Ihmiset heräävät kun aurinko ensimmäisen kerran nousee (poikkeuksellisesti lännestä). Heidän katseensa on siten alusta alkaen kääntynyt Länttä kohti. Tämä lienee alati voimistuvan kuolemanpelon lisäksi syy siihen miksi Länsi kuolemattomine maineen houkuttelee myös ihmisiä - ja sen myötä Númenorin myöhemmin kävi niin kuin kävi.
Samaan aikaan ihmisten kanssa myös muu Ardan elämä puhkeaa täyteen loistoonsa, mutta toisaalta kaikki kasvu on kiihkeämpää ja haipuminen nopeampaa kuin ennen aurinkoa. Maailma uuden auringon alla on vihreä ja kaunis, eikä edes Morgoth ole aivan vielä päässyt tuhoamaan paikkoja. Toisaalta Keski-Maan ilma muuttuu "raskaaksi kasvun ja kuolevaisuuden henkäyksestä". Kaiken katoavaisuus vaikuttaa nyt olevan ajan teema. Ihmiset eivät ole koskaan muunlaista maailmaa tunteneet, mutta siitä huolimatta (tai sen takia) ajatus kuolemattomuudesta ja ikuisesta muuttumattomuudesta houkuttelee, ja tämänhän Melkor/Morgoth äkkiä oivaltaa ja käyttää hyväkseen. Kuten toisaalla on kerrottu, ihmiset eivät juuri osaa arvostaa heille annettua kuolevaisuuden lahjaa, vaan se herättää heissä alati voimistuvaa pelkoa ja uhmaa.
Ihmisistä ei heidän herättyään ole juuri kukaan kiinnostunut (valar näköjään saivat Ilúvatarin lapsista tarpeekseen Fëanorin ja kumppaneiden temppuilun myötä). Ihmiset ovat siten alusta alkaen aika lailla oman onnensa nojassa, ja Mahdit herättävät heissä lähinnä pelkoa, myöhemmin kapinamieltä. Osittain valar saavat siis mielestäni syyttää myös itseään ihmisten myöhemmistä typeristä valinnoista. Ulmo on ainoa, joka jollain tapaa on yhteydessä ihmisiin.
Vaikka ihmiset eivät haltioita kiinnosta, niin he kunnostautuvat keksimällä monia ei-niin-mairittelevia nimityksiä uudelle kansalle: mm. sairaalloiset, anastajat, isokouraiset ja itsensäkiroajat (aikaisemminkaan haltioita ei ole turha hienotunteisuus rasittanut heidän ristiessään kääpiöt kitukansaksi). Pimentohaltiat lienevät eldaria maanläheisempää ja vähemmän ylpeää kansaa, koska he ystävystyvät ihmisten kanssa ja opettavat heitä. Oppivatkohan haltiat muuten ihmisiltä yhtään mitään?
Ulkoiselta olemukseltaan haltiat ja ihmiset olivat noina alkuaikoina hyvin paljon toistensa kaltaisia. Ihmiset olivat toki hauraampia, mutta toisaalta haltiat alkoivat ajan myötä "kulua sisältäpäin" (mielenkiintoinen ajatus; kuolemattomuudella on kova hinta!), mikä lopulta yhtenä syynä johtaa koko haltiakansan haipumiseen ja lähtöön Keski-Maasta.
Samaan aikaan ihmisten kanssa myös muu Ardan elämä puhkeaa täyteen loistoonsa, mutta toisaalta kaikki kasvu on kiihkeämpää ja haipuminen nopeampaa kuin ennen aurinkoa. Maailma uuden auringon alla on vihreä ja kaunis, eikä edes Morgoth ole aivan vielä päässyt tuhoamaan paikkoja. Toisaalta Keski-Maan ilma muuttuu "raskaaksi kasvun ja kuolevaisuuden henkäyksestä". Kaiken katoavaisuus vaikuttaa nyt olevan ajan teema. Ihmiset eivät ole koskaan muunlaista maailmaa tunteneet, mutta siitä huolimatta (tai sen takia) ajatus kuolemattomuudesta ja ikuisesta muuttumattomuudesta houkuttelee, ja tämänhän Melkor/Morgoth äkkiä oivaltaa ja käyttää hyväkseen. Kuten toisaalla on kerrottu, ihmiset eivät juuri osaa arvostaa heille annettua kuolevaisuuden lahjaa, vaan se herättää heissä alati voimistuvaa pelkoa ja uhmaa.
Ihmisistä ei heidän herättyään ole juuri kukaan kiinnostunut (valar näköjään saivat Ilúvatarin lapsista tarpeekseen Fëanorin ja kumppaneiden temppuilun myötä). Ihmiset ovat siten alusta alkaen aika lailla oman onnensa nojassa, ja Mahdit herättävät heissä lähinnä pelkoa, myöhemmin kapinamieltä. Osittain valar saavat siis mielestäni syyttää myös itseään ihmisten myöhemmistä typeristä valinnoista. Ulmo on ainoa, joka jollain tapaa on yhteydessä ihmisiin.
Vaikka ihmiset eivät haltioita kiinnosta, niin he kunnostautuvat keksimällä monia ei-niin-mairittelevia nimityksiä uudelle kansalle: mm. sairaalloiset, anastajat, isokouraiset ja itsensäkiroajat (aikaisemminkaan haltioita ei ole turha hienotunteisuus rasittanut heidän ristiessään kääpiöt kitukansaksi). Pimentohaltiat lienevät eldaria maanläheisempää ja vähemmän ylpeää kansaa, koska he ystävystyvät ihmisten kanssa ja opettavat heitä. Oppivatkohan haltiat muuten ihmisiltä yhtään mitään?
Ulkoiselta olemukseltaan haltiat ja ihmiset olivat noina alkuaikoina hyvin paljon toistensa kaltaisia. Ihmiset olivat toki hauraampia, mutta toisaalta haltiat alkoivat ajan myötä "kulua sisältäpäin" (mielenkiintoinen ajatus; kuolemattomuudella on kova hinta!), mikä lopulta yhtenä syynä johtaa koko haltiakansan haipumiseen ja lähtöön Keski-Maasta.