Siena - Alla Firenzen varjojen - Pelitopic

Ilta on pimentynyt jo yöksi. Kaupungin syrjäkujat ovat sysipimeät. Varjosta vilahtaa jotain, kenties rotta. Maddalena sävähtää ja on hypätä ilmaan kun musta nuoli syöksyy ensimmäisen varjon perään. "Kissa", hän ajattelee, ja sylkäisee varmuuden vuoksi olkansa yli. Hän pitää kiirettä, kello on jo paljon ja hän on myöhässä tapaamisesta. Hän saapuu Ocan kaupunginosaan ja ohittaa muutaman kapakan, joista vielä hehkuu valo. Hän kävelee niin huomaamattomasti kuin vain osaa. Cosimo ei taatusti sietäisi mitään hölmöilyjä, jos Maddalenan yölliset retket tulisivat ilmi.

Santa Caterina de Sienan kappeli on pikkuruinen ja pimeä, ulos ei kantaudu valonhäivettäkään. Se on hyvä. Ovi narahtaa vaimeasti ja ajatuksissa räsähtää lauma kirouksia, mutta Maddalena luikahtaa nopeasti sisään ja sulkee oven perässään. Hänen edessään seisoo ringissä hiljainen joukko ihmisiä, kirjava sekoitus kaupungin asujaimistoa. Keskustelu käsittelee uuden kardinaalin saapumista, hänen mukanaan tuomaansa inkvisiittorijoukkoa ja huhuja Piazza del Campolla järjestettävistä juhlista. De'Medici ilmeisesti pyrkii ostamaan kansansuosiota herkuilla ja sirkushuveilla.

"Tervetuloa. Me kaikki tiedämme miksi olemme täällä. Firenzen sotaherran hirmuvalta kaupungissamme on itsessään sietämätöntä, lisäksi hän tuhosi kaupunkimme perustan, tasavaltalaishallinnon. Me haluamme tuhota Medicien vallan Sienassa. Tällä hetkellä Cosimo on niin tarkkana turvallisutensa vuoksi, ettei salamurhaa kannata yrittää, mutta pystymme yllyttämään kansaa kapinaan ja tunnustamaan Sienan itsenäisyyden oikeutuksen. Jos hyvin käy, jo tämä voi riittää Cosimon ajamiseen pois kaupungista.

Tänään hän hyökkäsi avoimesti kaupunkimme niskoittelevaa aatelia vastaan ja Pietro de Nola, kannattajamme, oli yksi uhreista. Saanen huomauttaa, että kukaan muu kuin tämä ryhmä ei tiennyt hänen osallisuudestaan. Hän tuki salaliittoa vain varjoista. Toisin sanoen todennäköisin syy on, että joku Liberta di Sienan jäsenistä antoi Pietron ilmi. Voi olla, että tämä tai nämä henkilöt työskentelevät itselleen Cosimolle. Minä ainakaan en tiedä kuka tämä henkilö oli, mutta jos joukossamme todella on luopio, Neitsyt meitä siltä varjelkoon, koko hankkeemme on vaarassa. Meidän on siis päätettävä mitä teemme!"

Kasvot varjoissa reagoivat kukin eri tavoin uutisiin. Hiljalleen alkaa joukossa syntymään puheensorinaa.

---------------------

No niin, lava on teidän!

Félix Zavaglia istuu keskellä niin, että ylhäältä kattoikkunasta kuunvalo lankeaa hänen kasvoilleen. Hän kuuntelee tarkkaavaisesti, mutta hiljaa. Sivullinen ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten ympärillä olevat ihmiset suhtautuvat nuoreen Zavagliaan. On kuin jokainen paikallaoloja tuntisi pakottavaa vetoa nuorukaista kohtaan, nuorukaista, joka on vain silkka tallipoika, mutta jonka olemus henkii aatelisen itseluottamusta ja joka kasvonpiirteiltään innostaisi ketä tahansa taiteilijaa. Hän on pitkän työpäivänsä päätteeksi saapunut Panterasta Santa Caterina de Sienan kappeliin, kuten niin monena iltana aiemminkin. Työnantajansa silmissä hän on ehkä silkka työläinen, mutta kenen tahansa muun tuntemansa mielestä Felix on ehkäpä yksi hämmentävimmistä ihmisistä kaupungissa. Hänen ilmeensä on aina ylpeä mutta ystävällinen ja iltaisin hän katoaa tietymättömiin ja palaa vasta talonväen mentyä nukkumaan.

Gianni uneksii...

Merenpinta on peilityyni. Lapsuudenystävä Antoine huutaa: ”Viimeinen vedessä on mätämuna!” Gianni juoksee Antoinen perässä mereen. Hiekka upottaa paljaiden jalkojen alla. Jalka osuu kotiloon, Gianni horjahtaa ja Antoine pääsee nauraen karkuun. Uimasille heittäytymisen sijaan hän jatkaakin juoksuaan ja vesi sulkeutuu hänen päänsä yläpuolella. Gianni huudahtaa kauhusta ja juoksee ystävänsä perään. Vesi ei tunnu vedeltä vaan kuin paksulta sumulta. Kohta hänkin juoksee sen alla ja huomaa pystyvänsä hengittämään siellä. Merenpohja viettää loivasti alaspäin, mutta Antoine on juoksemassa kohti äkkisyvää reunaa. Gianni yrittää huutaa ystävälleen, mutta hänen suustaan tulee vain kuplia. Antoine huomaa viime hetkellä vaaran ja yrittää jarruttaa, mutta kaatuu ja alkaa luisua kohti reunaa. Gianni ryntää epätoivoisesti eteenpäin, heittäytyy ja saa otteen ystävänsä ranteesta. Antoine roikkuu syvyyden päällä ja katsoo Giannin silmiin anovasti.

