Siena - Alla Firenzen varjojen - Pelitopic

"Lopeta tuo kolkuttaminen tai kuolleetkin heräävät!", kultaseppä Antonio Moratelli karjui Leocornon asunnossaan ulko-ovea paukuttavalle Giannille. Yömyssy korvillaan hän avasi oven ja otti viestin kerjäläiseltä. Tämä puhui jotain kullasta. "Mutta minun piti aloittaa tänään suuri työ! Mistä minä siihen kullan saan, jos joudun maksamaan Miccolinin takuut? No, katson mitä voin tehdä. Painu sinä matkoihisi ennen kuin joku näkee sinut!" Antonio paiskasi oven kiinni ja Gianni lähti raahustamaan kohti tutumpia kulmia.
 
Antonio Moratellille työ on aina ollut kaikkein tärkein, mutta nyt hänelle tuli vaikea valinta. Signor Miccolini vai hänen suuri työ, joka toisi hänelle paljon rahaa. <i>Aina näin vaikeaa</i>, mietti Antonio hieroen samalla ohimoitaan. <i>Päänsärky kaiken lisäksi</i>.

Antonio tarttuu pöydällä olevaan sulkakynään ja alkaa kirjoittaa pienelle paperinpalalle vastauksensa ja sujautti kolikon salalokeroon. Viestinä oli "Vie tämä sille, joka takuita pyysi. Pystyn maksamaan ne ja luotan siihen, että rahani maksetaan takaisin".

Antonio avasi ovensa ja huomasi ettei Gianni ollut ehtinyt raahustamaan kauas. Hän juoksi kerjäläisen kiinni ja antoi kolikon kerjäläisen kouraan toivottaen samalla Jumalan siunausta.

<i>Nyt miettimään syytä miksi en voi sittenkään aloittaa kultatyön tekemistä jo tällä viikolla</i>, Antonio ajatteli mennessään takaisin asuntoonsa.
 
Matkallaan katedraalille Gianni kouraiseei nuoren neidon takapuolesta ja sai ohikulkijoiden riemastukseksi raikuvan läimäisyn poskelleen. Kirveltävää poskeaan hieroen Gianni jatkoi matkaansa tietäen, että kolikko oli turvallisesti Maddalenan palvelustytön esiliinan taskussa.
 
Nadia da Cascia istuu Dragon kaupunginosan viihtyisimmässä tavernassa ja lukee paksua, kauniisti kuvitettua kirjaa. Hän pitää tästä tavernasta, koska se on hyvin valaistu, ja koska sen omistaja suostuu piilottamaan hänet takahuoneeseen, jos joku hänen isänsä palvelijoista tulee hakemaan häntä kotiin virkkaamaan pitsiä tai laskemaan varaston lankakeriä tai tekemään muuta sellaista, jonka takia hän nimenomaan on karannut taas kotoa tavernaan lukemaan. Nadia kääntää sivua, lukee muutaman rivin, punastuu ja sulkee kirjan tarkastaakseen, ettei kukaan näe, mitä hän lukee. Katseen kiertäessä tavernan pöytiä hän huomaa asiakasseurueen, joka koostuu tutuista kasvoista. Nadia nousee, ottaa kirjansa ja kävelee nurkkapöydän luo.

"Kamalia uutisia Maddalenalla eilen!" hän huudahtaa kovaan ääneen, "En vieläkään voi uskoa, että joku meistä olisi petturi, en vain voi!"
"Shhh!" pöydässä istujat sihisevät yhteen ääneen närkästyneinä.
"Mutta eiväthän ihmiset täällä kuitenkaan tiedä, mistä puhumme," Nadia jatkaa huolettomana. "Eikö ole kaameaa ajatella, että joukossamme olisi joku paha, joku joka voisi tehdä sellaista?"
 
