiset kappaleeni joskus 10-vuotiaana, ja ne ovat muistaakseni löydettävissä jostain topikista nimeltä Linden lauluja. Oma kokemukseni oli hyvin säveltämispainotteinen, eli en kokenut enkä edelleenkään koe olevani lauluntekijä, vaan säveltäjä. Toki termit "lauluntekijä" ja "säveltäjä" ovat vain termejä, eikä niille pitäisi antaa tarpeettomasti painoarvoa.
Kappaleeni kypsyivät mukanani. Musiikinteoria tuli, ja vei mukanaan ehkä sellaisen melodia- ja fraasilähtöisyyden, mitä rakastan lapsuusajan kappaleissani. Olen kyllä myöhemmin saanut sen olemassaolosta taas vilauksia, mutta liian usein olen viimeaikoina napannut itseni ajattelemasta vain sitä, miten voi tehdä mahdollisimman paljon jännitteitä ja purkauksia. Kyllähän se kappaleeseen luo tehoa, että niitä löytyy, mutta pelkästään niiden ajatteleminen tekee kappaleesta paljon vähäisemmän, kuin jos olisi oikeasti mielessä se, mitä niillä pidätys-purkaussuhteilla haluaisi sanoa. Olen hyvä improvisoimaan ja ujuttamaan näitä asioita kappaleisiini tai monimutkaisempiin teoksiin. Kaverini sanovat, että biiseissäni on paljon koukkuja ja ne toimivat hyvin, mutta alan olla kyllästynyt siihen, että hakemalla haen koukkuja. On aina eri asia, että keksii kauniin kappaleen, kuin että keksii kauniin kappaleen, joka tuntuu itselle merkitykselliseltä. Jos vain annan pääni sisäisen puppumelodiageneraattorin tehdä tehtävänsä, syntyy jotain koukuttavalta kuulostavaa. Mutta on ihan eri asia, kun saa siihen merkityksen, joka saa sydämen sykähtämään. Tämä on omalla kohdallani ehkä tärkein tekijä uuden musiikin julkaisemisessa. Kappale voi olla kaunis ja hyvä, mutta jos en ole tehnyt sitä niin hyvin, että oma sydämeni sykähtää ja voin sanoa olevani ylpeä kappaleestani, se jää pöytälaatikkoon. Minulla on teoreettiset valmiudet tehdä vaikka täyspitkä melodinen poppicd, mutta jos ja kun moni melodioista olisi vain liukuhihnakamaa, en lämpeäisi omalle musiikilleni yhtään. Puhumattakaan siitä, että varmasti alkaisin toistaa itseäni! Kaikilla säveltäjillä on maneereita.
Tällä hetkellä elän siinä toivossa, että saavutan tasapainon näiden kahden välillä. Olisi upeaa, jos osaisin käytännössä näyttää, miten paljon rakastan huoliteltua ja loppuun asti vietyä musiikkia. Toisaalta olisi hauskaa myös laittaa lauluihin kaiken maailman teoreettisia hassutuksia, koska ne aiheuttavat aina mielenkiintoisia keskusteluita ja ovat tavallaan kappaleisiin piilotettuja silmäniskuja.
Tällä hetkellä olen siis hobittimieheni ansiosta kokopäiväinen säveltäjä. Kokopäiväinen säveltäminen on mielenkiintoista, omituista ja raskasta. Siihen eivät päde millään tavoin normaalin toimistotyön säännöt. Tai en tiedä, ehkä olen vain vielä niin amatööri etten osaa säveltää yhtä mittaa. Mutta keskimäärin prosessini menee niin, että sävellän puoli tuntia, jonka jälkeen pidän puolen tunnin tai tunnin mittaisen tauon. Tai tauko ei ole ehkä kuvaava sana, koska se ei ole taukoa pään sisällä soivasta musiikista. Saatan lopettaa tauon yhtäkkiä, ja syöksyä takaisin koneelle, kun keksin lisää sanottavaa tai ylipäätään sen, miten teos jatkuu. Varsinaista pianonsoittoa ja luonnoksien sekä eri versioiden äänittämistä on päivässä ehkä maksimissaan kolme tuntia. Loppuajan vuorokaudesta vietän levottomassa sähköjäniksen kaltaisessa tilassa. Pahinta on ehdottomasti nukkumaanmeno. Niin monta kertaa päässä on juuri väsymyksen rajamailla soinut kaunis, kaunis orkesteriteos, ja olen ollut liian väsynyt tallentamaan sitä.
Yksi asia, jota en säveltämisestäni vielä maininnut, on vahva synestesia. Aistit sekoittuvat päässäni siten, että luontomaisemat, tilanteet tai ihmiset laukaisevat päässäni jotain, josta muodostuu säveliä. (Tämä toimii myös toiseen suuntaan.) Tätä ääntä kuulen oikeastaan kaiken valveillaoloaikani, ja sitä on vaikea sulkea pois. Kun olen viettänyt ihmisen kanssa tarpeeksi aikaa, hän saa oman musiikillisen leiman, oman kappaleen, joka soi päässäni aina häntä ajatellessa. Minua harmittaa, että kappaleiden tuottaminen on niin hidasta puuhaa, koska haluaisin ihmisten nimien musiikkeja talteen. Näitä musiikkeja kun on minulle tarjolla rajattomasti, ja kaikki ovat uniikkeja, koska jokainen on erilainen. Mielenkiintoista näissä musiikeissa on myös, että ne voivat todellakin muuttua, ja muuttuvatkin, kun ihmiselämän tilanteet muuttuvat.
Aloitin tänne joskus vuonna keskustelun nimeltä Huopahattu. Sitä päivitän seuraavien kuukausien aikana ahkerasti, kun pistän hiljalleen kaikkia elämäni aikaisia pöytälaatikkoteoksia maailmaan ja Teostoon. Pidän sen sivun varmaankin kappaleisiin erityisesti keskittyvänä, ja tänne tulen höpöttämään yleisellä tasolla säv. San. Sov. -puolen kiemuroista. Tulkaa te muutkin puhumaan tänne! ^^