Silmarillion - 18. Beleriandin häviö ja Fingolfinin tuho

Harri Perälä

Kontulainen
Tell me... do you bleed? – Elfman v Ainuman: Dawn of Justice

Fingolfin on tähän asti esitetty suhteellisen järkevänä johtajana, jolla ei ole taipumusta fëanormaisiin älyttömyyksiin. Saarron murtuessa ja tuhon uhatessa kamelin selkä kuitenkin katkeaa, ja Fingolfin ratsastaa Angbandiin haastamaan Morgothin kaksintaisteluun. Haastetta esittäessään Fingolfin puhaltaa torveensa, mikä tuo mieleen hänen edellisen käyntinsä samassa paikassa. Tuolloin hän vetäytyi, koska "hän oli nähnyt Angbandin vahvuuden eikä kuvitellut sen kukistuvan torvien toitotukseen" ("Noldorin paluu", s. 133 [1. laitos] / 102 [kuvitettu laitos]).

Morgoth, jota ei tavallisesti tunneta reilun pelin kannattajana, joutuu ottamaan haasteen vastaan, koska ei uskalla menettää kasvojaan palvelijoidensa edessä. Tästä voidaan kai päätellä, että Morgothin ote joukoistaan ei ole ollenkaan niin tiukka kuin hän saattaisi toivoa. Lopputuloksena on sangen intensiivinen taistelukohtaus, jonka Peter Jackson olisi varmasti mielellään visualisoinut.

Ulmo on taas lähettänyt viestejä Turgonille, tällä kertaa koskien Hadorin huonetta. Mikä on Ulmon suunnitelma? Yrittääkö hän vain pitää eldarin valtakunnat pystyssä mahdollisimman pitkään, vai onko hän jo nähnyt ennalta, että Tuor + Idril + Silmaril = pelastus, ja yrittää nyt saada kaikki nappulat oikeille paikoilleen, jotta tämä tulevaisuus toteutuisi?

Tämän luvun jälkeen ollaan jotakuinkin siinä historian vaiheessa, jossa kolme "suurta kertomusta" eli Beren & Lúthien, Húrinin lasten tarina ja Gondolinin tuho tapahtuvat. Samalla henkilöiden ja aiempien tapahtumien määrä alkaa nousta melko suureksi. Mitä tässä kohdassa pitäisi huomioida, siis sellaista, mikä on tärkeää myöhemmin? Esimerkiksi: Mikä merkitys juonen kannalta on Húrinin ja Huorin Gondolinin-vierailulla? Onko tärkeää, että Túrinilla on sukulaisia niin Hadorin, Bëorin kuin Halethinkin kansan keskuudessa?

Suomennoksen uudessa laitoksessa on ainakin yksi merkittävä korjaus tämän luvun tekstiin. Glaurung ei enää "lennä" vainolaisten etunenässä vaan "saapuu" (s. 190 / 148). Harmittavasti luvussa "Túrin Turambar" Glaurung edelleen "lentää" Sirionin pohjoiseen laaksoon (s. 267 / 214). Alkuteoksessa ei siis ole kummassakaan kohdassa mitään lentämiseen viittaavaa.
 

Constantine

Kielten löytöretkeilijä
"Maedhros teki unohtumattomia urotekoja ja örkit pakenivat hänet nähdessään; sillä Thangorodrimin kärsimysten jälkeen Maedhrosin henki paloi hänessä kuin valkea tuli, ja hän oli kuin kuolleista noussut."

Todellako, J.R.R.? ... Todellako?
 

Telimektar

Fundamentalisti
Lopputuloksena on sangen intensiivinen taistelukohtaus, jonka Peter Jackson olisi varmasti mielellään visualisoinut.
Ehkä mielikuvituksellisin (ja minulle hankalimmin konkreettisesti hahmotettavissa oleva) osuus on se, jossa Thorondor kotkien kuningas ilmestyy äkkiä paikalle, kynsii Morgothin kasvot niin että tämä jää ilmeisesti sokaistuneena ja avuttomana pitelemään itseään, jonka jälkeen kotkien kuningas keräilee Fingolfinin pahasti osumaa ottaneen, mahdollisesti jo useampaan osaan hajonneen ruumiin ja kuljettaa sen pois säädyllisesti haudattavaksi.
Ainakin vanhassa suomennoksessa on nimittäin sanottu:
Ja Morgoth otti haltiakuninkaan ruumiin ja pilkkoi sen ja olisi heittänyt susilleen; mutta Thorondor [ ... ] sieppasi ruumiin suuriin kynsiinsä ja kiisi örkkien nuolenkantaman yläpuolelle ja vei kuninkaan ruumiin pois...

