Keskitalven kestit (s.1-17/139-148)
Tarina alkaa aikana josta ei ole niin kovin kauaa niiden mielestä joilla on pitkä muisti ja paikasta joka ei ole niin kovin kaukana niille joilla on pitkät jalat. Iso-Wootton-nimisestä kylästä. Kylässä on suuri keittiörakennus jota isännöi mestarikokki.
Mestarikokin todellinen näytönpaikka on Kilttien lasten kestit, Keskitalven kestit tai Kahdenkymmenenneljän kestit, millä nimellä kukakin niitä tahtoo nimittää. Näihin kesteihin kutsutaan aina 24 lasta ja mestarikokin oli leivottava niihin suuri kakku.
Kerran kuitenkin mestarikokki päättää tehdä niinkin epätavallisen teon kuin lähteä lomalle. Matkaltaan hän tuo mukanaan nuoren oppipojan nimeltään Alf. Alf ei kuitenkaan ehtinyt kovin huomattavaan ikään, oikeastaan häntä pidettiin vielä ihan poikana kun mestarikokki yllättäen lähti pois. Koska kukaan ei tullut edes ajatelleeksi että pojasta vielä olisi mestarikokiksi ja niinpä kyläläiset valitsivat virkaan erään Nokesin. Nokes ryhtyi suunnittelemaan suurta kakkua Kahdenkymmenenneljän kestejä varten.
Vanhan mestarikokin maustelaatikosta Nokes löytää tummuneen hopeatähden ja saa ajatuksen leipoa kakun sisälle kaikenlaisia pieniä leluja ja kolikoita. ja tietysti tuon tähden jonka Alf väittää olevan peräisin Satumaasta.
Kakusta tulee kaunis ja se riittää juuri ja juuri kaikille lapsille. Mutta kun koko kakku on syöty on tuo hopeatähti kadonnut. Eräs poika oli nielaissut tähden.
______________________________________________________________________________
Tolkien aloittaa tarinan tuolla rakastettavan jaarittelevalla tyylillään ja se imaisee heti mukaansa. Tolkienin sadut eivät todellakaan ala turhan vauhdikkaasti, mutta se juuri niissä onkin myös niin viehättävää. Tykkään siitä miten hän kiinnittää huomiota erilaisiin mitättömiin pikkujuttuihin ja tekee niistä tärkeitä ja mielenkiintoisia. Kuten se että kylä ei ole niin kaukana pitkäjalkaisille eikä näistä tapahtumista ole kauaakaan niiden mielestä joilla on hyvä muisti. Hän tuo myös esille sen seikan että vaikka juhla on yhdeltä nimeltään Kilttien lasten kestit niin inhimillisiä erehdyksiä sattuu ja joskus joku kiltti jää saamatta kutsua ja joskus taas tulee kutsuttua sellaisia jotka eivät ole kutsua ansainneet.
Nokes on vähän jyrmy ukko jolla on jalat tiukasti maassa ja tekstistä välittyy hyvin se että Tolkien ei erityisemmin itse taitaisi pitää tuon kaltaisesta henkilöstä. Ei voi tietää, mutta sellaisen kuvan tästä saa. Ei varsinainen pahis, mutta ei sellainen jonka kanssa tahtoisi nauttia teetä kauniina päivänä kuistilla.
Oppipoika Alf taas on hiljainen sivustaseuraaja jolla on selvästi paljon enemmän tietoa ja taitoa kuin hän antaa ymmärtää. Hän tahtoo selkeästi syystä tai toisesta pitää matalaa profiilia. Jos Alf olisi yhtään röyhkeämpi tai helposti ärsytettävissä niin he varmaan olisivat saaneet Nokesin kanssa melkoisen sanaharkan aikaan kun Nokes pilkkasi Alfin puheita Satumaasta. Näin helposti provosoituvan lukijan silmissä tämä tyyneys ja kyky niellä pilkka antamatta samalla mitalla nostaa Alfin jotenkin suureen arvoon ja tekee hänestä hiukan mystisen hahmon josta tahtoisi tietää lisää.
Se minua jäi vaivaamaan että joku pystyy nielemään peukalonpään kokoisen piikikkään tähden vahingossa ja huomaamatta. No, mutta tähtihän onkin satumaasta...
