Selkie

rora

Hobitti
SELKIE

Äiti hukkui syyskuussa. Helsingin Sanomissa oli pieni artikkeli, kuinka helsinkiläisnainen oli kadonnut Tammisaaressa ja tämän epäiltiin hukkuneen. Myöhemmin asiasta oli vielä pienempi ilmoitus kotirouvan itsemurhasta hukuttautumalla. Itsemurhana poliisi sitä nimittäin piti, miksi muutoin äiti olisi lähtenyt uimaan syysviileisiin vesiin. Hän oli sairastanut masennusta ainakin kymmenen vuotta, eikä asiaa katsottu tarpeelliseksi tutkia sen enempää, vaikka ruumista ei löytynytkään. Kadonnut julistettiin kuolleeksi ja muistotilaisuus pidettiin huhtikuun lopulla.

Perisuomalaiseen tapaan äiti oli masentunut. Välillä oli parempia kausia ja välillä huonompia. Heillä ei ollut mennyt isän kanssa enää vuosiin hyvin ja ikäväkseni muistin joskus kuulleeni heidän riitojaan huoneeseeni asti. Äiti pyysi isää aina päästämään hänet vapaaksi. En oikein ymmärtänyt, mitä äiti tarkoitti, ehkä hän ei vain osannut lähteä itse. Isä vain jurotti mykkänä kuulematta äidin pyyntöjä. Teini-iässä olin aivan vereslihalla heidän takiaan, myöhemmin vain säälin kumpaakin, kun eivät osanneet olla yhdessä, eivätkä kuitenkaan osanneet erotakaan. Riidat olivat aina pahimmillaan kevään kynnyksellä, ja sen jälkeen äiti oli aina hyvin masentunut ja isä mökötti päiväkausia.

Äiti oli erinomainen uimari. Hän kävi neljä kertaa viikossa uimahallissa kauhomassa reilun viiden kilometrin lenkin, ja jos oli hyvä päivä, hän saattoi aivan hyvin vetää pidemmänkin treenin. Varsinkin sen takia tuntui niin kummalliselta, että hän olisi saattanut hukkua. En koskaan ymmärtänyt, että äiti olisi ollut niin masentunut ja ahdistunut elämästään isän kanssa, että oma henki olisi pitänyt riistää. Kaiketi hukuttautuminen oli hänen viimeinen viestinsä jollain ironisella tasolla. Lopullinen sana yhdistettynä hänen lempiharrastukseensa.

Isä pyysi minua maaliskuussa käymään kotona ja setvimään äidin tavarat. Hän ei itse kyennyt purkamaan vaatekaappien sisältöä ja heittämään äidin vaatteita ja tavaroita pois. Minä saisin päättää, mikä lähtisi kirpputorille, mikä roskiin, ja mitä kenties itse säästäisin. Isä ei halunnut mitään, hän halusi vain viimeiset muistot äidistä pois. Ehkä parempi niin, vuosien takkuavan elämän jälkeen hän ainakin voisi aloittaa puhtaalta pohjalta. Isä lähti viikoksi Las Palmasiin ja minä jäin siksi aikaa tonkimaan muistojen kaappeja.

Isän ollessa poissa uskalsin kaivella kaikki piironkien laatikot vaatekaappien lisäksi. Löysin kasan lajittelemattomia valokuvia yhdestä laatikosta. Pakettien päällä luki Kodak, Helios ja Agfa. Avasin kääreen toisensa jälkeen ja tutkin uteliaana, mitä niistä löytyi. Katselin haalistuneita kuvia 70-luvun lopulta. Jestas, mitä vaatteita! Vaikka retromuoti kovasti pyrkiikin ottamaan vaikutteita tuolta ajalta, niin kuvat kertoivat kyllä kammottavaa kieltään. Yök ja hyi niille kuoseille! Noita en kyllä ikimaailmassa laittaisi enää päälleni.

Yhdessä kuvassa poseeraan ylpeänä uimapuvussa. Olin juuri saanut uimakoulun todistuksen ja hienon norppa-merkin uimapukuuni. Äiti ompeli sen vain hieman vinoon, mutta se ei haitannut. Olin todella ylpeä merkistäni. Uimakoulu oli minulle ihan turha asia, sillä olin pienestä pitäen kuin kala vedessä. Voisin melkein sanoa oppineeni uimaan ennen kävelemistä. Jotain hyötyä siitä, että äiti raahasi minut altaaseen heti, kun ensimmäiset vauvauinnit alkoivat. Pienenä minä rakastin vedessä räpiköimistä ja muistan vieläkin miten äiti nauroi, kun ilmoitin viisivuotiaana, että minusta tulisi isona hylje. Kuka tietää, vaikka sinusta sellainen tulisikin, hän sanoi. Isästä se oli ihan päätöntä, eikä hänestä asiassa ollut mitään hauskaa.

