Seurustelemisesta

Oli tuossa toisella foorumilla tällainen topikki, joten miksi ei myös täällä Elikkäs, seurusteletko,sinkkuiletko vai haistatatko pitkät koko luokittelulle?

Itse vietän pitkästä aikaa hiljaiseloa tuolla rintamalla. Jonkinlainen kaukosuhde tosin meneillään, mutta se perustuu nykyään lähinnä ystävyyteen pitkän välimatkan takia. Tapaamme pitkästä aikaa tuossa parin viikon päästä ja vähän jäntskättää Olisi se ihana löytää sellainen söpö ja fiksu poika joka pysyisi siinä vierellä( tai mieshän se jo taitaisi olla)...

En seurustele enkä ole koskaan seurustellutkaan. Valitettavasti. Kiinnostusta kyllä olisi mutta tähän mennessä takana on vain yksipuolisia ihastuksia. Sinkuksi en yleensä myöskään itseäni kutsu, jotenkin koen sen edellyttävän omaa valintaa ja tietynlaista "sinkkuilua" jota en harrasta.

Seurustelen. En kyllä pidä tuosta koko sanasta. Se tuo minulle mieleen, että juttu olisi kamalan vakava ja tähtäisi suurin piirtein avioliittoon. :roll: Enkä minä nyt ainakaan vielä tässä iässä, ensimmäisessä suhteessani, voi sanoa olevani varma, että tämä on se suhde joka kestää kuolemaan asti. Eikä minun mielestäni tarvitsekkaan. Näkeehän sen sitten.

Tämä koko luokittelu, sinkku vai varattu, on mielestäni jotenkin huvittava. Varsinkin tuo sinkku sana. En voi sille mitään, että miellän sen lähemmäs kolmikymppisiin, jotka eivät halua kutsua itseään ns. vanhoilla nimityksillä. (vanha piika? jne.) Kun en itse seurustellut, en ainakaan muistaakseni itseäni sinkuksi kutsunut. En nyt vain seurustellut, enkä kokenut tarvetta saada itselleni jotain "nimitystä".

Vohiksen mielestä sana ”seurustella” on hämäävä päinvastaisesta syystä. Mikä tahansa syvällinen keskustelu on seurustelua.

Mitä sanaan ”sinkku” tulee, paradoksaalistahan on se, että sinkkuuden ydin tuntuu olevan monelle pariutuminen. Eli ollaan olevinaan ylpeitä sinkkuna olemisesta mutta tavoitteena on päästä kyseisestä tilasta pois: sinkkuus nähdään ongelmana. Ehkä siksi alle 30-vuotiasta ei ole tapana sanoa sinkuksi. Yhteiskunnan syyttävä sormi tuomitsee vasta yli 30-vuotiaat, jotka eivät suostu menemään porvarilliseen parisuhteeseen. Heidät koetaan uhkaksi. Alle 30-vuotialle ”sinkkuus” annetaan vielä anteeksi.

Vohis vastustaa kaikkia tuollaisia kategorioita. Mutta ennen kaikkea vastusta porvarillista parisuhdetta. Se tuhoaa kaiken kyvyn luovaan ajatteluun.