Aurinko porottaa Giannin niskaan. Hän on vuoren huipulla ja pitää tiukasti ystävänsä ranteesta kiinni. Käsi alkaa väsyä. Ilma on ohutta ja Gianni huohottaa raskaasti. Hikipisaroita tippuu hänen otsaltaan Antoinen silmiin. Yhtäkkiä ilma on täynnä mustien siipien läiskettä kun korppiparvi hyökkää Giannin kimppuun. Gianni huitoo yhdellä kädellä korppeja, mutta ne eivät jätä häntä rauhaan. Päälaelta aukeaa palkeenkieli ja korpit syöksyvät ahnaasti paljaan lihan kimppuun. Gianni painaa kätensä palkeenkielen päälle ja kiskoo ystäväänsä ylöspäin. Antoine saa jo toisella kädellään otteen reunasta, kun Gianni huomaa varjot korppien takana. Hän päästää irti Antoinen ranteesta ja kompuroi jaloilleen. Antoine huudahtaa kauhusta ja tarrautuu epätoivoisesti kiinni kallioon, mutta hänen kätensä luistavat. ”Gianni! Gianni! Älä hylkää minua! Gianni!” ”Varjot, Antoine, varjot, olen pahoillani”, Gianni sopertaa kun Antoine katoaa reunan ylitse. Gianni juoksee poispäin kuullen ystävänsä kuolinhuudon kaikuvan korvissaan. Varjot saavuttavat häntä ja Gianni tuntee sieraimissaan veren paksun hajun. Tuskanhuudot kuuluvat vaimeina kuin hän olisi painanut kämmenet korvilleen. Sitten suuret kädet kiskaisevat hänen pienet lapsenkätensä korvilta ja Gianni herää säpsähtäen.

Pikkaisen kappelin nurkassa torkkuneen Giannin säpsähdys ja vaimea parahdus saavat muut salaliittolaiset vilkaisemaan häntä ärtyneesti. Ryysyistä kerjäläistä siedetään, koska Cosimon joukot eivät kiinnitä häneen mitään huomiota eivätkä ole koskaan tarkastaneet hänen ryysyjään. Moni elintärkeä viesti on kulkenut sekavan kerjäläisen kautta. Mutta jos hän koskaan erehtyisi höpöttelemään salaliittolaisten asioita, hänen kurkkunsa katkaistaisiin välittömästi, vaikka hänellä kuuluikin olevan vaikutusvaltaisia suojelijoita.

Yönä kapinallisten tapaamisen aikoihin:

Kardinaali Francesco käveli pitkin luostarin kivistä käytävää kasvoillaan äkäinen ilme. Kauanko hän vielä joutuisi odottamaan? Ikkunoista vilahtelevasta pimeydestä päätellen puolenyön. Hänen neuvonantajansa, Carlo oli itse päättänyt soluttautua kapinallisiin. Siihen saastaan! Francesco sylkäisi luostarin lattialle ajatellessaan koko Sienan tilannetta. Carlo oli kyllä pätevä, mutta voisi herättää liikaa epäilyksiä kapinnalisten joukossa, sillä monihan saattaa tunnistaa hänet. Kardinaali pyöritti päätään ja sadatteli muutaman valitun sanan, varmistaakseen, että jos joku oli kuulolla, hänen paha tuulensa havaittaisiin ja hänet jätettäisiin rauhaan.

Ja ei Piazza del Campollan lähestyvät juhlat eivät myöskään yhtään tilannetta helpottaneet. Hän suorastaan vihasi ihmisisten edessä keikailua turhanpäiväisissä tarkoituksissa. Toisaalta, olihan se mahdollisuus päästä lähemmäs Firenzen herttuaa ja mahdollisesti tonkia miehestä jotakin uutta esille, sillä Francescon vakoojaverkostonsa ei paljoa henkilökohtaisista de'Medicin taustoista ollut saannut tonkittua. Mies tuntui varjelevan kuin synkkääkin synkempää salaisuutta henkilökohtaisia taustojeen mm. sukulaisiinsa.

Paavi Julius III tila oli taas huonontunut ja Francescoa vihaavat kardinaalit olivat monessa tapauksessa alkaneet hyppiä hänen varpailleen. Kukaan ei kuitenkaan uskaltaisi uhmata Francescoa niin kauan, kun Julius III oli vielä elossa. Jos paavi ottaisi ja kuolisi, tilanne saattaisi karata käsistä. Siksi oli erittäin tärkeää, että Francesco saisi aikaan jotakin hyvin hyvin suurta ja mahtavaa, etteivät muut kardinaalit saisi minkäänlaisia syitä kumota edellisen paavin käskyjä. Kardinaali huokasi, avasi suuren tammioven ja astui sisään apotti Cavanianin huoneeseen. Mies oli kaikkea muuta kuin hurmaava, lihava, hikinen ja muutenkin vastenmielinen ja pelkäsi häntä kuin parantaja ruttoa, mutta miehellä oli kyllä varsin hyvät suhteet kaupunkilaisiin ja siitä saattaisi olla vielä hyötyä.

Francesco paukautti oven takanaan kiinni ja katosi apotin huoneeseen vain kynttilä kädessään lepattaen.