Valokuvia löytyy valtavasti siitä, kuinka räpiköin mökin rannassa ja ties minkä muun lomakohteen uima-altaassa. Huokaisen. Vaikka itse muistaa joitain asioita noilta retkiltä, niin en koskaan tajunnut miten nuoria vanhempani silloin olivatkaan. Isällä on vielä kaikki hiukset päässä ja rehvakas hymy auringon polttamilla kasvoillaan. Äidillä on pitkät hiukset vedettynä poninhännälle ja hän tihrustelee kameraan puoliksi auringon sokaisemana. Vaikka hän näyttää iloiselta, hänen silmissään on silti jotakin surumielistä. Äidillä oli sellaiset kosteat ruskeat silmät, joissa aina tuntui asuvan syvä apeus ja suru. Sairastikohan hän masennusta jo silloin?

Minkähän ikäisiä he tuossa olivat? Katsoin taustalle merkityn vuoden 1985. Laskin hieman vuosia yhteen ja huomasin äidin olleen ikäiseni kuvassa. Vain kahdenkymmenenkolmen. Jösses, ei minusta olisi tämän ikäisenä vielä äidiksi! Totean olevani varsin samannäköinen kuin äiti oli siihen aikaan ollut. En sanoisi kaunis, mutta viehättävä hieman erikoisella tavalla. Olen selvästi saanut enemmän äidin kuin isän piirteitä. Teininä olisin niin kovasti toivonut saaneeni enemmän isän geenejä ja häpesin kauheasti itseäni.

Olen saanut äidiltä tummat ja paksut hiukset, joiden miinuspuolena on raivostuttavan nopea rasvoittuminen. Ikinä niitä ei tuntunut saavan sellaiseksi tuulitukaksi kuin mainoksissa oli ja sellaisiksi ne olisin halunnut nuorempana. Nyttemmin olen hyväksynyt ne sellaisena kuin ne ovat. Minkä sitä geeneilleen voi? Ruskeat silmät nyt olivat oikeastaan itsestäänselvyys, vaikka minulla ei ollut sellaista surullisen koiranpennun katsetta, joka äidin silmissä asui. Olisipa ollut ihme, jos minusta olisi tullut sinisilmäinen liinatukka. Muistan vieläkin Reino-sedän viisikymmentävuotisjuhlilla 90-luvun alussa, kun setä totesi pikkutunneilla minusta tulleen ihan samasta puusta veistetyn kuin äidistäkin.

“Meristä on tullut ihan Ainon kuva”, Reino tokaisi kännipäissään. “Tommonen tumma suklaasilmä sekin on ja ihan yhtä leveä persekin!”

Sukulaisia nauratti, ja minä olisin halunnut pamauttaa sitä idioottia paistinpannulla päähän. Tiesin minä sanomattakin olevani päärynän mallinen, ylhäältä pieni ja alhaalta leveä. Ei sitä tarvinnut naamaan hieroa.

Pahinta olivat kuitenkin kädet. Minä vihasin lapsena käsiäni. Kämmenet olivat karkeat kuin hiekkapaperi ja niihin ei auttanut edes Body Shopin hamppukäsivoide, vaikka sitä kuinka kehuttiin. Sukkahousutkin menivät todella helposti rikki pukiessa – nykyään olen jo oppinut laittamaan nilkkasukan tai puuvillahansikkaat käsiin ennen kuin edes aloitan sukkahousujen päälle pukemista. Ala-asteella vihasin liikuntatunteja, kun joskus piirileikeissä ja peleissä piti ottaa muita kädestä kiinni. Ensimmäisellä luokalla rinnakkaisluokan ihastukseni otti kädestäni kiinni ja sen jälkeen hän nosti ihan kauhean metelin, miten kauhealta Merin kädet tuntuivatkaan. Sen jälkeen kukaan ei mielellään ottanut minua kädestä kiinni. Niistä arvista kärsin vielä vuosikausia.