Félix on väsynyt. "Kuinka kauan sinä meinaat jaksaa tällä vauhdilla?" kysyi pieni nalkuttava ääni hänen takaraivossaan. Hän huokaisi ja antoi itselleen luvan nojata hetken talikkoonsa. Silmät painuivat nopeasti kiinni eikä Félixille olisi lainkaan tuottanut ongelmaa nukahtaa seisaalleen. Niin kuin hevosetkin tekevät.
Tallin käytävältä kuului askelten kopinaa ja Félix havahtui. Ei, nyt ei ole aikaa olla väsynyt. Tallimestari ohitti karsinan, jossa Félix parhaillaan työskenteli ja vilkaisi nyreissään poikaan. "Sinulle maksetaan työnteosta", hän murahti lähes liikuttamatta huuliaan ja jatkoi tuhahtaen matkaansa. Félix kirosi mielessään ja nosti uuden lantakasan talikkoonsa. Yölliset tapaamiset ja aikaiset aamuherätykset. Nuorukainen ravisteli väsymystä jäsenistään. Nyt ei ole aikaa olla väsynyt.
Hän ei osannut arvatakaan kuinka nopeasti väsymys pystyisikään poistumaan hänen kehostaan kunhan hän kuulisi yön tapahtumista...
 
Donata ahersi keittiössä otsa huolestuneessa rypyssä. Se mitä hän oli yöllä kappelissa kuullut sai vieläkin vilunväreet kulkemaan selkäpiitä pitkin. Jos heidän joukossaan todella oli petturi - eikä Donatakaan keksinyt muuta selitystä Pietron kuolemalle - heidän kaikkien henki oli vaarassa. Tosin ajatus tuntui vielä jotenkin etäiseltä, ja melkein enemmän Donata oli huolissaan siitä, että petturi kantelisi hänen puuhistaan hänen isälleen. Agostino di Raffaello kannatti avoimesti Medicien valtaa, koska se avasi hänelle uusia kauppamahdollisuuksia, eikä hän katsoisi hyvällä tytärtä, joka oli mukana Medicien vastaisessa salaliitossa. Vähintäänkin hän heittäisi Donatan ulos talostaan jos kuulisi asiasta. Ellei sitten suorastaan ilmiantaisi tätä...
 
Luostarin aamuhartautta pitävän Johtavan nunnan monotoninen ääni ja kappelin hämärä, viileä ilma sai Valerian ajatukset harhailemaan viime illan tapahtumiin. Jos ryhmän joukossa todellakin oli petturi niin kuinka ihmeessä hänet saataisiin kiinni, sehän saattoi olla kuka vain! Niin kauan kun asiasta ei ollut varmuutta kuka tahansa ryhmän jäsenistä saattoi olla hengenvaarassa.
Vilkuillessaan ympärilleen Valeria huokaisi helpottuneena. Luostarin paksut seinät ja suljettu yhteisö pitäisivät hänet turvassa. Tuskin kenellekään juolahtaisi mieleenkään lähteä suorittamaan murhatöitä luostariin, Jumalan silmien alle?
 
Maddalena istuu huoneessaan kirjo-ommeltyö sylissään ja miettii kiivaasti. Hänen sydämensä sanoo yhtä ja järki toista. Mitä tehdä kun salaseuran suurimmaksi viholliseksi alkaa muodostua seura itse?

Hän oli saanut viestin kolikossa ja iloitsi Miccolinin vapautumisesta. Silti pelko kaihersi häntä.

Hän ottaa kankaan pois kehyksestään ja ottaa esiin uuden, pienemmän kankaan, jonka asettaa kehykseen. Sitten pienin pistoin alkaa muodostua kuvioita, jotka itse asiassa ovat salakirjoitusmerkkejä. Viesti kuuluu näin:

