Siena - Alla Firenzen varjojen - Pelitopic

Välietappi IX - Carlo di Araneno

Carlo hoiperteli eteenpäin Sienan pimeillä kaduilla. Eihän paljoa ollut juonut, pakkohan sitä oli ollut pysyä selvinpäin, mutta jostakin syystä hänellä oli olo kuin juopuneella muulilla. Carlo kompastui kujalla lojuvaan narukerään ja jäi istumaan märällä kadulle polvi verta tihkuen, sadatallen kömpelyyttään. Siinä samassa kujan varjoista ilmestyi viiksekäs mies, jonka kalju kiilsi kuunvalossa. Mies kumartui Carlon yläpuolelle ja tokaisi: "Ai, että poikarukka on telonut polvensa. Noh, annappas papan auttaa."

Ja mies alkoi loitsuta:
"Mist on pulmat puutunnunna, kivistäkö kannoistako, vaiko vanhoista mummoista. Vaiko siitä salvamesta, mihin on sika syyhytellyt, karstakylki kaaputellut..."

Carlo säpsähti miehen sanoja ja hyppäsi pystyyn manaten piruja pois käsimerkeillään. Mies oli ollut juuri sylkäisemässä Carlon polvelle, hän oli siitä varma, miksi muuten hän oli äänekkäästi kerännyt sylkeä poskiinsa. Carlo lähti pinkomaan kujaa pitkin pakoon vailla selvää syytä tai päämäärä, ja vielä siinä kiirreessäkin hän oli kuulevinaan, että miekkonen huusi hänen peräänsä: "Siunatkoon Eru polkujasi, Seuraaja."

Mutta saattoihan hän erehtyäkin, välimatka oli jo kasvanut ja miekkosen sanat olivat kuitenkin epäselvät. Hän oli kuullut omiaan, niin sen oli pakko olla, vai oliko?

Jälleen koetti aamu Sienassakin. Vittorio tuijotti ulos asuntonsa ainoasta ikkunasta. Niin kaunis aamurusko, ja silti pään sisällä velloi pahoin. Luopioita, luopioita joka taholla! Oli paljon ajateltavaa edellisen illan jäljiltä. Signore Miccolinin murhayritys, salaseura salaseuran sisällä, eikä mystistä Carlos Santanaakaan sopinut toki unohtaa. Ehkä olisi parasta lopettaa asioiden vatvominen, ja käydä töihin...

Aurinko oli jo korkealla, kun Vittorio havahtui uudestaan maalauksensa äärestä. Maalaus esitti nuorta naista, tai ainakin tulisi lopulta esittämään. Muotokuvatilaukset eivät olleet juuri sitä, mitä Vittorio välttämättä halusi maalata, mutta niistä sai rahaa. Ja voi, rahaa hän todella tarvitsi, sillä nytkin hänen kukkaronsa roikkui vyöllä lähes tyhjänä. Millaista olisikaan, jos olisi rikas suojelija!

Nautittuaan hieman veteen laimennettua viiniä Vittorio siisti itseään lähteäkseen tapaamaan ystäviään, ja kenties muitakin seurasta. Ensimmäiseksi hän päätti käväistä vilkaisemassa, olisiko Giannilla mitään uutisia tahi viestejä. Siitä seuraavaksi olisi kai järkevintä suunnata veli Ascanion ja Félixin kotikulmille selvittämään se, minne nämä olivat kadonneet edellisenä iltana. Myöhemmin hän suuntaisi kulkunsa vielä Antonionkin luo, mutta nyt, Giannin luo.

Elena hoiperteli ulos Il Cavallino Rampantesta, tuosta ah niin vieraanvaraisesta Dragon mainehikkaan kaupunginosan vielä mainehikkaammasta tavernasta. Matavitatau, hän huudahti ja huitoi eteensä ponnahtavia varjoja. On tämä kanssa, hän totesi varmemmaksi vakuudeksi ja jatkoi aleatorista reittiään kohti kylmennyttä kotiliettä. Hämähämähäkki, hän hyrisi itsekseen, kiipes langalle ja niinpoispäin. Jos messer Leonardo vielä eläisi... niin minä lennntäisin kotipuoleen vailla syytä huoleen, kiäh kiäh.