Sen lisäksi sormien välissä olevat ihopoimut olivat minulla hieman ylempänä kuin muilla oli. Siitäkin sain lempinimen Suohirviö, kun kädet näyttivät jonkun mielestä siltä, että minulla olisi ollut räpylät. Olisivat edes kutsuneet merihirviöksi. Siinä olisi ollut astetta hienompi sävy, mutta ei. Vaikka varttuessa tilanne tasottui ja vain tarkkaan katsoessa poimut huomaa, niin en vieläkään halua käyttää sormuksia, ettei kukaan vain kiinnittäisi käsiini huomiota. Tiedän kyllä järkitasolla, että se on vain jokin kasvuhäiriö. Vähän samaan tapaan kuin entisellä poikaystävälläni oli kummassakin jalassa isovarvas kasvanut yhteen seuraavan varpaan toisen niveleen asti, eikä se haitannut hänen elämäänsä mitenkään. Onhan ihmisillä myös yhteen kasvaneita kulmakarvoja tai hörökorviakin ja ne ovat kauneusvirheitä siinä missä minun kätenikin. Lapsena saatu tunnevamma vain tuntuu seuraavan, vaikka sitä kuinka yrittäisi järjellä ajatella. Hemmetti, miten ilkeitä lapset ovat toisilleen!

Vieläkin muistan sen ilkeän niljaisen tunteen suussa, kun ensimmäistä kertaa otti uutta poikaystävää kädestä kiinni ja odotti kuinka suuri hämmästys, kummeksunta - kenties inhokin - toisen kasvoille nousi. Äiti yritti lohdutella minua sanomalla, että se oli sukuvika ja kyllä ihmiset ymmärtäisivät ja suhtautuisivat paremmin, kun vähän vanhenisin. Se ei paljon turhautunutta ja angstista teinityttöä lohduttanut.

Naureskelin vielä hetken vanhoille kuville ja miten nuorilta vanhempani näyttävätkään. Seuraavasta laatikosta löytyi Korkeasaaren reissulta kuvia. Vuosimalli on 1982. Roikuin hylkeiden altaan reunalla varvistellen ja äiti tuki minua kainaloista. Se oli hieno retki. Olisin voinut tuijottaa kosteasilmäisiä hylkeitä vaikka kuinka kauan. Tavallisesti en jaksanut keskittyä kuin yhden jäätelön verran mihinkään, mutta pulleakylkiset ja nappisilmäiset uimarit lumosivat minut aivan täysin. Taisin leikkiä vielä viikkoja sen jälkeen hyljettä vetämällä pussilakanan vyötäisilleni ja ryömimällä vatsallani olohuoneen lattialla. Isä valitti, kuinka hyljealtaan luona haisi, ja äiti käski hänet oluelle, jos ei pientä hajuhaittaa kestänyt. Silloin oli pilvetön ja lämmin kesäpäivä, ja hylkeet ottivat aurinkoa kuumaksi paahtuneella kalliolla. Äitikin näytti ilahtuneelta hylkeistä, vaikka totesi, ettei “heillä” ollut tarpeeksi tilaa olla ja elää. Hän tapasi puhua aina eläimistä kuin ne olisivat ihmisiä.

Jätin piirongin laatikot omaan arvoonsa ja siirryin makuuhuoneen puolelle. Kampauspöydän laatikosta kaivautui äidin leikekirja ja selailin sitä puolihuolimattomasti. Tämä oli hänen kummallinen harrastuksensa, jota muu perhe ei oikein jaksanut ymmärtää. Kasoittain artikkeleita Hesarista, luontolehdestä, Greenpeacen jäsenlehdestä ja ties mistä. Kaikissa oli kyse ympäristöongelmista; merien saastumisesta, happikadosta, rantojen öljytuhoista ja saasteiden vaikutuksesta merieläimiin ja kaloihin. Sinä talvena, kun muutin kotoa, isä uhkasi polttaa tämän typerän leikekirjan. Äiti oli leikannut jostain lehdestä pitkän artikkelin Saimaan norpista ja itkenyt hysteerisesti keittiön pöydän ääressä lehtisilpun ja paperiliiman keskellä. Kysyin häneltä mikä oli, ja äiti vastasi olevansa huolissaan Itämeren tilanteesta. Muistan pyöritelleeni silmiäni, miten aikuinen ihminen saattoikin potea niin älytöntä maailmantuskaa ja menin takaisin pakkaamaan tavaroitani. Kyllä minä luonnonsuojelun ja sen merkityksen ymmärrän, mutta hänen huolehtimisensa paisui joskus aivan naurettaviin mittasuhteisiin. Äiti olikin sellainen masentuneen ja hauraan ihmisen perikuva, joka oli liian herkkä katsomaan edes uutisia.