Valeria De Luca kävelee ripein askelin Basilica San Domenicon käytäviä ja ulos luostarin alueelta. Hän on jo myöhässä Santa Caterina de Sienan kappelista
jossa kapinallisten joukko kokoontuu tänä iltana. Kiiruhtaessaan Sienan jo pimeneviä kujia eteenpäin Valeria ei voi olla huomaamatta kuinka kadut ovat tänään tavallista hiljaisempia
ja kujilla liikkuvat harvat ihmiset kiiruhtavat pelokkaan näköisinä eteenpäin. Päivän aikaisemmat tapahtumat ovat selvästi vaikuttaneet ihmisten mielialaan.
Saavuttuaan kappelille Valeria hivuttautuu varovaisesti sisään. Signora Maddalena on juuri päättämässä puhettaan, vakavista ilmeistä päätellen kyseessä ei ole mikään iloinen asia.

Valeria kääntyy Signore Miccolinin puoleen ja tiedustelee tältä mitä on tekeillä? Mikä on saanut ihmiset näin pois tolaltaan? Onko kyseessä jokin Cosimo I de’Medicin uusin tempaus
vai onko jotain muuta yllättävää tapahtunut?

Elena di Rodente, joka ei enää pelkää mitään, ei toivo mitään ja uskoo tuskin mihinkään, asettuu seisomaan Piazza del Campon alalaitaan, Torre del Mangian juurelle. "Tässä minä voin olla, sillä minäkin syön sen minkä tienaan", hän ajattelee ja levittää kätensä kuin syleilläkseen viuhkana edessään kohoavaa aukiota. Hän nostaa kasvonsa kohti taivasta, vetää syvään henkeä ja huutaa. Hän huutaa kaikin voimin käheällä mutta terävällä äänellään, josta moni korppi ja varis olisi kateellinen. Hän huutaa ja huutaa yhä uudestaan: "Penitenziagite! Penitenziagite! Penitenziagite!"

Ja sitten hänet talutetaan pois aukiolta. "Jaahas, nyt on se aika päivästä", moni toteaa. Jotkut jopa tarkistavat kellonajan hänen kiljunnastaan. Jotkut hipelöivät mielessään kiveä, jonka haluaisivat heittää hänen kurttuiseen otsaansa.

Sellainen on maailma, monenlaisia mietteitä on ihmisillä, yhtä turhanaikaisia kaikki.

Veli Ascanio ei ollut suorastaan yllättynyt Signora Maddalenan uutisten synkemmästä puolesta. Hänen sukunsa oli sotinut Medicejä vastaan useammassa sukupolvessa. Aina niillä paholaisen kätyreillä on verkkonsa... Mielikuvat marttyyri Savonarolan roviosta täyttivät hänen mielensä ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

Hän katseli ympärillään olevia vakavia kasvoja kyynelten kostuttamin silmin. Kuka oli kuka…

"Penitenziagite! Penitenziagite! Penitenziagite!", kuului jostakin ulkoa. Veli Ascanio nyökkäsi hiljaa itsekseen... juuri niin, aivan niin...

Oudon parahduksen myötä hänen silmänsä hakeutuivat nurkassa kyyhöttävään viestinviejä-kerjäläiseen. Hänen käsiensä kautta kulkee useampia salaisuuksia kuin kenenkään muun... eikä hän ole koskaan jäänyt kiinni. Ainakaan kukaan ei ole kuullut hänen jääneen kiinni. Veli Ascanio tarkkaili kerjäläistä hämmentynein mielin, mutta lopulta toveruus voitti hiljalleen kasvavat epäilykset. Kerjäläinen tuntee kerjäläisen... ei meillä ole muuta kadotettavaa kuin uskomme ja toivomme.

Samalla veli Ascanio havahtuu Valeria de Lucan sisääntuloon. Ah, tuo Aquilan liittolainen... Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin hänen huomaamattaan. Jos et ole puolellani, olet minua vastaan... veli Ascanio puhisi hiljaa itsekseen seuraten tarkoin nuoren nunnan sisääntuloa. Asiaa ei helpottanut, että veli Ascanion silmään nuori Valeria de Luca oli kaunis kuin enkeli, kuin taivaasta tähän kappeliin tiputettu.

Valeria näytti kuiskuttavan jotakin veli Ascaniolle täysin tuntemattomalle henkilölle. Kukahan tuokin on, ja mistä, ja mitä hän täällä tekee? Ascanion epäilykseen hänelle tuntemattomasta miehestä sekoittui myös ärsyyntymystä siitä, että tuo enkeli puhutteli tätä tuttavallisen läheisesti.

Kuin poistaakseen tuon vaarallisen, varmasti itsensä Paholaisen häneen heittäneen kuvan mielestään hän antoi katseensa kiertää jälleen ympäriinsä kunnes huomasi vieressään seisovan kultaseppä Antonio Moratellin katselevan häneen kysyvästi.

Veli Ascanio koetti hymyntapaista mutta epäonnistui surkeasti ja kohautti olkapäitään luoden katseensa alaspäin.

Nostaen lopulta katseensa kultaseppään hän kuiskasi hiljaa: "Johannes Kastajan nimeen ystävä... mitä sinä arvelet?"