Itselläni meni tuossa syksyllä parin vuoden suhde poikki...mikä ei tosin ole kauhean pitkä...mutta koville se otti.
Sen jälkeen olen päätynyt siihen tulokseen, että seurustelu ei kannata!!
Luohan se tietysti turvallisuuden tunteen kun on joku, myöskin itsetunto kohoaa koska tuntee olevansa haluttu...jnejne...
On niitä hyviä puolia, mutta jos mietin niitä huonoja puolia, sen jälkeen muistaa taas sen kaiken paskan jota täytyy kestää ja pääsyn siihen tulokseen että antaa olla.
On kova homma löytää toimiva suhde, joka on tarpeeksi vastavuoroista ja jossa ihmiset todellakin sopivat yhteen.
Nykyisin seurustelu on mennyt enimmäkseen nuorison keskuudessa pelkäksi kulissiksi, jossa ei ole todellisia tunteita mukana. Voihan sitä tietysti tykätä toisesta, mutta se on niin eri asia rakastaa todella toista.
Tämän takia useimmat ajautuvatkin sellaiseen seurustelukierteeseen jossa on koko ajan jonkun kanssa, ihan vain sen takia että on pakko olla joku jonka kanssa on ja tällöin ei osaa perustaa kunnon suhdetta oikeitten tunteitten perusteella.
Jos suhteen molemmat osapuolet eivät tee työtä toimivan suhteensa eteen, se ei toimi.
Seurustelu on monimutkaista ja siinä joutuu kohtaamaan erilaisia esteitä ja murheita.
On mustasukkaisuutta, pettämistä, tunteitten huomiotta ottamista, tekemisiä jotka satuttavat toista.....tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Suhde voi jatkua jonkin aikaa ihan vain menemällä itsestään eteenpäin, mutta ei sekään voi jatkua ikuisesti. Täytyy kuitenkin jossain vaiheessa miettiä mitä on tulevaisuudessa.
Monille se onkin vaikeaa ja tämän takia tulee usein ero ja etsitään joku uusi jonka kanssa tehdään sama ja taas etsitään uusi.
Sama pätee myös niihin ihmisiin, jotka eivät osaa selvittää ongelmia ja taas tulee ero ja etsitään uusi......

Jos on toimiva suhde, on siitä hyvä pitää kiinii...mutta harvemmin näin on.
Rakkauskin on niin sokea, ettei aina seurustellessa ymmärää satuttavansa itseään.
Jos vain on vähänkään vahva, kannattaa pysyö erossa suhdesählingeistä ja pitää paljon ystäviä ja rakkaita ihmisiä lähellään...heistä ehkä joskus voi löytyä joku sopiva itselleen kun huomaakin että sopivat yhteen......
Itse aion välttää mahdollisimman pitkään seurustelua, koska siinä vain satuttaa itseään kun päästä jonkun lähelleen.

oho...tulipas paljon tekstiä

Kyllä, seurustelen tai paremmin sanottuna: olen vakituisessa parisuhteessa vastakkaista sukupuolta olevan kumppanin kanssa, jos se sitten parempi määrittely on. Tähän laitoin tietenkin sanan "vastakkaista", koska itse olen hetero(, ettei taas tule pilkunviilailua vääristä sanamuodoista ). Muut laittakoon oman mieltymyksensä mukaan.

Kyllä mie tätä uskallan jo vakavaksi suhteeksi kutsua, koska olemme yhdessä olleet reilu kaksi vuotta ja ihmistyypiltämme olemme kumpikin sitoutuvaa ja suhteen tosissaan ottavaa. Onhan noita kihlojakin puheessa mietitty, mutta odotetaanhan, kunhan saman katon alle pääsee. Sitten tietää varmemmin. Hyvin kyllä ollaan jo harjoiteltu kodin pitämistä miu omalla kämpällä, ettei oleteta, että saman katon alla jokin hyvä kotihenki tiskaa, siivoaa ja pyykkää, jota kotona-asuvat kutsuvat äidiksi. :wink:

Kyllä mie itteeni sinkuksi kutsuin sinkkuna ollessani, vaikka olinkin alle 18-vuotias. Enkä pitänyt sinkku-sanaa negatiivisena, vaikka toivoinkin parisuhdetta. Vanhapiika kyllä on haiskahtava sana!

Mitkä olisivat sitten parhaimmat sanamäärittelyt "sinkuille" ja "varatuille", ja vaihtelisivatko ne iän mukaan?

Milloin teistä suhteesta tulee vakava tai milloin se pitäisi ottaa vakavasti? Riittääkö teille hlökohtaisesti parin viikon yhdessäolo vai onko suhde vakava vasta papin aamenen jälkeen?

Mie aloin tätä ainokaista suhdettani vakavana pitää, kun pystyin luottamaan mieheeni kunnolla, siirtyä makuuhuoneen puolelle ja tunsin olevani oikean miehen kanssa. Miulla tunteet kertoo millon suhde on vakava, mutta kyllä tietyt sitoumukset tietenkin tunnetta vahvistaa.