"Hyvät ystävät. Olen miettinyt asiaa ja todennut, että meidän lienee pakko jättää hetkeksi syrjään aikeemme attentaatista. Meitä on kohdannut suuri onnettomuus, sillä sisäpiirissämme todella on luopioita. Luulen jopa, että he saavat käskynsä itseltään de Mediciltä, ja siten heidän rikoksensa on niin suuri, etten keksi muuta mahdollisuutta kuin yrittää selvittää heidän henkilöllisyytensä ja sitten armotta päästää heidät päiviltä! En voi omantuntoni vuoksi päättää teloituksista, sillä en usko voivani erottaa luopiota viattomasta. Siksi ilmoitan teille, että kootkaa ympärillenne luotettujen joukkoja, ja sopikaa yhdessä kuka on teistä epäilyttävin, sitten iskekää armotta. Luulen, että teillä on enemmän mahdollisuuksia tarkkailla toisianne, kuin minulla. Kiirehtikää, sillä emme saa hukata hetkeäkään taistelussamme hyvän puolesta!"

Maddalenalla oli lopulta käsissään kauniisti kirjottu liinanen. Hän komesi palvelustyttönsä huoneeseensa, ja käski häntä viemään paketin nunna Valeria de Lucalle. Hän käski sanomaan, että paketti sisälsi uudenlaisia kirjontamalleja, joista de Luca voisi pitää.
 
Valeria oli juuri palaamassa omaan kamariinsa kirkon suuresta salista kun Maddalenan palvelustytön juoksuaskeleet kuuluivat käytävällä hänen takaansa.
"Etkö tiedä että luostarin alueella ei saa juosta eikä pitää meteliä? Äläkä puuskuta siinä kuin mikäkin tolvana" Valeria murahtaa tytölle.
Palvelustyttö sopertaa jotain epäselvää kirjontamalleista ja tyrkkää paketin Valerian käteen. Kirjontamalleista? Signora Maddalenan pitäisi tietää että Valeria ei todellakaan ole perinteinen kiltti nunna joka istuu kaiket illat kirjomassa liinoja. Syy paketin lähettämiseen voi liittyä vain yhteen asiaan ja se syy saa Valerian itsensäkin melkein pistämään juoksuksi. Päästyään kamariinsa Valeria avaa tärisevin sormin paketin ja tavaa Maddalenan viestin hiljaa itsekseen mumisten. Salakirjoitusmerkit eivät ole helppoja tai nopeita lukea mutta päästyään viestin loppuun Valeria istuu hiljaa kalveten paikoillaan. Neitsyt Maria heitä auttakoon...

Sen enempia vitkastelematta Valeria vetäisee päälleen päällystakkinsa ja kiiruhtaa ulos luostarin alueelta ja kohti Brucon kaupunginosaa. Donata di Agostinon hän löytää isänsä liikkestä ja tökkää paketin hänen käteensä supisten samalla "Signora Maddalenalta".
 
Maailma näytti sumealta Vittorio Preziosin silmin katsottuna. Päässä jyskytti ja kurkku tuntui kuivalta. Vittorio koetti terästää ajatuksiaan ja samalla katsettaan. Hän makasi puolittain vuoteen virkaa toimittavalla sijallaan. Edellisestä päivästä ja illasta hän muisti sen, että hän oli aloitellut uusinta maalaustaan, kunnes oli tuntenut itsensä äärettömän väsyneeksi. Kenties heikko olo johtui siitä, ettei hän ollut syönyt juurikaan mitään edellisen päivän aikana.
Kammettuaan itsensä istumaan Vittoriosta alkoi tuntua siltä, että hän oli unohtanut jotakin tärkeää. Oli varmasti jotakin, mitä hänen olisi pitänyt muistaa. Vesi kuitenkin selvittäisi varmasti hänen ajatuksensa. Hoippuessaan vesikannun luo Vittorio iski jalkansa pöydänjalkaan, jolloin pöydän nurkalla nököttänyt pieni, kahta hevosta esittävä patsas ja ruukussa majaillut kasa pensseleitä putosi suoraan hänen varpailleen. Purren hammastaan ollakseen huutamatta ajatus iski häneen kuin kirkkaalta taivaalta. Pahus! Kokous Santa Caterina de Sienan kappelissa! Sadatellen Vittorio pukeutui niin nopeasti kuin olosuhteisiin nähden kykeni ja ryntäsi ulos asunnostaan. Hänen oli pakko tavata joku seuran jäsenistä ja saada kuulla, mistä kokouksessa oli puhuttu.
 