Vilkaistuaan suuntaan mistä viestinviejäkerjäläinen oli parahtanut Antonio Moratelli käänsi katseensa vierellään olevaan veli Ascanioon, joka katseli kiinteästi naista, joka oli juuri tullut sisään ja nyt puhui signore Miccolinin kanssa. <i>Voisi jopa luulla... Ei, ei voi, luulisi edes veli Ascanion pitävän maalliset himonsa kurinsa... Varsinkin kun yksi jäsenistämme on saattanut pettää meidät ja paljastaa Pietron.</i> Veli Ascansio kääntyi Antonion puoleen ja kysyen Antonion mielipidettä tähän kamalaan syytökseen, että joku Liberta di Sienan jäsenistä olisi antanut Pietron ilmi. Antonio huokaisi. "Tämä on raskas uutinen meille kaikille. Pyhä Neitsyt saa tosiaan suojella meitä Cosimon hirttoköysiltä, jos luopio tai luopioita on pesiintynyt ryhmäämme. Kuka tahansa voi olla, jopa tuo tallipoika", Antonio kuiskasi takaisin vilkaisten samalla keskellä istuvaa poikaa, joka ei tuntunut kiinnittävän huomioita muihin. <i>Mitäköhän hänkin miettii tällä hetkellä ja vielä noin tyynen näköisenä?</i>

"Ostakaa Silmä, arvoisa herra", sanoo Elena ja nykäisee signor Moratellia hihasta. "Ostakaa hyvä Silmä ja kiinnittäkää se vaikka niskaanne, siitä voi olla apua, koska näytätte noin kovasti pälyilevän ympärillenne. Kolmas silmä on tarpeen kenelle hyvänsä tällaisina aikoina ja etenkin pälyileväisille herrasmiehille. Antakaa kun arvaan mitä ajattelette. Mielessänne on... hmmm... Hamppu! Te ajattelette hamppua! Aijaijai. Hamppu on paha aihe ajatuksille. Siitä voi kutoa kaikenlaista ikävää ja ajatuksia kutittavaa. Niskaa kutittavaa!

Ja ostakaa vielä neljäs silmä ja nielaiskaa se, klunks klunks, niin näette paremmin itsenne, syvimmätkin tunteenne ja voitte vielä katsella kuinka hyvin ruoka sulaa vatsassa, vai sulaako se laisinkaan. Niin, neljäs silmä se vasta poikaa onkin, aijaijai, harvalta sitä neljää silmää löytyykään tässä kaupungissa.

Ja kukaties ei vielä riitä sekään, niin, ehkäpä ei. Jos herra sattuu olemaan sitä sakkia, joka kutoo ajatustensa hamppusäikeistä verkkoja, suojaverkkoja, kalaverkkoja, hiusverkkoja, ja ehkä jopa petoksen verkkoja, mitä verkkoja nyt kukin kutookaan, niin ehkä pitäisi ottaa oppia mestarikutojilta, juu, kukapa sitä paremmin kutoo kuin ragno, ragnino, ragnolino, Ragnolo! Sillä on kahdeksan silmää, ostakaa vielä neljä silmää lisää, niin teistä tulee kaikkien hämähäkkien äiti, ragna, ragnuola, Ragnolona! Kahdeksan silmää, kahdeksan jalkaa, risti selässä, piikki takapuolessa, aijaijai, silloin pikku kärpäset jäävät kiinni ragnatelaan, ragnatelinoon, ragnateluzzoon, verkkoon, niin, kahdeksan silmää, kahdeksan jalkaa, vahvat leuat, aijai aijai.

Ostakaa nyt, hyvä herra, ryhtykää hämähäkiksi, ottakaa risti selkäänne, ja pistelkää piikillänne kärpäsiä, ostakaa, ostakaa. Halpoja ovat silmät, hyvät Silmät, tarkat Silmät, ostakaa, aijaijai."

Veli Ascanio seurasi kultasepän katsetta ja näki nuoren Zavaglian istumassa lattialla. Hän oli tosiaan kaunis katsella. Mutta veli Ascanio oli jo saanut Herralta näpeilleen tuijottaessaan Valeria de Lucaa. Synti oli oikukas ja vahva vastustaja joka pesi lihan heikkoudessa, niin oli sanonut suuri Savonarola ja niin oli sanonut hänen isoisänsä ennen kuolemaansa.

Veli Ascanio sulki silmänsä ja lausui varmuuden vuoksi hiljaa mumisten.

Pater noster, qui es in caelis:
sanctificetur Nomen Tuum;
adveniat Regnum Tuum;
fiat voluntas Tua,
sicut in caelo, et in terra.
Panem nostrum cotidianum da nobis hodie;
et dimitte nobis debita nostra,
Sicut et nos dimittimus debitoribus nostris;
et ne nos inducas in tentationem;
sed libera nos a Malo.

Viimeiset kaksi riviä han lausui hiljaa ja syvän katumuksen hengessä toistaen ne vielä kuin varmuuden vuoksi.

äläkä saata meitä kiusaukseen
vaan päästä meidät pahasta...

Ristinmerkin tehtyään hän nosti katseensa ja pukkasi kultaseppää varovasti kyynärpäähän katsoen tätä syrjäkarein.

"Tunnet kai nuoren Zavaglian maineen? Jotkut sanovat, että hänellä on jopa aatelisia rakastajattarinaan... ja rakastajinaan..." Jälkimmäisen osan veli Ascanio sanoi niin hiljaa että kultaseppä Moratellilla oli vaikeuksia kuulla.