Seurustelen. 20 kuukautta takana (mitä se sitten ikinä tekeekin vuosissa sun muissa..), että itse kyllä pidän ihan vakavana. Osku vaan on intissä, mikä aiheuttaa sen, ettei muut pidä tätä vakavana. Tällä tarkoitan siis osaa miespuolisista ystävistäni, joiden mielestä poissa silmistä, poissa mielestä on liiankin yllyttävä ajatus. Hmh, mutta se nyt ei liity tähän.

Mie alan vakavasti uskoa, että Osku on just se, jonka kanssa olen loppuelämäni. Siksi tarttesin siihen jotain ... jotain. Jonkin syyn olla varma tai jotain. Haluaisin TIETÄÄ, varsinkin silloin, ko usko horjuu.

Tuo mies on sellainen kumma tapaus, että (vaikka kyllä molemmat ollaan tosi vakavaa porukkaa tässä asiassa) varmaan pidin mein suhdetta vakavana just jonkun viikon jälkeen. Varmaan parin ensimmäisen tunninkin jälkeen, mikä oli ihan uutta minulle. Niin. Kun nyt tulis tuo mies pois intistä että voitas yhdessä vihdoin asua, ja kun nyt hyppäisi elämä vuodella eteenpäin, niin että ihan oikeasti voisi elämän aloittaa.

Ja sitten noista sanoista. Öh. Varattu on minusta ihan onnistunut sanavalinta, vaikka toisaalta en kyllä tunne olevani varattu. Sitoutunut sit vaikka ehkä ennemmin. Ja niiko useat muutkin englannista suoraan tulleet sanat, myös sinkku on tosi typerä. Ei se siis englanniksi käytettynä ole, en sitä tarkoita, single on ihan jees, mutta ei se jotenkin suomenkielessä toimi.

...Epäsitoutunut? (ai mitennii son sitoutumaton? o.O)

Minea sanoi:

Ja sitten noista sanoista. Öh. Varattu on minusta ihan onnistunut sanavalinta, vaikka toisaalta en kyllä tunne olevani varattu.

Click to expand...

Minä taas en hirvittävästi pidä sanasta "varattu". Aina joskus tulee vastaan kännykkälogoja, joissa lukee varattu. Varattu mihin? Kenelle? Jotenkin tuosta sanasta tulee mieleen, että olisin varattu vain ja ainoastaan yhdelle ihmiselle, eikä muille ole aikaa tai sijaa elämässäni. Istumapaikan voi varata, tai elokuvalipun ennakkoon.

Tietysti tätäkin voi pitää turhana sanojen saivarteluna, mutta olkoon.

Jep,elän parisuhteessa.Olemme ukkoni kanssa olleet yhdessä nyt noin yhdeksän kuukautta, jos nyt oikein muistan.Tämä on ensimmäinen "oikea" parisuhteeni.Tätä ennen olin seurustellut kerran, mutta se nyt oli vaan sellaista pelleilyä, kun halusi kokeilla, miltä seurustelu tuntuu. :roll: On siitä jo joitain vuosia.Huonostihan se homma päättyi,tämän toisen osapuolen kannalta.Sen jälkeen on ollut joitain epämääräisiä virityksiä aika ajoin,mutta ei niistä ole voinut suhteena puhua.Päättyivät nekin huonosti,tällä kertaa minun kannalta.Tämä tämän hetkinen suhteeni on kaukosuhde,kun ukkoni on töissä toisessa kaupungissa,mistä olen itse kotoisin.Välillä meillä on pitkiäkin taukoja,ettei nähdä, mutta homma toimii kuitenkin.Ongelmia on kyllä jo tähän mennessä ollut jos jonkinlaisia,mutta kaikesta on kuitenkin selvitty.Kaikki on nyt hyvin varsinkin, kun kesä lähestyy ja meillä tulee olemaan enemmän aikaa yhdessä.