Veli Ascanio sai viestin kellarikämppäänsä ja istui hetken hiljaa ajatusten juostessa yli hänen ylikierroksilla käyvän mielensä. Tämä oli sentään jo hävytöntä! Félix asui aivan kulman takana. Sinne siis.

Vetäistyään sandaalit nopeasti jalkaansa hän huudahti ovelta enolleen menevänsä aamumatineaan, mutta kadulle päästyään hän ryntäsi tasan toiseen suuntaan.

Tallit olivat naapurikorttelissa eikä Félixin löytäminen ollut vaikeata.

"Félix! Félix! Joku yritti tappaa signorio Miccolinin viime yönä! Attentaatti on peruttu! Puhe pettureista on totta!"

Félix näytti hämmentyneeltä äkillisen informaation paljoudesta ja pälyili ympärilleen kuin peläten tallimestarin kuulevan.

"Ei hätää Félix, se tympeä ihramaha meni sisälle eikä tuloreitillä ollut ketään."

Veli Ascanio katsoi nuorta tallipoikaa arvioiden. Tarkistettuaan vielä ovelta ettei ketään ollut lähimaillakaan hän lopulta astui tämän viereen.

"Sano mitä sanot, mutta jos se harppu Elena di Rodente ja Gellius Elmo Bivio eivät ole tämän takana, niin sitten eivät ketkään... niihin Aquilan pahan silmän myyjiin ja äpäräkeikareihin ei voi luottaa. Mitä sanot, menemmekö tapaamaan maalari Preziosia vaiko kultaseppä Moratellia? Luulen, että nyt on kuultava ensin niitä joihin voi luottaa..."
 
Taverna, Dragon kaupunginosa

Elena on uskaltautunut Dragon kaupunginosaan ja omasta mielestään aivan liian hienostelevaan tavernaan. Ei kylläkään omaksi ilokseen, vaan toimittamaan erän silmiä asiakkaalle.

"Kamalia uutisia Maddalenalla eilen!" kimittää joku nainen äkkiä kovalla äänellä. Moni pää kääntyy uteliaana katsomaan, mistä oikein on kyse. Naisen pöytäseurue sihisee tälle kuin kieppi käärmeitä. Käärmeiltä he näyttävätkin, Elena ajattelee.

"Mutta eiväthän ihmiset täällä kuitenkaan tiedä, mistä puhumme", nainen jatkaa. "Eikö ole kaameaa ajatella, että joukossamme olisi joku paha, joku joka voisi tehdä sellaista?"

Tuo ei ole käärme, vaan aasi, Elena tuumaa. Puhua nyt kovaan ääneen hyvin epäilyttävistä asioista ja luulla, ettei paikalla ole vähintään viisi korvaparia, jotka kiikuttavat tietonsa -- niin minne? Elenaa tyttöparka jotenkin säälittää, joten hän päättää mennä avuksi -- tukkimaan hupakkorassun suun tavalla tai toisella, ennen kuin tämä saa aihetta katua puheitaan tyrmässä tai pahemmassa.

Elena köpittelee naisen pöydän ääreen ja karistaa kurkkuaan. "Saisikos nuorelle rouvalle olla manaus tahi loitsu?" hän kysyy. "Esimerkiksi varovaisuudennnostatusloitsu tai äänenhiljentämismanaus? Tai silmienavauskirous -- niin että rouva näkee paremmin nuo seinät. Juu, seinätpä hyvinkin, ja kaikki ne hörökorvat, joita seinistä sojottaa. Capisce?"
 
Päästyään ulos asunnostaan Vittorio pysähtyi hengästyneenä vetämään henkeä ja ajattelemaan asiaansa uudestaan. Veli Ascanio oli tähän hätään hieman liian kaukana Panterassa, joten järkevintä olisi mennä Moratellin luo Leocornoon. Ensin oli kuitenkin pysähdyttävä ostamaan edes jotain syötävää, sillä muuten hän ei selviäisi edes naapurikaupunginosaan saakka.