"Se voisi tietenkin olla mahdollista... kun on oppinut myymään ruumistaan rahasta voi sitten helpommin myydä sielunsakin... Juudaksen verirahasta." Veli Ascanio oli hämmentynyt omasta suorasukaisuudestaan... "Mutta ei... se olisi liian ilmeistä."

Veli Ascanio puisteli päätään ja mumisi rukouksen niin ettei Moratelli kuullut mitään.

"Mutta meidän on pidettävä silmämme auki vaikka se olisikin kuinka tuskallista..." hän sanoi lopulta ja teki ristinmerkin.

---

Yhtäkkiä joku omituinen kaupustelija alkoi nykiä kultaseppä Moratellia hihasta ja myydä tälle... silmiä? ... Veli Ascanio oli hämillään ja päätti vain seurata mitä tuleman piti.

Donata ahersi vihaisena isänsä myymälässä käärien päivän aikana avattuja kangaspakkoja taas kokoon. Vieressä odotti luuta, jolla hänen olisi vielä lakaistava myymälä ennen kuin pääsisi lähtemään. Ja kapinallisten kokoontuminen kun oli alkanut jo aikaa sitten. Mutta ei auttanut valittaa, kiitollinenhan hänen piti olla siitä että isä oli ottanut hänet takaisin taloonsa hänen aviomiehensä kuoltua pitkän sairauden jälkeen ja miehen sukulaisten vietyä koko tämän perinnön, koska Donata ei ollut onnistunut synnyttämään miehelle lasta perijäksi. Isän mielestä Donata oli epäonnistunut surkeasti, ja siksi oli vain oikein, että vastineeksi isänsä huolenpidosta hän raatoi silkkikauppiaan talossa kuin kuka tahansa palvelustyttö. Yleensä Donata ei välittänyt asiasta, oli oikeastaan hyväkin kun tekemistä riitti, mutta tällä hetkellä ajatus parhaillaan käynnissä olevasta kokouksesta sai hänet tuntemaan syvää katkeruutta isäänsä kohtaan.

Valeria odotti hyvän tovin Signore Miccolinin vastausta kysymykseensä, mutta olisiko silkka järkytys Signora Maddalenan uutisista vaientanut Miccolinin kun vastuasta ei kuulunut? Valeria kohautti olkapäitään ja kysyi samaa asiaa seuraavalta henkilöltä. Saatuaan selonteon Signora Maddalenan puheesta Valeria vaikeni järkyttyneenä. Neitsyt Maria heitä varjelkoon jos joukossa todellakin oli luopio. Oliko kukaan enää turvassa? Miten nämä luopiot olisi edes mahdollista löytää? Kuka pystyi varmasti sanomaan ja sormella osoittamaan syyllistä? Ei Valeria ainakaan.
Valeria katsoi varmemmaksi vakuudeksi noudattaa veli Ascanion esimerkkiä rukoilusta ja lausua muutaman Ave Marian josko niistä olisi jotain apua.

Ave Maria, gratia plena
Dominus tecum;
Benedicta tu in mulieribus,
et benedictus fructus ventris tui, Jesus.
Sancta Maria, Mater Dei
ora pro nobis peccatoribus,
nunc et in hora mortis nostrae.
Amen.

Piazza del Campo oli täynnä iloisia ihmisiä. He kulkivat ympäriinsä nauraen ja jutellen. Naisilla oli kukkaseppeleet ja he juoksivat kepein askelin pitkissä ketjuissa, toisiaan kädestä pitäen. Nuorten naisten ympäröimät nuorukaiset joutuivat joko paljastamaan mielitiettynsä nimen tai lunastamaan vapautensa kolikoilla. Joskus ketjussa oleva nainen joutui nimetyksi ja punastui helakasti toveriensa riemastukseksi, katsahti kujeilevasti nuorukaiseen ja riensi pois muiden mukana. Iloinen nauru ja puheensorina kaikui kaikkialla.

Äkkiä tuhatta aurinkoa kirkkaampi valo näkyi taivaalla. Giannin silmät kiehuivat kuiviin hänen kallossaan ja ihmiset paloivat poroksi hänen kauhistuneen sielunsa edessä. Kukkaseppeleetkin kärventyivät...

"Tiehesi siitä, kerjäläinen." Kävelykepin isku herätti Giannin. Hän makasi Fonte Gaian reunusmuurin varjossa kerjuukuppinsa vieressä. Lihava kauppias seisoi hänen edessään ja näytti ärtyneeltä. "Pilaat näkymän. Hus! Mene matkoihisi!" Mies tehosti komentoaan uudella kävelykepin heilautuksella, mutta hänen seuralaisensa, laiha ja näivettynyt kauppias, pysäytti sen omalla kepillään. Hämmästyneenä lihava kauppias katsahti seuralaiseensa, joka supatti jotain kiireellisesti hänen korvaansa. Ärtymyksen puna kauppiaan hikisillä kasvoilla vaihtui kalmankalpeudeksi. "Anteeksi, en tiennyt, olen toisaalta..." hän sopersi, kunnes ryhdistäytyi, kaivoi hopeakolikon pussistaan ja heitti sen Giannin kerjuukulhoon. "Onhan kristillinen velvollisuuteni huolehtia köyhistä. Jumalan siunausta ja hyvää päivänjatkoa!", kauppias sanoi ja kiiruhti pois.

Gianni loi kaipaavan katseen Acca Larentian alastomaan hahmoon ja kävi taas pitkäkseen.

Giacomon seistessä kalpeakasvoisena salaliittolaisten joukossa hänen pääkopassa jyskytti yhä helvetinmoinen krapula, joka ei sallinut ajatusten juuri kohdata toisiaan.