Päivää ennen äidin katoamista olin tullut kotiin auttaakseni mummon kuolinpesän selvittelyssä. Olimme lähteneet koko perheen voimalla Aune-mummon kotipaikalle Tammisaareen selvittämään mummon omaisuutta. Aune oli isän äiti ja minun ainoa mummoni. Äidin äiti olitaas kuulemma kuollut monta vuotta ennen minun syntymääni. Aune-mummo oli kuollut puolta vuotta aiemmin, ja meidän piti mennä mummolaan katsomaan hänen tavaroita läpi.

Meidän olisi varmasti kannattanut tilata roskalava mummolan pihalle, mutta siihen isä tai Reino-setä eivät suostuneet. Niinpä miehet kuljettivat muutaman tunnin välein peräkärryn täydeltä kuormaa kohti kaatopaikkaa, naisten käydessä talon salaisuuksia läpi. Aloitimme alakerrasta laatikko ja kaappi kerrallaan, siirtyen vähitellen kohti ullakon pölyyn ja hämärään unohdettuja tavaroita. Äiti sai yhden siivouskohtauksensa, ja kun minulla ei muutakaan ei ollut, autoin häntä ullakon selvittelyssä. Järjestelmälliseti kävimme kaikki nurkat läpi ja välillä kannoimme ajan raiskaamia laatikoita, vaatteita ja tavaroita kaatopaikkakuormaa varten. Niistä tuskin saisi edes kirpparilla mitään.

Ullakolla jotain osui silmiini savupiipun ja seinän välissä ja kurotin käteni seinärakoon. Sain käsiini Valintatalon vanhan vaaleanpunaisen kassin. Pussi oli painettu niin syvälle seinärakoon, että sitä varmasti olisi ollut vaikea löytää, ellei olisi ollut sellaisella työtehtävällä kuin me äidin kanssa olimme. Kassin sisältä löytyi vanha parkittu turkis, ja vedin sen paremmin näkyville.

“Kaikkea mummo onkin hillonnut”, puhahdin ja tutkiskelin vanhaa hylkeennahkaa käsissäni. Se oli vielä pehmeä, vaikkakin pölyinen ja pitkästä varastoinnista tunkkaisen hajuinen. Se, joka tämän hylkeennahan käsitteli, teki todella hienoa työtä. Nahassa oli päätä myöten kaikki tallella; pyrstö ja pienet pulleat räpylät.

“Mitä sinä löysit?” Äiti kysyi ja tuli luokseni. Työnsin turkin nopeasti takaisin pussiin. En olisi halunnut näyttää sitä. Äiti rupeaisi taas vain itkemään suojattomien luontokappaleiden puolesta ja tänään oli ollut niin mukava päivä, etten halunnut pilata sitä. Äiti pysähtyi viereeni, katsahti pussin sisältöä ja vavahti. Hän ei puhjennutkaan kyyneliin, vaan hymyili ja kurotti kätensä silittämään hylkeennahan sileää pintaa.

“Mistä sinä tämän löysit?” hän kysyi ja hymy ulottui jopa hänen silmiinsä asti. Se oli kummallista. Odotin hänen saavan perinteisen eläinsuojelijan turkisvastaisen kohtauksen.

“Se oli tuolla kaapin ja savupiipun välissä vanhassa Valintatalon muovikassissa.”

Äiti nyökkäsi, otti pussin käsiinsä ja kaivoi turkin kunnolla esiin kassista. Hän käänteli sitä hetken käsissään ja silitteli sitä melkein hellästi.

“Onpa se pieni”, hän huokaisi.

“Minä ajattelin heittää sen menemään”, jatkoin, ja äiti muisti minun taas olevan läsnä.

“Minä voin tehdä sen”, hän totesi ja työnsi turkin kainaloonsa. Nyökkäsin ja jatkoin siivousta. Äiti lähti samantien viemään sitä kaatopaikkakasaan, hänen askeleensa narisuttivat portaita. Isä ja Reino-setä olivat parhaillaan lastaamassa seuraavaa kuormaa. Kuulin miesten puheen ja kiroilun ullakolle saakka. Purin kaapin päältä kasan vanhoja leluja ja syvennyin tutkimaan niitä. Ai että. Näillä minä leikin lapsena. Unohdin koko hylkeennahan siitä paikasta.