Pureskellessaan kuivahkoa, edellispäiväistä leipää (sillä tuoreempaan hänellä ei juuri nyt ollut varaa) Vittorio käveli hiljakseltaan eteenpäin. Syy vauhdin hiljenemiseen oli yksinkertaisesti se, että hänen täytyi miettiä mitä sanoisi Moratellille. Uskoisiko tämä häntä, ettei hän ollut tahallaan jättänyt tulematta kokoukseen, eikä hänellä oikeasti ollut mitään salattavaa? Kirottu hulluus, joka sai hänet unohtamaan niin tärkeänkin asian!

Moratelli oli kuitenkin hänen silminsä nähden ystävä, joten hän varmasti ymmärtäisi mitä oli tapahtunut. Eihän tämä edes ollut ensimmäinen kerta, kun hänelle kävi näin. Tämän ajatuksen ja ruoan, vaikkakin kehnonlaisen, voimin Vittorio kiristi jälleen vauhtiaan, ja saapui lopulta Moratellin majapaikkaan.
 
"Taidat tarvita ruokaa?" oli Antonion ensimmäinen kysymys hänen ovellaan selvästi nälässä hoippuvalle Vittoriolle. "Tule sisälle, niin annan sinulle jotain".

Vittorion syödessä tyytyväisenä Antonio tutkaili tarkasti häntä. "Unohditko taas kokouksen maalauksen takia? Noh, onhan se ihan ymmärrettävää teille taiteilijoille" Antonio naurahti, mutta samassa synkkeni "Oletko jo tavannut muita seuran jäseniä ja kuullut uutiset? Seuramme saattaa olla vaarassa, meillä on suuri epäillys, että seuraan on pesiytynyt petturi, joka antoi Pietro de Nolan ilmi. Koko hankkeemme on vaarassa."

"Otatko lisää viiniä?" Antonio kysyi vielä.
 
Taverna, Dragon kaupunginosa

Nadia kääntyy vanhan naisen äänen kuullessaan.

"Saisikos nuorelle rouvalle olla manaus tahi loitsu? Esimerkiksi varovaisuudennnostatusloitsu tai äänenhiljentämismanaus? Tai silmienavauskirous -- niin että rouva näkee paremmin nuo seinät. Juu, seinätpä hyvinkin, ja kaikki ne hörökorvat, joita seinistä sojottaa. Capisce?"

"Ym-ymmärränhän minä, mutta ei kai nyt kukaan täällä..." hän miettii hetkisen, "Niin, onhan minulle sanottu, että joka paikassa voi olla joku joka kuuntelee... Voi, minä olen hirveän pahoillani!" hän huudahtaa lopuksi.

Hän kääntyy pöydän puoleen pahoitellakseen tapahtunutta tutuille vastarintaliikkeen jäsenille, mutta pöytä, jossa he äsken istuivat, onkin tyhjä.

"Mitä ihmettä? Tuossahan istuivat..." Nadia muistaa tällä kertaa sulkea suunsa ennen kuin mainitsee kenenkään nimeä. "Sinä näit heidät, etkö nähnytkin?" hän kysyy kääntyen Elenan puoleen. "Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?"
 
