Shira Revanin novelleja

Kevät Neitoperhonen

Mikään ei ole kauniimpaa, kuin palaavien lintujen airuet.

On jälleen aamu. Istun korkealla muiden yläpuolella. Ne eivät näe minua. Tai kiinnitä huomiota. En tiedä, miten asia on. Eilen toivoin, ettei kevät päättyisi koskaan. En kestä syksyjä. Tai talvia tai kesiä.
Maa kukoistaa. Nautin tästä. Tuulen vire kutsuu minut lentämään kanssaan. Auringon terävät säteet syleilevät minua hellästi ja lämmin maa hyväilee jalkojani jokaisella askeleella. Ensimmäiset perhoset liittyvät laulaen seuraani ja jäävät lepäämään hiuksiini. Ensimmäiset kukat puhkeavat ja peittävät alastoman kehoni. Ruohon korret kietoutuvat nilkkojeni ympärille ja vaativat minua pysähtymään ja jäämään hetkeksi seuraansa.

Mikään ei ole ihanampaa, kuin puiden keväinen soitto.

Rakastuin tänään. Se oli ääni. Tai laulu. En osaisi kuvata sitä, vaikka yrittäisin. Se täytti mieleni ja kadotti ajatukseni. En toivonut sen loppua. Mutta miksi ihanat asiat eivät koskaan kestä tarpeeksi kauan? Ehkä se ei ole tämän tarkoitus, nauttia yhdestä hetkestä ikuisesti. Vaikka itse olisin niin tyytyväinen. Minulla ei ole kuitenkaan oikeutta valittaa, nyt kun olen saanut mahdollisuuden.

Mikään ei ole todellisempaa, kuin sateen pehmeys ympärillämme.

Taas se alkaa. Ihana ravitseva sade. Me nautimme siitä. Jopa perhoset, vaikka ne joutuvat suojautumaan siltä. Jokainen pisara, joka maahan putoaa, antaa uuden mahdollisuuden. Jokainen pisara, joka koskettaa minua, antaa toivoa. He eivät ymmärrä, mikä viehätys sateessa on. Enkä koskaan onnistunut selittämään sitä.

Mikään ei ole surullisempaa, kuin perhosen kuolema.

Ilta on taas lähellä ja aikani täällä on lopussa. Yhtä lopussa, kuin perhosten, joiden ei ole tarkoitus elää päivää kauempaa. Ja minunkin pitää palata omieni joukkoon. Kevään henget odottavat minua. Tunnen ne ympärilläni, mutten voi vielä nähdä heitä, johtuen ulkomuodostani. Perhoset ovat jo hylänneet minut. Kaipaan niitä ja uskon niiden kaipaavan minua. Enää yksi henkäys ja palaan omaan todellisuuteeni. Vain yksi henkäys..

Mikään ei ole lohdullisempaa, kuin aamu joka saapuu uudestaan.

Sumujen silmin


Tuolla on jotain. Muut eivät voi nähdä sitä. Kukaan muu ei voi nähdä punaisia kiiluvia silmiä ja tummia harmaita muodottomia hahmoja sumussa. Ne tietävät, että vain minä näen ne. Ja ne liikkuvat ympärilläni, eivätkä jätä minua rauhaan. Ne nostavat usein sumun ottaakseen näkyvämmän muodon ja jotta ne voisivat lähestyä minua. Ne ovat usein yrittäneet sanoa minulle jotain. Ne piirittävät minut yrittäessään tehdä niin. En pelkää niitä. Mutta niillä on epäluuloja minua kohtaan.

Olen aina tiennyt niiden olemassa olosta. Joskus yritin kertoa siitä ja minulle naurettiin. Kaikki nauroivat ja jäin yksin. Niin kovin yksin, että aloin jopa nauttia sumusta. Minua pidetään hulluna. Ehkä olenkin. Ehkä hahmot sumussa ovat harhoja, mielikuvitukseni tuotetta. Ehkä elän harhakuvitelmissa ja annan niiden hallita elämääni. Ehkä.

En tee mitään. Koskaan. Istun koruttomassa huoneessani päivästä päivään ja tuijotan ikkunasta ulos, odotan sumua. En söisi, elleivät vanhempani pakottaisi minua. He pakkosyöttävät minua ja täyttävät pääni lääkkeillä toivoen, että pääsisin harhoistani. Mutta lääkkeet eivät auta, ne vain sekoittavat pääni ja saamat minut voimaan pahoin. Pelkään haipuvani pois.