Tunnin kuluttua havahduin siihen, ettei äiti ole palannut ullakolle. Kävelin alakertaan ja huhuilin häntä. Ei ketään. Pihallakaan ei ollut ketään, eikä autoakaan näkynyt. Ehkä äiti lähti isän ja Reinon mukaan kaatopaikalle? Kohautin harteitani ja palasin takaisin ullakolle siivoamaan. Havahduin seuraavan kerran, kun kuulin auton palaavan pihaan. Miehet kuuluivat tulevan alakertaan keittämään kahvit. En kuullut äidin ääntä ja aloin vähitellen huolestua.

Kävelin alakertaan ja Reino lohkaisi vitsin siitä, että näytin hyvin hehkeältä ollakseni hämähäkinverkkojen, pölyn ja lian peitossa. Naureskelin sedän vitseille väkinäisesti ja kiersin toista kertaa alakerran äidin löytääkseni. Kysyin oliko äiti miesten mukana, ja isä murahti kieltävästi syventyneenä pannukahvin keittoon. Kaivoin puhelimen taskustani ja soitin äidin kännykkään, mutta kukaan ei vastannut. Ihmettelin ääneen, mihin äiti on mahtanut mennä, kun hänen piti vain käydä viemässä yksi pussi roskakasaan, mutta ei ole palannut. Epäilin, että hän on kuitenkin jäänyt jonnekin pillittämään hyljeturkin takia, eikä vain halunnut näyttää suruaan muille, kun kukaan ei kuitenkaan ymmärtäisi. Reino naureskeli, mutta isä jähmettyi kahvipannun luokse.

Isä kysyi, mitä me löysimme ullakolta ja kerroin muovikassissa olleesta turkista. Isä nojasi puuhellan reunaan, huokaisi ja pyysi minua soittamaan poliisille. Kävimme kiivaan väittelyn siitä, voiko ilmoittaa jonkun kadonneeksi puolen päivän katoamisen jäljiltä. En ymmärtänyt isää ollenkaan. Kieltäydyin, ja hän ilmoitti soittavansa sitten poliisille itse ja pyysi minua käymään rantasaunalla katsomassa löytäisikö kenties jotain. Ärtyneenä isän reaktioista marssin saunalle ja näin jo kaukaa laiturilla olevan kangaskasan.

Äidin vaatteet ja kengät olivat laiturilta huolellisesti viikattuina ja niiden päälle oli asetettu vihkisormus. Kävin tarkistamassa saunan sisätilat. Tulipesä oli kylmänä, eikä ketään näkynyt missään. Lopulta kävelin laiturille, poimin vihkisormuksen käteeni ja pyöritin sitä hetken sormissani. Kiljuin merelle äidin nimeä, mutta en saanut vieläkään vastausta. Edes kaiku ei vastannut.

Mikä hitto häneen oikein iski? Meillä oli ollut niin mukavaa kahdestaan. Ei hän vaikuttanut ihmiseltä, joka hautoi itsemurhaa. Ei hän ollut ollut sen tyyppinen ihminen, että edes vaikeina masennuskausina olisi lopettanut oman elämänsä. Mietin äitiä ja hänen elämäänsä ja miksi hän oli päätynyt tekemään niin lopullisen teon. Mitä minä äidistä oikeastaan edes tiesin?

Vastauksen oli pakko löytyä näistä papereista, äidin jäämistöstä. Kaivoin hääkuvat uudestaan esiin ja yritin etsiä niistä äidin sukulaisia. Ei ketään. Kaikki olivat vain niitä tahvoja isän puolelta. Reino-setäkin näytti paljon nuoremmalta, mutta yhtä känniseltä ääliöltä mustavalkoisissa kuvissa. Pakkohan nyt äidillä oli jotain sukulaisia olla. Äidin kuoleman jälkeen olin kysynyt isältä, pitäisikö äidin sukulaisille ilmoittaa, ja isä sanoi asian olevan kunnossa.

Pienenä oli hienoa, kun äiti oli koko ajan kotona. Ei tarvinnut olla koskaan yksin tai tulla tyhjään kotiin, kuten monen ystäväni, joiden kummatkin vanhemmat kävivät töissä. Kymmenvuotiaana ihmettelin, miksei äitikin voisi mennä töihin ja hän kysyi, mitä hän minusta olisi voisi tehdä? En osannut vastata silloin. Asia jäi sikseen ja äiti pysyi kotirouvana. Oliko hänellä jokin koulutus? En todellakaan tiennyt. Tajusin tietäväni pelottavan vähän äidistäni. Siitä ihmisestä, joka oli minulle ollut kaikkein läheisin ja rakkain.