Valeria oli lähtenyt edellisenä iltana tavernasta jo hyvissä ajoin ennenkuin väki oli humaltunut liiaksi. Nunnalle ei oikein ollut sopivaa näyttäytyä moisessa seurassa, sitäpaitsi Valeria oli varovainen viinien suhteen, joitakin vuosia sitten hän sai karvaasti kokea niiden liiallisen käytön haittavaikutukset.
Aamu oli vasta nousemassa Sienan ylle mutta Valeria puuhasteli jo luostarin puutarhassa rikkaruohoja kitkien ja kasvimaata kääntäen. Milloinkohan salaseuralla mahtaisi olla seuraava kokous, hän tuumi itsekseen? Tuntui niin kamalan vaikealta saada tietoa asioiden kulusta mitään muuta kautta, salaseuralaisia kun ei kovin julkisesti voinut alkaa tapailemaan keskellä kirkasta päivää jotta epäilykset eivät heräisi.

Francesco naputti pöytänsä kulmaa jotensakin kiihkeän hermostuneesti. Silmien alla näkyvät syvät pussit kertoivat nukkumattomasta yöstä ja vaatteiden nukkavieruus siitä, ettei hänellä pahemmin ollut aikaa tai halua välittää, miltä näytti (tai jos olikin, hänen kasvojensa peittelemättömän kiihkeä ilme kieli siitä, ettei hän tosiaankaan aikoisi välittää siltiä miltä näytti, vaikka itse paavi, joka oli hyvin epätodennäköistä, ilmestyisi oven taakse).

Hänen työpöytänsä tavarat lojuivat hujanhajan ympäri lattiaa, ilmeisesti, koska kardinaali oli raivonpuuskassaan kaatanus pöytänsä; pöydän etureunan pinta oli ainakin halkeillutta ja koristekaiverukset irronneet. Hän sadatteli hiljaa itsekseen mumisten ja selkeästi havahtui, kun ovi kävi ja kääntyi innokkain kasvoin kohti ovensuuta.

Veli Aranco, noin kolmikymppinen munkki, seisoi ovella kumartaen astuessaan sisään. "Kardinaali, apotti ei ole vieläkään palannut, mutta saimme viestin Hänen Armollisuudeltaan, joka ei myönnä teille audienssia, vedoten kiireiseen aikatauluun", munkki sanoi kasvojen pysyessä lähes ilmeettöminä. Francescon silmiin ilmestyi synkät varjon, mutta hän antoi kädenheilautuksella munkille luvan poistua.

Francesco paukautti nyrkkinsä pöydännurkkaan ja sadatteli äänekkäästi, kirkkomiehelle todellakin sopimattomalla tavalla. Hän pyöritti päätään, tuijotti ovea hetkisen ja pomppasi lopulta pystyyn rynnäten käytävään kohti huoneistoaan.

Giannia ei ollut näkynyt tavallisella paikallaan, eikä Vittorio kyennyt tavoittamaan sen paremmin veli Ascaniota kuin Félixiäkään. Minne ihmeeseen kaikki olivat kadonneet? Pahat ajatukset valtasivat Vittorion mielen, vaikka hän kuinka koetti ajatella muuta. Kenties signore Miccolinin tapaus oli toistunut, ja heille oli sattunut jotain?

Vittorio löntysteli hitaasti pitkin Panteraa, hyvin synkissä aatoksissa. Epäilykset valtasivat kaikki muutkin ajatukset. Näissä tunnelmissa Vittorio päätti kävellä vielä hieman pidemmän lenkin, toivossa, että näkisi edes jonkun muun seuralaisista. Ellei tämä onnistuisi, jatkaisi hän matkaansa Antonion luo. Olihan hän joka tapauksessa menossa sinne tänään.