Silloin,kun en seurustellut,en tainnut ajatella itseäni sinkkuna tai minään muunakaan.Minä vain olin,ei siinä sen kummempia.Ei kuitenkaan sillä,että sinkku-sanassa mitään pahaa olisi,en vain tuntenut tarvetta luokitella itseäni tuolloin mihinkään "luokkaan".Sinkku-sanassa on tosin kyllä vähän sellainen fiilis,että on yksin,mutta etsii.Tuolta pohjalta en tosiaankaan ollut ennen tätä suhdetta sinkku, koska en mitään etsinyt.Rakkaani vain ilmestyi eteeni yhtenä kauniina päivänä, kun olin terassilla maistelemassa siideriä.Siinä se sitten oli ja siitä se lähti.

Minulla ei ole mitään tarvetta tähän vaiheeseen elämää sitoutua mitenkään vakavammin.Jossain vaiheessa olisi kovasti tehnyt mieli rueta puhumaan sormuksista,mutta näin jälkikäteen tajuan,mistä sinä oli kyse.Olin epävarma ja halusin varmuutta suhteen kestävyydestä.Sen jälkeen olen alkanut luottaa suhteen kestävyyteen,joten tarvetta sormuksille tai vakavalle sitoutumiselle ei tunnu enää olevan.Tämä toimii näin meillä ja hyvä niin.

sase sanoi:

Jos vain on vähänkään vahva,kannattaa pysyö erossa suhdesählingeistä...

Click to expand...

Tarkoittaako tuo nyt sitten sitä,että suhteessa elävät ihmiset ovat jotenkin heikkoja?Etteivät osaa elää omillaan?

Ei, en seurustele. Seurustelin juuri 17 kuukautta ja poikki meni tuossa reilu kuukausi sitten.
En silti kylläkään sinkkuile, en mä oikein jaksa miettiä noita asioita ihan tuollain. Joskus sattuu oma kulta olemaan, joskus ei. Vaikeita asioita aina.

No, mutta nyt koittaa armeijan aika heinäkuussa, että ehkä onkin parempi, että elää hiljaiseloa ainakin siihen asti kun se on ohitse.

On, ja ihana poikaystävä onkin!! Yhdessä kohta JO/ VASTA vuoden, mutta vakavana juttuamme pidän! Minusta jutusta tulee vakava heti kun kumppaniin voi luotaa ja suhde tuntuu toimivan. Myös rakastuminen tekee jutusta vakavan varsinkin jos tunne on molemmin puolista!

Eihän tämä suhteessa eläminen aina erityisen helppoa ole, mutta kun ongelmat selvitetään eikä jätetä mitään hampaankoloon kaivertamaan niiin kyllä se siitä taas luonnistuu.. Sillon tällön nuo miehet tuntuvat niin kummallisillta otuksilta!! Miten ne eivät tajua kaikkea aina puolesta sanasta ja ilmeistä.. ja miten ne ovat välillä niin käsittömättiä!! Toisaalta kyllä sitä aina jotenkin aina selviydytään!! Vaikka sitten käsimerkein..

Seurustellut en ole koskaan ja koko sanakin "seurustella" kuulostaa hyvin epäromanttiselta ja flirttailunomaiselta. Seurustelulla ei ole minun näkökulmastani kerrassaan mitään tekemistä todellisen rakkauden kanssa.

Tämä aihe on kyllä siinä ja siinä, ettei mene turhan topikin puolelle. Muutin otsikon sanamuotoa sen verran, että se ei ole enää pelkkä kysymys, vaan saattaa herättää enemmän keskustelua. Ja toisaalta, Pyöreässä Pöydässä on Rakkaudesta - Oletko rakastunut? -topikki, joka menee suurelta osin tämän keskustelun kanssa päällekkäin. Joten jospa tässä nyt sitten yritettäisiin olla hieman kevyempiä ja pysytellä erossa noista rakkaustopikin teemoista, mutta kuitenkin keskustella riittävän kattavasti? Muuten loksahtaa lukko.

Katsotaan, kuinka käy.

No yritän nyt puhua seurustelusta
Olemme pohtineet tätä aihetta juuri erään miespuolisen ystäväni kanssa.
Itse alkaisin seurustelemaan vasta, kun tietäisin, että haluan mennä ko. henkilön kanssa naimisiin. Minusta seurustelua ennen pitää tutustua ja rakastua. Jos rakastaa toista ja on valmis sitoutumaan, aloittaa seurustelun. En olisi vielä valmis seurustelemaan.