Äiti oli aina ollut kotona ja hoitanut kotia parhaansa mukaan. Hyvin hän sen oli hoitanutkin. Hän oli ollut todella järjestelmällinen ja siisti ihminen. Meillä oli ollut aina paikat järjestyksessä, ruoka valmiina, kun tuli koulusta ja äiti tuntui siivoavan melkein maanisesti. Hänellä oli vähän erikoinen tapa pitää suursiivouksia muutaman kuukauden välein, tyhjentää kaikki kaapit ja komerot ja kuurata koko talo kellarista ullakolle saakka. Ainakin meidän varastoista kaikki oli löytynyt helposti, toisin kuin useimpien tuttavien komeroista tai autotalleista. Isä oli ollut siitä ylpeä ja varmasti arvosti äitiä siinä mielessä, vaikka usein moittikin äitiä liiallisesta siivousinnosta.

Etsin vanhan osoitekirjan ja aloin käymään sitä järjestelmällisesti läpi. Serkkuja, tätejä, setiä, pikkuserkkuja ja kummeja. Ei ketään äidin puolelta. Yritin muistella, kuinka Reino-setä oli joskus kuvaillut isän ja äidin suhteen alkuaikoja: “Ei me tiedetty Ainosta mitään, ennen kuin yhtenä juhannuksena Harri vaan pamahti mökille se kainalossa. Syksyllä sitä jo häitäkin tanssittiin ja sä olit tulossa kevääseen mennessä. Semmonen ujo ja hiljainen tyttöhän se Aino alusta lähtienkin oli. Ei se paljon mitään puhunut”, Reino oli joskus sanonut.

Vielä tunnin etsimisenkään jälkeen en löytänyt yhtään äidin sukulaista paperista, en hemmetti vieköön edes äidin syntymätodistusta. Luulisi ihmisestä nyt jotain jälkiä löytyvän?

Toukokuussa ajoin yksikseni Tammisaareen mummon talolle. Jäikö minulta jotain huomaamatta? Jotain, mikä järkytti äitiä erityisen paljon, jotain mikä sai hänet lähtemään uimaan hyiselle merelle? Minun oli pakko käydä paikalla vielä kerran katsomassa, jos saisin jotain selvyyttä asiaan. Ajoin auton pihaan, kävin hiljaiset ja pitkään asumattomat, pölyltä ja umpinaiselta tilalta haisevat huoneet toinen toisensa jälkeen läpi ja jatkoin ullakolle. Vanha hylkeennahka palasi mieleeni ja laskeuduin portaat syvissä mietteissä. Rantasaunalle saapuessa ahdistus alkoi olla vaikea sietää. Istuin laiturin päähän ja nieleskelin jälleen kerran itkuani. Äiti, minä kaipaan sinua. Miksi sinä teit sen?

Meri ei ole koskaan aivan tyyni ja olisi harhaanjohtavaa, jos sanoisin veden pinnan rikkoutuneen. Sivusilmällä näin kuitenkin tumman pään nousevan vedestä. Hylje katsoi minua kosteilla, hieman surullisilla ruskeilla silmillään. Tuijotin sitä takaisin ja palaset alkoivat vähitellen loksahdella kohdalleen. Äidin masennus ja siivousinto. Hänen pyyntönsä päästä isältä vapaaksi. Hyljeturkin löytyminen ja äidin yllättävä katoaminen. Järkevä minäni vastusti ajatusta viimeiseen asti, mutta lopulta jouduin myöntymään. Hylje katsoi minua vielä hetken, räpäytti silmiään ja sukelsi. Veden pinta väreili hetken ja asettui sitten. Ja minä tiesin. Minä ymmärsin.

FIN

A/N: jos ihmettelet, mistä oli kyse, niin googleta Selkie.
 
Otsikko kertoi liikaa ja pilasi yllätyksen, joka muuten olisi paljastunut pala palalta. Muuten hyvää stooria.
 
Joo minä en tajunnut miten otsikko olisi voinut pilata yllätyksen, koska olen sivistymätön ihminen, mutta tarina oli tosi hieno. :)
 
Selkie oli jotenkin tuttu, ja goole antoikin ensimmäisiksi tuloksiksi vastauksen: Selkie on kylä Kontiolahdella, jonka ohi tuli joskus ajettua. Tarina muuten kehittyi hyvin, viittaukset veteen lisääntyivät pikku hiljaa, mutta juonen suunnan olisi voinut kääntää toiseksi vielä myöhäänkin.
 
Ylös