Antonio viimeisteli aamulla valamaansa sormusta. "Hmph, missäköhän sekin kisällin <i>imbecille</i> on? Saisi tulla katsomaan, miten hommat oikein hoituvat. Kaiket yöt roikkuu jossain tavernassa, pitäisi kai erottaa." Antonio mutisi samalla itsekseen. <i>Koskakohan seuraava kokous on? Mitenköhän... </i> Ajatukset saivat keskeytyä, kun kisälli rymisteli sisään ja pyysi vuolaasti anteeksi myöhästymistään ja vannoi ettei enää ikinä sitä tekisi. Kultasepän hymyillessä vinosti, kisälli alkoi kiltisti siivota verstasta ja Antonio lähti kosteuttamaan kuivaa suutaan viinillä. <i>Vaimo vahtikoon, korvapuusti, jos ei poika usko työntekoon.</i>

Miettiessään tarkemmin salaseuran jäseniä ja sitä, että osasta heistä ei ole kuulunut yhtikäs mitään. <i>Toivon Pyhän Neitsyen kautta ettei signore Miccolinin tapaus ole toistunut! Luopiota joka puolella...</i>

Ovelta kuului vaimea koputus. <i>Hmm... Ei asiakkaan vielä pitänyt tulla... Olisikohan Vittorio taas tulossa syömään?</i>

Vittorio ei ollut tavannut yhtään salaseuralaista kaupunkikierroksellaan. Tämä oli jo uskomatonta! Mitä ihmettä kaikille oli oikein tapahtunut? Nyt oltiin tultu siihen pisteeseen, että piti koettaa lähettää kutsu yhteiseen kokoukseen, mutta miten? Piti saada joku lähettämään viesti kaikille, ja viestin pitäisi olla ehdottomasti salakielellä kirjoitettu, tai muuten ulkopuoliselle merkityksetön. Tällainen epätietoisuus oli sietämätöntä! Pakkohan seuran oli kokoontua ja selvittää asioita...

Vittorio on juuri kääntymässä kadunkulmauksesta, kun nuori poikanen juoksee hänen päälleen. Tapaus on niin yllättävä ja häkellyttävä, että hän huomaa pienen, käteensä painetun paperilappusen vasta sitten, kun poika on jo ehtinyt juosta pois. Kummastuneena Vittorio avaa lapun, jossa on vain muutama sana: Gellius Elmo Bivio on murhattu. Mitä? Saattoiko viesti pitää paikkaansa? Nyt oli jo kiire Antonion luo...

Matkallaan Antonion luo Vittorio ei ehtinyt miettiä asiaa sen kummemmin. Koko ajatus oli jo liian kammottava. Eikö yksi murhayritys riittänyt? Pitikö välttämättä murhata joku? Antonion ovella hänen on jo vaikea salata kiihtymystään, mutta hän koputtaa kuitenkin hillitysti oveen. Nyt ei ollut oikea aika herättää naapurien mielenkiintoa.

Välietappi X - Carlo di Araneno

Carlon päässä jyskytti, kuin huonomminkin vietetyn yön jälkeen, eikä hän edes ollut varma, paljonko oli juonut. Siltikin hän raahautti itsensä ulos sängystä ja kutsui kolme vakoojaansa raportoimaan yön tapahtumista. Kolme vakooja! Francescolla oli vakoojia pilvin pimein, mutta Carlo sai vain kolme, mitä kolmella, koinsyömällä kulkurilla muka teki? Kai jotakin, mutta tässä mielentilassa Carlo ei halunnut myöntää sitä.

Nojatuolissa istuva, erittäin likainen partaveikko aloitti: "Kapinallisten rivit alkaa säröillä näköjää vähä enemmänkii. Varjostin tuol vähä jotaa ja joo yksi kapinallinen murhattiin omien toimest edellisyön. Varmaa Firenzen herttuan toimest," miekkonen sylkäisi lattialle ja alkoi kaivaa samalla hampaidensa väliä Carlon pöydällä lojuneella hopeiselle veitsellä. Carloa puistatti, täytyy muistaa, ettei tuolla veitsellä enää tehty mitään. "Nähtiin se salamurhaaja mut ei saatu selville kuka sen oli värvänny, edellises murhayritykses kuitenkin oli värvääjänä..." toisen vakoojan puhe keskeytyi, kun veli Aranco koputti huoneen oveen ja astui sisään.

"Huomenta teidän jalosukusuuttenne, Francesco kaipaa teitä huoneistoonsa. Toimitanko viestin, ettette ole vielä herännyt ja teillä on vieraita?" Aranco sanoi silmäkulmassaan ivallinen pilke. "Äh, mitä turhia, ilmoita, että tulen juuri. Voitte poistua", hän sanoi viitaten kädellään huoneessa istuville vakoojille.