Lämmin tunne levisi Vittorion ympärille, kun hän pureskeli Antonion antamaa ruokaa sen ansaitsemalla hartaudella. "Unohditko taas kokouksen maalauksen takia? Noh, onhan se ihan ymmärrettävää teille taiteilijoille." Hän ehti vain nyökätä nopeasti naurahtavalle miehelle, kunnes tämä jo synkkeni ja jatkoi vakavampana: "Oletko jo tavannut muita seuran jäseniä ja kuullut uutiset? Seuramme saattaa olla vaarassa, meillä on suuri epäillys, että seuraan on pesiytynyt petturi, joka antoi Pietro de Nolan ilmi. Koko hankkeemme on vaarassa." Ruoka tuntui takertuvan Vittorion kurkkuun. "Petturi? En, en ole tavannut ketään, tulin suoraan tänne, kun huomasin unohtaneeni kokouksen." Vittorion kurkkua kuristi. Eihän kukaan hänen tuntemistaan seuran jäsenistä voisi olla petturi. Toki jokaisella oli omat salaisuutensa, mutta että joku olisi petturi -ei, se ei vain voinut olla mahdollista.
Vittorio ei saanut sanaa suustaan, jolloin Antonio tarjosi hänelle lisää viiniä. Tämä oli ehdottomasti poikkeustapaus, vaikkei viini normaalisti miellyttänytkään häntä suuresti. Juotuaan vielä yhden kulauksen lämmittävää nestettä, hän katsoi Antonioon vakavana. "Onko sinulla minkäänlaista aavistusta kuka se voisi olla? En voi toki väittää tuntevani kaikkia seuran jäseniä niin hyvin kuin joitakuita, mutta en osaa kuvitella silti ketään petturiksi."
 
Félix ja veli Ascanio ryntäsivät kultaseppä Moratellin kotiin ryminällä ja kutsumatta.

Nähdessään isännän ja Vittorio Preziosin viiniruukun ääreltä he huokasivat helpotuksesta.

"Gratia plena, padre dominus!", veli Ascanio huokaisi ja katseli vihjailevasti viiniruukkua.

Antonio Moratelli ei suoranaisesti kaivannut vihjettä vaan kaatoi heille pikarilliset saman tien.

"Te tiedätte siis jo?" Veli Ascanio kysyi siemaistuaan viiniä. Antonio ja Vittorio nyökkäsivät.

"Voisin lyödä vetoa, että Aquilan väki on tämän takana... Gellius Elmo Biviota ei ole nähty sitten toissapäivän... ja vanha eukko Rodente on pelottava sellaisenaan: muuttaisi sammakonkin prinssiksi jos joku siitä maksaisi."

Tämän sanottuaan veli Ascanio silmäsi epäilevästi Vittoriota mutta tämän hymy sai hänet jälleen palaamaan hetkeen. Olitko taas luomisen pauloissa Vittorio? Heh, niinhän sinä kummajainen olet... mutta mitkä lie pontimesi?

Kääntäen katseensa kultaseppä Moratelliin veli Ascanio suoristi selkänsä ja sanoi vakavasti: "Meitä on vain neljä. Sano sinä, kehen muihin voisimme luottaa?"
 
Taverna, Dragon kaupunginosa

"Sinä näit heidät, etkö nähnytkin?" nainen kysyy Elenalta. "Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?"

"Mitäkö täällä tapahtuu? Paholainen itse, il Diavolo, Zabulus, Draco, kuinka vain, hän se täällä kulkee ees ja taas mielensä mukaan ja villitsee ihmisiä tekemään työtään elikä sielujen anastamista. Ja miksi? Koska kukaan ei kadu syntejään. Penitenziagite! PENITENZIAGITE! Niin sanon minä, mutta kukaan ei kuuntele, ei kukaan.

Ja turhaan te minulta anteeksi pyytelette, donna mia, ette te minulle ole mitään pahaa tehnyt, tietääkseni, itsellenne vain, ehkä. Eikä vain 'ehkä', luulisin, siitä päätellen, että nuo ystävänne (jos he sitten ystäviä ovat) noin äkkiä katosivat kuin lantti Arnoon. Tai sienalainen sotilas Arnoon, kuinka vain ja vaikka kuinka, ahhaahhaa. Kraahhahhaa."

Ja niine hyvineen Elena kääntää selkänsä naiselle ja lähtee köpittelemään kohti tavernan ulko-ovea. Minä en niistä välitä, tehkööt mitä lystäävät, jos haluavat henkiriepuni niin viekööt, siinä ei paljon kantamista ole.