Olihan hän tiennyt, ettei juominen ollut hyvä ajatus, suorastaan harvinaisen huono. Hän oli tiennyt, että tänään oli tämä tärkeä kokous, Pietron teloituksen jälkeen aavistanut Maddalenan sanatkin melko tarkalleen. Mutta toisaalta, mikä olisi parempikaan syy juoda? Ei hänellä joka tapauksessa ollut järkeä ratkoa tällaista pulmaa, se oli muiden huolia. Hänen kykynsä ja taitonsa, ja hyödyllisyytensä, olivat toisaalla.

Huimauksen yltyessä Giacomo istui alas. Hän ei pyörtyisi eikä oksentaisi. Ei tällä kertaa.

Hengästyneen Donatan ehtiessä Sienan pyhän Katariinan kappelille tienoo oli hiljainen ja pimeä. Hetken Donata pelkäsi, että kokous oli jo ohi, mutta työntyessään varovasti ovenraosta sisään kappeliin hän näki helpotuksekseen ryhmän matalalla äänellä keskustelevia ihmisiä. Helpotus vaihtui kuitenkin nopeasti epämääräiseen huoleen, sillä vaikkei kukaan korottanut ääntään, puheen sävy antoi selkeästi ymmärtää, että jotain vakavaa oli tapahtunut. Donata katseli epätietoisena ympärilleen ja mietti, keneltä kysyisi asiasta.

Kalman hajua kaupungin toiselta laidalta...

Salamurhaaja Marco istuskeli pitkästyneenä pöytänsä ääressä jonkun majatalon, jonka nimeä hän ei sattunut muistamaan, terassilla Sienan iltahämärässä. Tietenkin ulkoisesti hän näytti ohikulkijoille tavalliselta Firenzeläiseltä veteraani-ikää lähestyvältä sotilaalta, sillä sehän hän oikeastaan myös olikin. Hän kuitenkin palveli armeijan lisäksi salaisesti silloin tällöin herttua Mediciä olemalla hänen välikätensä eräiden arkaluontoisten kuolemien toimeenpanijana. Hänen työnsä oli hyvin yksinkertaista: tappaa onnistuneesti oikeita ihmisiä ja varoa jäämästä kiinni.
Yksinkertaisesti hän myös työnsä aina hoiti. Mitään erityisempiä strategioita Marco ei ikinä tehtävissään noudattanut, sillä hänestä murhaaminen oli aina helpompaa, kun asiaa ei pahemmin pohtinut; teki vain sen mitä täytyi tehdä. Tietenkin tehtävät tuppasivat hänen käsissään siksi kääntyvän usein verisiksi, mutta tulipahan työ sinällään aina tehdyksi eikä muulla oikeastaan ollut Marcolle väliä. Murhistahan hänelle se palkka maksettiin.

Nyt Marco oli hiljattain jostain syystä määrätty joidenkin tuntemattomien sienalaisten palvelukseen. Muuta hän ei heistä tiennyt kuin, että hekin mitä ilmeisemmin halusivat käyttää hänen kykyjään tappajana. Heiltä oli tullut äskettäin viesti, jossa sanottiin, että hänen pitäisi mennä tähän majataloon ja istuutua tämän terassin pöydän ääreen odottelemaan toista viestiä, jossa kerrottaisiin hänen ensimmäinen kohteensa.
Kummankin hän oli tehnyt eikä merkkiäkään mistään viestistä. Marco alkoikin jo ärtyneenä tehdä lähtöä, kun hänen viereensä ilmestyi nuori poika pientä taitettua, yksinkertaisella sinetillä varustettua lappua tuoden. Marco nappasi karskisti lapun pojan kädestä, mikä pelästytti pojan siinä määrin, että tämä pinkaisi heti karkuun.

Marco rikkoi sinetin ja kääri lapun auki. Siinä oli vain uhrin nimi, muutama hänen oleellisimmista tuntomerkeistä ja muutama paikka lueteltuna mistä hänet mitä todennäköisimmin löytäisi. No, eipä hän muuta tarvinnutkaan. Marco poltti pöydän lepattavassa kynttilässä lapun ja alkoi tehdä lähtöä. Hän seisoskeli vielä hetken terassilla sormeillen hajamielisesti vyöllään olevan lyhytmiekan kahvaa ennen kuin alkoi hitaasti, mutta varmasti kävelemään kohti määränpäätään kuin kuolema itse.

Piruparalla ei ollut aavistustakaan mikä häntä odotti...

Välietappi I - Carlo di Araneno

Francescon neuvonantaja Carlo di Araneno Sienan yössä:

Carlo di Araneno, varakreivi Lorenzo V di Aranenon serkun pojanpoika ja kardinaali Francesco da Osimon serkku kolmannessa polvessa (vaikkei tämä tietysti ollut yleisessä tiedossa, Francesco salasi suurimman osan taustoistaan, myös sen, että hänen isänsä Piero Giovanni oli ollut menestyvä liikemies Osimossa), juoksi halki Sienan pimeiden katujen, yrittäen keretä kokouspaikalle ennen kuin olisi liian myöhäistä. Kardinaali ei pitäisi siitä, toisaalta, mistä Francesco piti? Ei juuri mistään, Carlo myönsi itselleen, muistaen kuitenkin, ettei tulisi mainitsemaan sitä hänen oikeamielisyydelleen, Carlo kun ei halunnut herätä päätä lyhyempänä seuraavana päivänä, Francesco kun ei ollut ollut mikään sydämellinen ihminen Anna Catharinan kohtalon jälkeen, mikä tuo kohtalo oli, sitä Carlo ei tosin tiennyt, puhuttiin aina vain "Anna Catharinan kohtalosta". Toisekseen, hän oli tuntematon henkilö, ainakin vielä, ja voisi herättää kymyksiä, miksi tuntematon nuori mies ilmestyi paikalla. Siksi hän oli keksinyt ovelan suunnitelman tekeytyä sen hirtetyn kapinallisen veljenpojaksi, jolta oli tarinan mukaan kuullut salaseurasta.