No, ehkä eri suuntiin harottavat suuret kynnet ovat vastaus: yhdellä ainolla syöksyllä ja harottelulla yhteen kynteen keihästetään haltiakuninkaan pää, toiseen vasen jalka, kolmanteen vasen käsivarsi, neljänteen torso jne.

Englanninkielisessä tekstissä tosin sanotaan: And Morgoth took the body of the Elven-King and broke it...
Voisiko tämä "broke" tarkoittaa sitä, että Morgoth myöhensi ruumiin nuijallaan (murskasi luut yms) ja ehkä myös hyppimällä tasajalkaa ruumiin päällä, mutta että eri osat pysyivät vielä suurin piirtein kiinni toisissaan nahkojen varassa, jolloin Thorondor olisi voinut napata ne ikäänkuin yhtenä pakettina?

Tämän episodin varhaisimmassa versiossa, Kadonneiden tarujen kirjassa, ei muuten vielä ollut kotkia. Turgonin isän silpoutuneen ruumiin tai sen osien päätyminen tämän haltuun oli kuitenkin jo alustavana ideana muotoutumassa: Örkit olivat leikanneet irti sydämen taistelussa kaatuneelta Turgonin isältä, Finwë Nólemëlta. Haltiat saivat kuitenkin vielä saman taistelun kestäessä sydämen vallattua takaisin, jonka jälkeen Turgon otti "Scarlet Heart" -kuvion vaakunaansa.
(HoME, I, 241)

Tämä kotka-aktiviteetti on kyllä minusta hiukan kiusallista. "Hobitti" on sadunomaisuudessaan se Tolkienin teos johon kotkat istuvat parhaiten. Mutta ehkä niiden ilmaantuminen johonkin kohtaukseen äkillisinä pelastajina on ymmärrettävä merkiksi siitä, että kyseinen tarina tai kohtaus on ymmärrettävä sadunomaisena, myyttisenä tms. Sääli vain että Christopher Tolkienin Silmarillionista on poistettu kehyskertomus, joka paremmin auttaisi ottamaan etäisyyttä "epärealistisempiin" tarinoihin.
 
Last edited:

Hanna Kullanväärtti

Kontulainen
Suomen Tolkien-seura
No, ehkä eri suuntiin harottavat suuret kynnet ovat vastaus: yhdellä ainolla syöksyllä ja harottelulla yhteen kynteen keihästetään haltiakuninkaan pää, toiseen vasen jalka, kolmanteen vasen käsivarsi, neljänteen torso jne.
Voi kamala, alkoi naurattaa vähän liikaa tämä pohdinta!
 

Telimektar

Fundamentalisti
Haastetta esittäessään Fingolfin puhaltaa torveensa
Tästä tuli mieleeni pari kohtaa joissa lähdetään soitellen sotaan. Sormusten herrasta:

[Boromirilla] oli myös kilpensä ja sotatorvensa. ”Kovaa ja kirkkaasti se soi vuorten laaksoissa”, hän sanoi, ”ja paetkoot silloin kaikki Gondorin viholliset!” Hän nosti sen huulilleen ja puhalsi töräyksen ja kaiku vastasi joka kalliosta, ja kaikki ne jotka kuulivat äänen Rivendellissä hypähtivät pystyyn.

Sitten [Théoden] otti suuren torven Guthláfilta, lipunkantajaltaan, ja hän puhalsi siitä sellaisen toitotuksen että se halkesi kappaleiksi. Ja heti nousivat sotajoukon torvet soimaan, ja Rohanin torvien ääni kaikui tuolla hetkellä kuin myrsky tasangoilla ja ukkonen vuorilla.