Elena kääntyy vielä ovella ja julistaa kaikille sisälläolijoille yhteisesti: "Penitenziagite!" Samalla joku rymistelee sisään ovesta kiireisenä puuskuttaen ja tönäisee Elenaa kipeästi olkapäähän. "Aiiee. Skxawng!" Elena tiuskaisee.
 
Mitä nyt? Elena vaipuu äkkiä lattialle kuin räsynukke. Tavernan asiakkaat koettavat virvoittaa häntä, mutta näyttää siltä, että Elena on umpiunessa eikä herää, vaikka häntä kuinka nipistellään ja läimäytellään poskille. Eukkopaha vain nukkuu - ei sentään ole kuollut, vaikka onkin nähtävästi aivan eloton. Kummallista, sangen kummallista, tuumii salin nurkasta tilannetta tarkkaileva rotta, mutta pienillä rotanaivoillaan sekään ei saa tilanteesta sen enempää selkoa. Liekö nainen saanut tautikohtauksen, vai onko hänet - hui sentään - myrkytetty!?

Samaan aikaan kaupungin liepeillä olevalla metsäisellä kukkulalla - Monte Alleluia on nimeltään tuo vuorentapainen, jonka huipulle on aikoinaan pystytetty pieni kappeli ikivanhan etruskitemppelin paikalle (sanotaan siellä kummittelevan) - pienessä töllissä, jonka ovet ja ikkunat on tilkitty ihmeen tiiviisti, avautuu pitkänpuoleisen arkun kansi.

Hämärää tölliä valaisee vain kalpea lyhty, joka levittää ympärilleen sinervää valoa. Arkusta nousee vaivalloisesti vanha nainen, jonka iho lyhdyn valossa näyttää aivan siniseltä. Hän on ihmeen pitkä, vahvaleukainen ja (mirabile visu) hänen korvannipukkansa ovat selvästikin suipot. Nainen kohottautuu istumaan arkun reunalle väsyneenä ja läimäyttää kärpäsen kuoliaaksi ohuella piiskalla.

"Puhdas tappo, Sigónyewen", kuuluu ääni töllin hämärästä. Kas vain, nurkassa näyttää istuvan mies, pitkä ja suippokorvainen hänkin.

"Erun lahja, Alién ukkoseni", toteaa nainen ja pistää tupakaksi. "Ei ole näkynyt jälkeäkään hänestä. Ja olen niin väsynyt, tämä päiväkin on kestänyt ikuisuuden: tunnen olevani kuin unissakävelijä."

"Ehkä hänen paghinsa ei ole sittenkään täällä", sanoo Aliéniksi puhuteltu mies. "Tämä on vihamielinen paikka. Tuntuu siltä, että kaikki tuolla kaupungissa, kaikki mikä kävelee, lentää ja ryömii, haluaa vain pistää meidät kuoliaaksi tai syödä suihinsa. Ehkä meidän pitäisi palata ennen kuin on liian myöhäistä. Tämä saltribartsilainen teknologiakin... Nämä अवतार, enpä tiedä, tuleeko tästä sittenkään mitään. En oikein luota niihin." Mies tuijottaa ulos ikkunasta ja rapsuttaa leveää nenäänsä.

"Ymmärrän kyllä", Sigónyewen sanoo. "Mutta yritetään vielä hetki. Ehkä sittenkin..."
 
"Meitä on vain neljä. Sano sinä, kehen muihin voisimme luottaa?" Veli Ascanio kysyi Antoniolta. Antonio huokaisi raskaasti ja laski viinikarahvin pöydälle. <i>Miten ikävä onkaan alkaa epäillä ystäviään</i>.

"En osaa suoraan sanoa, mutta käväisimmikö tavernassa Dracon kaupunginosassa? Uskoisin sieltä löytyvän liittolaisia, jotka varmaankin kuulleet enemmän asioita kuin minä täällä pajassani." <i>Ja lisäksi säästän viiniäni, kun kaikki eivät ole täällä sitä sitten juomassa...</i> Muut nyökkäsivät hyväksyvästi ja lähtivät kohti tavernaa.
 
Ylös