Carlo näki vilaukselta, kun tumma hahmo työntyi sisään kappeliin ja hän huohahti tajutessaan, että vaikka tulisikin viimeisenä, joku muukin tuli myöhässä. Hän sadatteli hiljaa omaa kömpelyyttään, mitäpä oli mennyt kompastelemaa hämärille sivukujille, joille ei kapeutensa takia edes tähdet luoneet valoa. Carlo ei toki ollut kömpelö, tai niin hänen äitinsä oli hänelle kertonut, sanoen: "Eihei kultaseni, sinulla on vain pitkät jalat." Carlo raotti ovea ja työntyi sisään vain hiukan edellisen jälkeen, katsellen ympärilleen. Mitähän tästä vielä tulisi, hän kysyi itseltään huomatessaan muutaman katseen kääntymisen kohti Carlon typertyneitä kasvoja.

Veitsi ja kahleet Sienan yössä

Salamurhaaja Marco oli tuhlannut ihan tarpeeksi paljon aikaa. Aamunkajastukseen ei ollut selvästikään enää montaakaan tuntia ja silti hänen kohteensa oli vielä tappamatta. Hän oli ensimmäiseksi mennyt sinne missä hänen kohteensa piti majaa, sillä sieltä hän oli totta kai odottanut löytävänsä etsimänsä nukkumassa. Näin ei kuitenkaan ollut käynyt, mikä oli sinänsä ihmeellistä, sillä kello oli varmasti ollut jo silloin reilusti yli keskiyön. Hänen kohteensa näytti selvästikin olevan yöihmisiä.

Nyt Marco oli paraikaa kävelemässä toiseen paikkaan, jossa hänen työnantajansa olivat käskykirjeessään arvelleet hänen kohteensa olevan. Santa Caterina nimiseen kappeliin.

Kävellessään hiljaa pitkin Sienan pimeitä kujia Marcon täytyi välillä väistellä ohi kulkevien sotilaspartoiden katseita, mutta viimein hän pääsi näköetäisyydelle kappelista.
Ensisilmäyksellä rakennus näytti sen verran hylätyltä, että Marco ehti epäillä oliko hänen työnantajiensa epäilys ollut ihan tukevalla pohjalla. Siksi hän yllättyikin kun lähelle päästyään hän kuuli sieltä ihan selvää keskustelun ääntä. Ei tosin kuulostanut siltä, että siellä olisi ollut enää kovin paljoa väkeä jäljellä, mutta se asetti silti Marcon aikeet uuteen valoon; hän asettui kappelia vastapäätä olevan rakennuksen kulmauksen varjoon piiloon mahdollisilta katseilta ja mietti tilannettaan.
Jos hänen kohteensa oli vielä sisällä kappelissa, Marcon pitäisi tehdä tehtävänsä niin kauan kun pimeyttä vielä riitti. Hän ei tietenkään pitänyt ajatuksesta tehdä murhansa kappelissa, jossa oli vielä ihmisiä, mutta jos siellä oleva väenkokous ei kohtapuoliin loppuisi, hänellä kävisi vähiin vaihtoehdot.
Marcon pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, koska miltei saman tien kappelin ovi aukeni ja pieni joukko ihmisiä astui kappelista ulos.

Ja siinä hän olikin. Marcon kohde, kappelista lähtevän joukkion mukana kulkemassa. Marcolle oli annettu muutama hyvin selvä tuntomerkki kohteesta ja siksi hän tunnisti tämän pimeässäkin. Vain muutama metri oli heidän kahden välissä ja Marcon oli pakko hymyillä ajatellessaan kuinka helppoa olisi rynnätä ja puukottaa kohde kuoliaaksi ennen kuin muut hänen ympärillään ehtisivät slmäänsä räpäyttää.
Silti hän päätti odottaa vieläkin parempaa tilaisuutta ja lähti seuraamaan poispäin kulkevaa hiljaista seuruetta.
Pian Marcon onni jatkui, kun hänen kannaltaan tärkein seurueessa erkani joukosta ja kääntyi yksin ohuelle sivukujalle. Samalle sivukujalle kääntyessään Marco päätti äkkiä, ettei todennäköisesti parempaa tilaisuutta tulisi ja veti veitsensä esiin vyöstään kohottaen sen sitten täyteen valmiuteen. Marcon kohde oli nyt vain muutaman askeleen päässä kävelemässä kujaa pitkin Marcon edellä. Tämä näytti olevan syvästi ajatuksissaan eikä tajunnut katsoa taaksensa, sillä jos tämä olisi katsonut hän olisi nähnyt miehen veitsi kohotettuna.

"Aivan naurettavan helppoa", Marco ajatteli; muutama askel ja kunnon pisto ja se olisi siinä.