Carlo lähti kulkemaan käytäviä veli Arancon perässä, lähestyä Francescon huoneistoa ja astuen sisään sen jykevästä tammiovesta, kohdaten valtavan sekasotkun, joka kertoi vastikään tapahtuneesta raivonpurkauksesta.

Antonio ja Vittorio sujahtivat kappeliin hiljaisesti kuin kaksi kissaa. "Muut eivät taida olla vielä tulleet, no odotellaan, mutta toivon mukaan he tulevat pian."

Antonio käveli alttarin luo, risti itsensä ja rukoili mielessään kaikkia pyhiä, jotka muisti. Nyt tarvitaan todellakin suojelusta, jos koskaan.

Hiljainen kappeli kaikui Vittorion askelista. Hän katseli ympärilleen, etsien merkkejä muista seuralaisista, muttei nähnyt mitään, mikä kielisi heidän olevan jo paikalla, piilossa. Antonio risti itsensä ja näytti rukoilevan itsekseen. Hän itse ei ollut kovinkaan uskonnollinen. Jos Jumala oli olemassa, mitä kaikkea se hänestä tiesikään... Vaikka ei toisaalta käynyt kieltäminen, etteikö tässä vaiheessa todella tarvittu suojelusta ja opastusta.

Vittorio rauhoittui istumaan hiljaisuuteen, ja ajattelemaan iltapäivää. He olivat pohtineet Antonion kanssa viestiä, jonka mukaan Gellius Elmo Bivio oli murhattu. Pian he saisivat kenties vastauksen kaikkiin kysymyksiinsä.

Kappelin ovi narahti hiljaa, kun seuraava tulija astui sisään kappeliin.

Välietappi XI - Carlo di Araneno

Carlo astui sisään kappeliin saamansa viestin opastamana. Niin, sama kappeli kuin edellisessäkin tapaamisessa tämä oli. Se kuka viestin oli lähettänyt piti Carlon kuitenkin varpaillaan; Maddalena oli kadonnut kuin maan nielemänä päivän kuluessa ja hänen pistettyä kaikki vakoojat tuon perään, hänestä ei löytynyt edes pienen pientä vihjettä.

Carlo oli hermona, hänen kätensä vapisivat kun hän vilkaisi kappelissa jo olevia Vittoriota ja Antoniota ja nyökkäsi vain heille päätään tervehdykseksi istahdettuaan paikalleen sydämen pomppiessa kurkuun ja takaisin. Hän ei edes tiennyt miksi pelkäsi, mutta jotakin hyvin hämärää oli meneillään ja koko elämänsä varuillaan elänyt Carlo ei pitänyt siitä, että piti olla varpaillaan; siltikän hän oli nyt täällä, ilman minkäänlaista turvaa tai B-suunnitelmaa.

Joku astui taas sisään kappeliin oven narahtaessa äännekkäästi.

Elena kävelee kadulla omissa ajatuksissaan, kun yhtäkkiä hänet lähestulkoon ratsastetaan kumoon. Hirmuista kyytiä laukkaava hevonen ohittaa hänet kaniininkarvan päästä ja katoaa Sienan pimeisiin katukuiluihin jyrisevän kavionkopseen myötä. "Sinäkö taas, ruoja ja ilkimys!" Elena huutaa ylinopeutta nelistävän ratsumiehen perään. "Kyllä minä tunnistin sinut! Vielä sinä vauhtihirmu aiheutat jonakin päivänä semmoisen onnettomuuden, ettei sinua enää koskaan päästetä satulaan. Kuuletko, Stefano di Popolo?! Pazzo! Impentito!"

Välietappi XII - Carlo di Araneno

Carlo säpsähti kun kappelin perimmäisestä nurkasta alkoi kuulua askelia. Hänelle täysin tuntematon, mustaan kaapuun pukeutunut, huppupäinen mies (tai niin Carlo ainakin oletti) asteli kappelin perimmäisestä, varjoisesta nurkasta sen etualalle itsevarmoin askelin.

Tämä oli huolestuttavaa, hän ei ollut huomannut pimeimpien nurkkien piileskelijöitä ja niinhän sitä saattoi tulla vaikka salamurhatuksi! Ja kuka tuo mies edes oli? Oliko hän kenties se salaperäinen henkilö, joka oli kutsunut salaseuran koolle tänä iltana?