Mielestäni seurustelu ja naimisiin meneminen ei taas liity mitenkään yhteen.
Seurusteleminen ei ole välttämättä vakavaa, vaikka se saattaa siltä kuulostaakin. Toisinaan seurustelu on sitä, että nautitaan toisen seurasta, vaikka tiedettäisiin, että ikinä se ei tule avioliittoon saakka menemään.

Suomessa ei juurikaan deittailla, joten seurustelusuhteet alkaa hyvin varhaisessa vaiheessa kun molemmat osapuolet ovat ilmaisseet kiintymyksensä.

Summa summarum, seurustella voi joko avoin mielin tai vakavasti, mutta mielestäni se ei silti liity mitenkään avioliittoon tai avoliittoon.

Musta seurustelu on just semmoista… vakavaa. Kun ollaan seurusteltu tarpeeksi mennään kihloihin jne. Ne ”ollaan yhdessä” jutut on sitten erikseen.
Ja jotenkin.. en tiedä. Minulla ei ole tarvetta seurustella ihmisen kanssa, jota en oikeasti rakasta. Tai siis tavallaan olla mukavan ihmisen kanssa läheisemmissä väleissä jonkinlaisen läheisuudenkaipuun tms. takia.
Kaverit on kivoja ja niitten kanssa voi olla ilman, että sen tarvitsee olla mitään seurustelua.
Ehkä se riippuu siitä, kuinka on oppinut sanan käsittämään...

Minulle kävi edellisessä pitkäaikaisessa seurustelusuhteessa vähän niin, että unohdin jotenkin itseni. Entiset harrastukset ja mielenkiinnon kohteet jäivät vähemmälle huomiolle, jopa hiipuivat kokonaan. Syytä oli varmasti kummassakin. Jämähdettiin ja tuijoteltiin vaan toisiamme Kun muutimme erilleen, aloin taas ajattelemaan itseäni ja sitä, mitä elämältä oikein haluan. Olen edelleen hyvä ystävä entisen poikaystäväni kanssa ja keskusteltuamme olemme tulleet siihen tulokseen, että olimme täysiä urpoja Myös hän oli ajatellut jälkikäteen, että ei toteuttanut itseään tarpeeksi seurusteluaikanamme. Yhteiselomme oli liian tiivistä. Silloin sitä ei oikein tajunnutkaan. Noh, kumpikin opimme hyvän läksyn. Kun vain vielä muistaa sitten joskus

Suhteessa ei tosiaan kannata elää turhan tiiviisti. Olen itse huomannut saman asian, sekä jossain määrin itseni kohdalta että ystävieni kohdalta.
Kun elää suhteessa, on se sitten avoliitto, avioliitto tai vaikka vain seurusteluvaihe, niin pitäisi aina muistaa oma itsensä ja se, että kumppanin pitäisi saada toteuttaa itseään myös. Mikäli elää kokoajan vain toisen kanssa ja tekee vain niitä asioita mitä hänen kanssaan tulee yhdessä tehtyä, ei suhde välttämättä kestä kauaa.

Jokaisella ihmisellä on aina pieni kaipuu ja halu siitä, että olisi omaa vapautta ja se täytyy myös suhteessakin muistaa.

Mitä tulee sitten tuohon seurusteluun, niin en todellakaan tarkoittanut aiemmin sitä, että kavereiden kanssa seurustellaan jne. Tarkoitin lähinnä sitä, että esimerkiksi yläasteella olevat nuorukaiset alkavat olemaan yhdessä, eli seurustelemaan. Seurustelu sanasta tehdään liian helposti liian vakavaa vaikka se on sama asia kuin yhdessä oleminen. Eri sana vain.

Sitten kun seurustelusuhde alkaa muodostua vakavaksi, siitä tulee vakavaa.