Tarina alkaa aikana josta ei ole niin kovin kauaa niiden mielestä joilla on pitkä muisti ja paikasta joka ei ole niin kovin kaukana niille joilla on pitkät jalat. Iso-Wootton-nimisestä kylästä. Kylässä on suuri keittiörakennus jota isännöi mestarikokki.
Mestarikokin todellinen näytönpaikka on Kilttien lasten kestit, Keskitalven kestit tai Kahdenkymmenenneljän kestit, millä nimellä kukakin niitä tahtoo nimittää. Näihin kesteihin kutsutaan aina 24 lasta ja mestarikokin oli leivottava niihin suuri kakku.
Kerran kuitenkin mestarikokki päättää tehdä niinkin epätavallisen teon kuin lähteä lomalle. Matkaltaan hän tuo mukanaan nuoren oppipojan nimeltään Alf. Alf ei kuitenkaan ehtinyt kovin huomattavaan ikään, oikeastaan häntä pidettiin vielä ihan poikana kun mestarikokki yllättäen lähti pois. Koska kukaan ei tullut edes ajatelleeksi että pojasta vielä olisi mestarikokiksi ja niinpä kyläläiset valitsivat virkaan erään Nokesin. Nokes ryhtyi suunnittelemaan suurta kakkua Kahdenkymmenenneljän kestejä varten.
Vanhan mestarikokin maustelaatikosta Nokes löytää tummuneen hopeatähden ja saa ajatuksen leipoa kakun sisälle kaikenlaisia pieniä leluja ja kolikoita. ja tietysti tuon tähden jonka Alf väittää olevan peräisin Satumaasta.
Kakusta tulee kaunis ja se riittää juuri ja juuri kaikille lapsille. Mutta kun koko kakku on syöty on tuo hopeatähti kadonnut. Eräs poika oli nielaissut tähden.
______________________________________________________________________________
Tolkien aloittaa tarinan tuolla rakastettavan jaarittelevalla tyylillään ja se imaisee heti mukaansa. Tolkienin sadut eivät todellakaan ala turhan vauhdikkaasti, mutta se juuri niissä onkin myös niin viehättävää. Tykkään siitä miten hän kiinnittää huomiota erilaisiin mitättömiin pikkujuttuihin ja tekee niistä tärkeitä ja mielenkiintoisia. Kuten se että kylä ei ole niin kaukana pitkäjalkaisille eikä näistä tapahtumista ole kauaakaan niiden mielestä joilla on hyvä muisti. Hän tuo myös esille sen seikan että vaikka juhla on yhdeltä nimeltään Kilttien lasten kestit niin inhimillisiä erehdyksiä sattuu ja joskus joku kiltti jää saamatta kutsua ja joskus taas tulee kutsuttua sellaisia jotka eivät ole kutsua ansainneet.
Nokes on vähän jyrmy ukko jolla on jalat tiukasti maassa ja tekstistä välittyy hyvin se että Tolkien ei erityisemmin itse taitaisi pitää tuon kaltaisesta henkilöstä. Ei voi tietää, mutta sellaisen kuvan tästä saa. Ei varsinainen pahis, mutta ei sellainen jonka kanssa tahtoisi nauttia teetä kauniina päivänä kuistilla.
Oppipoika Alf taas on hiljainen sivustaseuraaja jolla on selvästi paljon enemmän tietoa ja taitoa kuin hän antaa ymmärtää. Hän tahtoo selkeästi syystä tai toisesta pitää matalaa profiilia. Jos Alf olisi yhtään röyhkeämpi tai helposti ärsytettävissä niin he varmaan olisivat saaneet Nokesin kanssa melkoisen sanaharkan aikaan kun Nokes pilkkasi Alfin puheita Satumaasta. Näin helposti provosoituvan lukijan silmissä tämä tyyneys ja kyky niellä pilkka antamatta samalla mitalla nostaa Alfin jotenkin suureen arvoon ja tekee hänestä hiukan mystisen hahmon josta tahtoisi tietää lisää.
Se minua jäi vaivaamaan että joku pystyy nielemään peukalonpään kokoisen piikikkään tähden vahingossa ja huomaamatta. No, mutta tähtihän onkin satumaasta...
