Dracaena
Raseena
Anteeksi viivästyminen – tässä oli minulla tosiaan ensin banaanikärpäskatastrofi ja sitten aikamoista säätöä töissä, joten vapaa-aikani meni lähinnä välttämättömän unen saamiseen. Mutta nyt puhutaan Silmarillionin kuudennestatoista luvusta!
Tämä luku kertoo kahdesta miehestä, jotka ihastuivat päätä pahkaa, mutta eivät saaneet vastarakkautta. Tai ainakin ensimmäisestä niistä. Aluksi näyttää siltä, että tämä kertoisi Turgonin sisaresta Aredhelista, joka Gondolinissa tovin asuttuaan alkoi kaivata avaria maita ja vapaampaa elämää, mutta lopulta hänestä tuleekin hieman sivuhenkilö, kun pimentohaltia Eöl tulee kuvioihin, ottaa Aredhelin puolisokseen ja heille syntyy luvun nimikkohaltia eli poika Maeglin.
(Allekirjoittanut on ehkä vain sattumusten kautta saanut yliannostuksen tarinoita, jotka alkavat nuoresta naisesta, mutta kertovat hänestä oikeastaan vain välttämättömän päästäkseen tämän pojan syntymään, ja sitten keskitytäänkin vain siihen poikaan.)
Aredhel alkaa kaivata takaisin Gondolinin, vaikkei tästä ihan käy ilmi, kuinka vastentahtoisesti hän on ollut Eölin vaimona. Voidaan kuitenkin odottaa, että Eölin lumous ja Tukholma-syndrooma ovat olleet taustalla. Aredhel kertoo Maeglinille tarinoita Gondolinista ja saa tässäkin herätettyä halun matkustaa sinne.
Salaa nämä kaksi karkaavat kotoa, mutta Eöl tulee lopulta heidän perässään Gondoliniin ja yrittää saada perheensä palaamaan luokseen. Ikävä tyyppi kun on, Eöl vaatii ainakin Maeglinin palaavan hänen kanssaan, vaikka Aredhel sinne jäisikin, mutta Maeglinin kieltäydyttyä hän yrittää surmata tämän, mutta Aredhel heittäytyy Eölin keihään eteen. Keihään haavan vuoksi Aredhel menehtyy ja Eöl tuomitaan kuolemaan, mutta ennen kuolemaansa tämä kiroaa Maeglinin.
Luku päättyy aavistukseen siitä, ettei Maeglinin ihastus Idriliä kohtaan taida päättyä sen paremmin kuin Eölin ihastus Aredhelia kohtaan.
Olen miettinyt paljon etenkin Eölin hahmoa. Niin jaloon haltioiden rotuun kuuluva, mutta silti niin pikkumaisista syistä pahoihin tekoihin taipuvainen. Eöl on kuitenkin etevä haltia ja seppä, ottaa paljon oppia kääpiöiltä (luultavasti ei siis ahdasmielisimmästä päästä) ja varmistaa, että hänen poikansakin saa saman opin.
Olen ennenkin miettinyt, kuinka paljon avari eroavat eldarista, ja ovatko he monellakin tapaa vähemmän "jaloja". Vaikka tähtien valo on haltioille niin rakasta, voiko pelkästään sen valossa eläminen tehdä heistä jollain tapaa kyynisempiä? Onko pimeydessä eläminen samalla elämistä etäämpänä valarista? Miksi Eöl halusi Aredhelinkin elävän kanssaan niin pimentoista elämää?
Tämä luku kertoo kahdesta miehestä, jotka ihastuivat päätä pahkaa, mutta eivät saaneet vastarakkautta. Tai ainakin ensimmäisestä niistä. Aluksi näyttää siltä, että tämä kertoisi Turgonin sisaresta Aredhelista, joka Gondolinissa tovin asuttuaan alkoi kaivata avaria maita ja vapaampaa elämää, mutta lopulta hänestä tuleekin hieman sivuhenkilö, kun pimentohaltia Eöl tulee kuvioihin, ottaa Aredhelin puolisokseen ja heille syntyy luvun nimikkohaltia eli poika Maeglin.
(Allekirjoittanut on ehkä vain sattumusten kautta saanut yliannostuksen tarinoita, jotka alkavat nuoresta naisesta, mutta kertovat hänestä oikeastaan vain välttämättömän päästäkseen tämän pojan syntymään, ja sitten keskitytäänkin vain siihen poikaan.)
Aredhel alkaa kaivata takaisin Gondolinin, vaikkei tästä ihan käy ilmi, kuinka vastentahtoisesti hän on ollut Eölin vaimona. Voidaan kuitenkin odottaa, että Eölin lumous ja Tukholma-syndrooma ovat olleet taustalla. Aredhel kertoo Maeglinille tarinoita Gondolinista ja saa tässäkin herätettyä halun matkustaa sinne.
Salaa nämä kaksi karkaavat kotoa, mutta Eöl tulee lopulta heidän perässään Gondoliniin ja yrittää saada perheensä palaamaan luokseen. Ikävä tyyppi kun on, Eöl vaatii ainakin Maeglinin palaavan hänen kanssaan, vaikka Aredhel sinne jäisikin, mutta Maeglinin kieltäydyttyä hän yrittää surmata tämän, mutta Aredhel heittäytyy Eölin keihään eteen. Keihään haavan vuoksi Aredhel menehtyy ja Eöl tuomitaan kuolemaan, mutta ennen kuolemaansa tämä kiroaa Maeglinin.
Luku päättyy aavistukseen siitä, ettei Maeglinin ihastus Idriliä kohtaan taida päättyä sen paremmin kuin Eölin ihastus Aredhelia kohtaan.
Olen miettinyt paljon etenkin Eölin hahmoa. Niin jaloon haltioiden rotuun kuuluva, mutta silti niin pikkumaisista syistä pahoihin tekoihin taipuvainen. Eöl on kuitenkin etevä haltia ja seppä, ottaa paljon oppia kääpiöiltä (luultavasti ei siis ahdasmielisimmästä päästä) ja varmistaa, että hänen poikansakin saa saman opin.
Olen ennenkin miettinyt, kuinka paljon avari eroavat eldarista, ja ovatko he monellakin tapaa vähemmän "jaloja". Vaikka tähtien valo on haltioille niin rakasta, voiko pelkästään sen valossa eläminen tehdä heistä jollain tapaa kyynisempiä? Onko pimeydessä eläminen samalla elämistä etäämpänä valarista? Miksi Eöl halusi Aredhelinkin elävän kanssaan niin pimentoista elämää?