En seurustele, ehkä hyvä niin, ehkä ei. Semmonen puoli vuotta takaperin oli yksi sähläys, näitä miltä tuntuu seurustella-juttuja. Tuli todettua ettei oltu oikeat henkilöt toisillemme ja se siitä. Vielä on niin paljon aikaa, ettei jaksa murehtia siitä mistä ja milloin se kumppani löytyy. Vai löytyykö laisinkaan.

Seurustelu sanana merkkaa minulle ainakin vähän vakavempaa yhdessäoloa, muttei välttämättä avioliittoon tähtäävää. Se on siitä väliltä. Äh, en osaa ilmaista itteäni nyt ollenkaan.

Minulle taas sana seurustella tuo mieleen juuri joka sosiaalisen kanssakäymisen kenen tahansa kanssa tai hyvin keveän yhdessäolon/suhteen alkuvaiheen. Itse en oikein moista sanaa osaa käyttää. Yhtä paljon deittailu ja sinkku ovat minusta sanoja, joille en vain ole koskaan löytänyt käyttöä.

Sinkuksi en missään vaiheessa osannut itseäni sanoa tai edes ajatella. En varmaan osaisi vaikka lopettaisin nykyisen suhteeni jostakin mystisestä syystä. Jotenkin vain olen aina yhdistänyt sinkkuuden sanana sellaisiin asioihin, joita minussa/-lla ei ole. Joku sanoikin että sanassa on kumppania etsivä vivahde. Minä en ole oikeastaan koskaan kovin tietoisesti kumppania etsinyt. Lähinnä puuhastelin omaa elämääni eteenpäin ja ajattelin yläasteella seuratessani välillä huvittaviakin ihmissuhdedraamoja joidenkin luokkatoverien keskuudessa, että jos olen joskus aloittava suhteen, eiköhän se tule sitten kohdalle. Tätä filosofiaa olen jatkanut elämässäni myöhemminkin. Minulla ei ole ollut hirveästi paineita seurustella tai hankkia kumppania väkisin. Jotenkin myös on ollut luonteen vastaista etsiä kumppania aktiivisesti. Kaipa minä olen niin sinisilmäinen että vilpittömästi uskon siihen, että jokaiselle meille on varattu rakkautta elämäämme ja se tulee kohdallemme, ennemmin tai myöhemmin.

Ensimmäinen seurustelusuhteeni tuli kohdalle. Ihastuin ja roikuin tuossa suhteen irvikuvassa varmaan puolisen vuotta. Se ei toiminut millään tasolla. Mies ei kuunnellut minua, enkä minä en alkuun uskaltanut kamalasti aiheesta avautua. Mies viittoi jatkuvasti makuukammarin puolelle, minä kieltäydyin. Oli siinä suhteessa hyviäkin puolia, mutta aivan liian vähän. Muistan miettineeni onko minussa jotakin vialla, kun mies vannoi rakastavansa minua mutten itse kyennyt tuntemaan juuri mitään. Totesin että ehkä en ole kykenevä rakastamaan. En vain siinä vaiheessa vielä tajunnut, etten ollut koskaan rakastunut todella. Kun ihastukseni hiipui, tajusin millaisen typeryyden olin mennyt tekemään. Erosin ja uskon vakaasti että se oli parasta meille molemmille.

Ilmeisesti sitä pitää käydä läpi huono parisuhde ymmärtääkseen, että ansaitsee jotakin parempaa. Itseään on välillä niin vaikeaa arvostaa. Samalla sitten huomaa myöhemmin miten paljon teki virheitä ja toisaalta osaa arvostaa nykyistä suhdettaan.

Juuri kun olin päässyt vannomasta ettei rakkautta ole, minä rakastuin todella syvästi. Tilanne olisi ollut niin herkullisen ironinen, että olisin antanut asetelmalle todella arvoa, jollen olisi ollut itse sen kohteena. Luottamus, ymmärrys ja kunnioitus on aivan toista luokkaa verrattuna aiempaan. Minusta välitetään ja minua arvostetaan, sanalla sanoen minua rakastetaan ja rakastan itsekin. Olen onnellinen nykyisessä suhteessani ja toivon sen jatkuvan. Koskaan ei voi olla varma mitä tulee tapahtumaan, mutta ainakin toivon kovasti.