Asumme kaukana muista. Ympärillämme ei ole ketään. Vain autioita peltoja hehtaari tolkulla. Ja ne pellot houkuttelevat ja vetävät puoleensa sumuja. Vanhempani eivät jaksa olla kotona. He eivät kestä läheisyyttäni tai sitä, etten katso heihin päin enkä puhu heille. Olen, kuin heitä ei olisi. Tämä on minun kostoni heille. Eivätkä he voi hankkiutua minusta eroon. Se herättäisi liikaa kysymyksiä. Minusta puhuttiin joskus liikaa. Eivätkä ihmiset ymmärtäisi, jos minut suljettaisiin laitokseen. Tiedän, että vanhempani ovat stressaantuneita ja äitini on syvästi masentunut takiani. Saan hänet voimaan pahoin. He eivät enää juurikaan puhu keskenään. Tulevat omia aikojaan kotiin, tekevät, mitä tekevät, nukkuvat, saattavat sanoa sanan, ja lähtevät kun siltä tuntuu. Mutta he eivät voi ymmärtää, miksi teen näin. He eivät osaa etsiä syytä itsestään. He pitävät itseään liian täydellisinä. Ehkä he ovatkin eikä heidän liian täydelliseen maailmaansa mahdu kaltaisiani epäkohtia. Pilaan heidän elämäänsä. Voisin lopettaa heidän tuskansa, heti kun he myöntäisivät olleensa väärässä ja uskoisivat minua. Mutta he eivät tee niin.

Vanhempani ovat poissa. Ovat olleet jo viikon. Eikä kukaan ei tiedä, että olen yksin täällä. Ei sillä, että edes asiasta välittäisin. Olen yksin ja odotan sumua.

En ole syönyt mitään enkä ottanut lääkkeitäni. Olen nukkunutkin ikkunan edessä. Ainoat asiat, jotka pitävät minut vielä pystyssä, ovat nauttimani sokeripitoinen vesi ja tahdonvoima. Kuitenkin jo ennestään heikot voimani ovat hiipumaan päin ja hereillä pysyminen on vaikeaa. Mutta se ei enää juurikaan haittaa minua. Kaikki ajatukseni ovat sumuissa. Ja tiedän, että seuraavan sumun nousemiseen ei ole kauaa. Se tulee pian.

Seison portailla talomme edessä. Heikko tuulen vire houkuttelee minua eteenpäin, astumaan niiden joukkoon. Ne ojentelevat raajojaan ja houkuttelevat minua tulemaan mukaansa. En tiedä minne, mutta ajatuskin siitä paikasta, vaikuttaa lohdulliselta ja kauniilta, jollain tavalla paremmalta. Ne eivät uskalla koskea minuun, vaikka selvästi haluaisivat. En tiedä, mitä siitä seuraisi enkä toistaiseksi uskalla ottaa selvää, koska tahdon tietää mitä näytettävää niillä on.

Ne johdattavat minua jonnekin. Tuntikausia. Tai siltä minusta tuntuu. En kuitenkaan tunne väsymystä vaikken edes tiedä, olenko todella liikkunut.

Lopulta ne pysähtyvät ja kerääntyvät ympärilleni tiiviiksi harmaaksi massaksi. Niiden silmien punainen hehku sammuu ja muuttuu. En tiedä minkä väriseksi. Mutta jotain rauhoittavaa se on. Ja ne koskevat minuun. Jopa niiden lämmöttömien käsienkin kosketus on rauhoittava. Se tekee oloni rauhalliseksi ja kevyeksi. Kuin voisin lentää tai leijua. Ja nyt ymmärrän niitä. Niillä on jokaisella on tarinansa kerrottavana. Ne tietävät voivansa luottaa minuun. En enää tiedä ajan kulusta mitään. Sillä ei ole merkitystä. Millään muulla, kuin niiden kanssa olemisella, ei ole enää merkitystä.

Ja aamun koitteessa, mieleni on poissa. Sumujeni luona. Ehkä vanhempani ovat nyt onnellisia.

Nuorallatanssija

Korkealla, muun maailman yläpuolella.
Täällä, täällä olen kotonani. Rakastan
sitä hiljaisuutta, joka huokuu ihmisistä,
jotka seuraavat minua sekavin tuntein.
Punainen lanka allani. Niin helppo livetä
ja tippua toiselle puolelle. Olen kevyempi
kuin tuulen vire. Tahtoisin kohota ylemmäs,
taivaalle. Horjahdan ja olen lähellä
vajoamista. Saattaisin tippua suojaverkosta
ohi tai juuri sen päälle. Täydellinen
mahdollisuus. Terävät ajatukset pistelevät
minua. Matka edessä on pelottavan pitkä
ja taaksepäin ei pääse. Tahtoisin
palata ja tehdä virheettömän suorituksen.
Ehkä, jos suljen silmäni, tämä loppuu.

Yrittäkää edes jossain määrin arvostella näitä. Olisin kovin kiitollinen ^-^