Näin olisi epäilemättä käynytkin, ellei yhdestä kujalla olevasta sivuovesta olisi yhtäkkiä ilmestynyt nainen. Sillä juuri kun Marco oli päässyt aivan uhrinsa selän taakse ja aikoi iskeä veitsellä tappaakseen, nainen huusi kauhuissaan tämän nähdessään. Tämä sai Marcon uhrin hätkähtämään ja siirtymään sen verran, ettei kohteen ristiselkään tähdätty puukko osunutkaan siihen vaan upposi kohteen kylkeen.
Kuja äkkiä kaikui Marcon kohteen tuskanhuudosta.

Seuraava mitä tapahtui yllätti Marcon täysin. Hän näet oli olettanut, että veitsestä saatuaan hänen uhrinsa perääntyisi kauhuissaan hänestä poispäin. Sen sijaan tämä yllättäen pyyhälsi Marcon ohitse ja lähti juoksemaan kylkeänsä pidellen kohti katua josta he olivat tulleet. Selvästikin tällä oli enemmän järkeä päässään kuin Marco oli olettanut ja toivoi nähtävästi juoksemalla pakoon löytävänsä apua.
"Sinähän et enää pakoon pääse", Marco mumisi puoliääneen ja lähti kohteensa perään. Takaisin kadulle päästyään Marco näki kuinka vähän matkaa hänen takaa-ajettavansa oli päässyt ja hänen oli pakko nauraa. Hänen veitseniskunsa oli nähtävästi sen verran paha, ettei pelkkä adrenaliini antanut enää paljoa voimia juoksemiseen. Kohteesta valui tasainen verivana ja hänen juoksunsakin hidastui hetki hetkeltä.
"Viimeistelyn aika", Marco totesi, veti lyhytmiekkansa esiin ja lähti kävellen tapettavaansa kohti, sillä Marco näki, että kohtapuoliin sekin vauhti olisi aivan riittävä tämän kiinnisaamiseen.

Sotilaspartiojoukon tulo kuitenkin pilasi kaiken. Nämä ilmestyivät, jonkun nurkan takaa edempänä kadulla, jolloin Marcon kohde suorastaan törmäsi heihin äkisti ja lyyhistyi heidän keskelleen.
Ilmeisestikin joukon kapteeni alkoi puhua.
"Mitäs tämä nyt tarkoittaa kansalainen? Teidänhän Sienalaisten pitäisi tietää, että tähän aikaan on ulkonaliikkumiskielto. Ja jos teit tuon äskeisen tahallasi vannon, että roikut aamulla hirressä!"
Joku kapteenin tarkkanäköisempi sotilas alkoi tajuamaan tilannetta ja ähkäisi äkisti. "Kapteeni, herra tämä henkilö vuotaa pahasti verta!"
Kapteenikin alkoi selvästikin pikku hiljaa tajuamaan tilannetta: "Vuotaa verta tai ei, hänet on nyt löydetty sen verran epäilyttävistä tapahtumista, että hän menköön vankilaan tutkittavaksi. Pankaa kahleisiin". Kapteeni alkoi katselemaan ympärilleen ja yhtäkkiä hänen ja Marcon katseet kohtasivat pimeällä kadulla.
"Sinä siinä! Herttua Medicin nimessä olet pidätetty!"

Tietenkään Marco ei voinut jäädä pidätettäväksi ja Marco pinkaisi heti pakoon. He toki lähettivät muutaman sotilaan hänen peräänsä, mutta muutama hyvin harkittu käännös kadulta ja kujalta toiselle riitti eksyttämään takaa-ajajat Marcon kannoilta.

Tasaillessaan myöhemmin hengitystään Marco mietti epäonnistumistaan. Kohde ei ollut kuollut, mutta Marco epäili, että tämä saattaisi hyvinkin olla sitä ihan muutaman tunnin päästä. Hän tiesi Sienan tutkintavankilan ja myöskin senkin, että se ei todellakaan ollut mikään parantola vakavasti loukkaantuneelle ihmiselle. Marco panikin toivonsa siihen, että hänen kohteensa kuolisi ennen kuin hänen vammojaan ehdittäisiin kunnolla hoitaa.
Tämä kaikki ei kuitenkaan poistanut sitä tosiseikkaa, että hän oli epäonnistunut tehtävässään.
Hänen työnantajansa olisivat pettyneitä tänä yönä...

1. Aamu

Maddalena istuu huoneessaan kampauspöytänsä ääressä. Palvelijatar kähertää ja järjestelee hiuksia. Palvelustyttö tuo sinetöidyn viestin, joka sisältää omituisia merkkejä. Maddalenan kasvoille leviää kauhistunut ilme, jonka hän kuitenkin peittää huolellisesti.
Palvelijoiden lähdettyä Maddalena kirjoittaa pienenpienelle paperinpalalle salakielisen viestin. Hän taittelee sen huolella ja sujauttaa paksuun kolikkoon, jonka sisään on kaiverrettu salalokero. Hän huutaa palvelustyttöä ja komentaa viemään kolikon Giannin kerjuukuppiin.

Raskas kolikko kolahtaa ja Gianni herää kerjäläisen vaistollaan. Hän avaa kolikon vaatteidensa kätköissä. Viesti lyhykäisyydessään on tämä:

"Signor Miccolini haavoittuneena vankilassa. Käske joku maksamaan takuut, minä maksan jälkeenpäin. Luopiot on saatava kiinni hinnalla millä hyvänsä!"

--------

1. Yö: Ei kuolleita