No pianhan se selviäisi, tai niin Carlo ainakin oletti.

Elena teki lähtöä ulos. Hän oli päättänyt lähteä erääseen kokoukseen. Vaan tapahtuikin näin: solmiessaan huivia Elena kuuli, miten alhaalla kadulla karkea miehen ääni huusi salta, salta, salta. Karjunta sekoittui hevosen hirnuntaan ja kavioiden ploiskeeseen. "Hyvänen aika, di Popoloko siellä taas mesoaa?" Elena päivitteli vallan ääneen, mutta väärässäpä tuo oli.

Hetken kuluttua rupeaa portaista kuulumaan valtaisaa ryminää ja mekastusta. Eipä aikaakaan, niin Elenan ovi potkaistaan sisään ja huoneeseen ryntäikse kaksi miehenkörilästä. "Buona sera", sanoo ensimmäinen. "Sera", mörähtää toinen. "Buona", rähähtää portaikosta kolmas saman moinen, joka ei kuitenkaan mahdu sisään pieneen huoneeseen.

"Tultiin kylään", sanoo ensimmäinen mies ja hyppää pöydälle. Hänen toverinsa ei sano mitään, vaan ryhtyy muitta mutkitta hajottamaan Elenan tulisijaa.

"Sut on nähty paikassa, jossa ei ole terveellistä näyttäytyä. Sun on kuultu puhuvan asioita, joita ei ole terveellistä puhua", sanoo pöydällä seisova mies ja alkaa vähin erin hihkua itsekseen. Hän vetää esiin pitkän puukon ja loikkii pöydän kannella ees taas hihkaisten välillä "hoo!", kunnes viimein hyppää lattialle.

Elena ei ole saanut sanaa suustaan, henki hänellä on kurkussa, eipä hän paljon pystyisi puhumaankaan. Mutta nyt hän ikään kuin säpsähtää hereille ja sähähtää: "Antonio Casagrande ja hänen luutnanttinsa Lago Della Costa, te Sienan pahimmat rakkarit. Ja eikö tuolla käytävässä luimistele Jacopo Caprone? Ettekö tulleet tappamaan? Kiusaatte vain vanhaa naista. Tappaisitte saman tien. Mutta mitä väliä minun menemisilläni ja sanomisillani on?"

"Hohhoo, mieti sitä", naurahtaa Casagrande ja saman tein harppoo ulos huoneesta toverinsa perässään. Miesten jälkeen jää mahdoton siivo, rikottu uuni ja tyrmistynyt vanha nainen.

Miesten astuessa ulos kadulle Della Costa rypistää otsaansa, haroo hiuksiaan ja murahtaa: "Miksi minusta tuntuu jotenkin, että portaat olisi pitänyt särkeä ensin? Kummallista."

"Tomppeli", tuhahtaa Casagrande. "Miten me sitten olisimme päässeet sisään?"

Muuta ei Antonio ehdi sanoakaan, sillä samassa jostakin korkealta viuhahtaa kolme pitkää värikkäin sulin sulitettua nuolta, jotka osuvat kutakin miestä suoraan kurkkuun. Kaikki kolme vaipuvat hengettöminä katuun.

Paikalle ilmaantuu jostakin pieniä ruskeisiin kaapuihin verhoutuneita miekkosia, jotka alkavat raahata ruumiita pois samalla laulaen vaakkuvalla äänellä:

Nessun canta da Casagrande,
Casagrande è morto,
Nessun canta da Casagrande,
Casagrande è morto.
Sulla tomba di Casagrand'
una pietra di marmo po-or-to, Eh!
Sulla tomba di Casagrand'
una pietra di marmo porto.

Ylhäällä huoneessaan Elena itkee hiljaa ja lohduttomasti kasvot käsiin painettuna. Miten kauan hän saakaan itkeä? Päivän? Viikon? Vai ehkä sata ja taas sata vuotta? Hän itkee yksin huoneessaan kunnes hänen kyyneleensä hukuttavat Sienan simpukanmuotoisen torin suolaiseen järveen. Musiikki taukoaa palatseissa, viulut vaikenevat kauniisti, kun kaupunki tulvii...

Ja Sienassa valvoo vain äiti yö.