Akallabêthista:
Ja [Ar-Pharazôn] puki ylleen sota-asun ja pani kruunun päähänsä ja nostatti lippunsa mastoon, ja hän antoi merkin että ankkurit nostettaisiin; ja silloin ylitti Númenorin torvien toitotus ukkosen pauhun.


Tolkienilla torvensoitto kuuluu usein taistelujen, rynnäköiden tai sotaretkien alkuun. (Toki myös vahtivuorojen vaihtoon, metsästysretkiin yms.) Valarin joukosta Ulmo ja Orome tykkäävät puhaltaa itse (nimeltä mainittuihin) torviinsa, Manwe ja Eonwe ehkä soitattavat torvia. Melkorin käytössä ei mielestäni mainita torvea/torvia, mutta hänellä olikin vahvat ja terveet keuhkot, joiden päästämä huuto kuului tarvittaessa koko Pohjolassa. Sormusten herrassa torvia on sekä hyvillä että pahoilla (pahiksilla ainakin Mustan portin ja Barad-durin signaalitorvet, Sarkun rosvojen torvet), Hobitissa ehkä vain hyviksillä.

Torvityyppien nimistä: Sormusten herrassa ja Silmarillionissa mainitaan ”horn” ja ”trumpet”. ”Horn”, ilmeisesti hiukan kaartuva sarvi tai saman muotoinen muusta materiaalista tehty soitin, on mielestäni suomennettu aina sanalla ”torvi”. ”Trumpet” sen sijaan ei taida koskaan olla ”trumpetti”, ehkä sen takia että kyseessä on ollut pitkä, suora metallitorvi, ei nykyaikainen, mutkille taivuteltu venttiilitrumpetti.

”Manwën vasket soivat lujaa” (Silmarillion, vuodelta 1979, s.27). The trumpets of Manwë are loud

“Ja haltiat hakkasivat Angbandin portteja ja heidän hyökkäystorvensa saivat Thangorodrimin tornit järkkymään” (ed., s.133). Then the elves smote upon the gates of Angband, and the challenge of their trumpets shook the towers of Thangorodrim

“Ja silloin ylitti Númenorin torvien toitotus ukkosen pauhun” (ed. s.347). the trumpets of Númenor outrang the thunder

”Sitten äkkiä kuului vaskitorvien toitotus” (Taru Sormusten herrasta, Musta portti on kiinni -luvun alku, yksiniteinen v.2007 laitos s.660). Then suddenly the cry of brazen-throated trumpets was heard
 
Last edited:

Atheon

Kontulainen
Minun silmääni pisti kiinnostavana yksityiskohtana seuraava lainaus Dorthonionista:

sen maan pohjoisten rinteiden metsät muuttuivat vähitellen sellaisen kammon ja pimeän noituuden maaksi etteivät edes örkit menneet sinne kuin pakosta.

Vastaavia huomautuksia mielikuvieni mukaan on ehkä muutama muukin. Eli sinänsä huomio ei ehkä ole ainoaa laatuaan, mutta mielestäni hienoa että pahiksisuudestaan huolimatta örkit eivät ole täyden pimeyden ja synkkyyden olentoja.
 
Last edited:

Telimektar

Fundamentalisti
pohjoisten rinteiden metsät muuttuivat vähitellen [...] kammon ja pimeän noituuden maaksi
Kuvaus sinne kasvaneista puista (örkkien vastineesta kasvikunnassa?) tuo mieleen Fangornin metsän pimeiden laaksojen kuristajahuornit (tai jonkinlaiset loitsutaitoisen Vanhan Halavaukon rumemmat ja ilkeämmät sukulaiset):

The trees that grew there after the burning were black and grim, and their roots were tangled, groping in the dark like claws; and those who strayed among them became lost and blind, and were strangled or pursued to madness by phantoms of terror.

Puupartahan puhui Merrille ja Pippinille syvistä laaksoista joista Pimeys ei ole koskaan hälvennyt, ja joissa puut olivat vanhempia kuin hän itse. Olen ajatellut tämän Suuren Pimeyden viittaavan hyvin varhaiseen, Lamppujen tuhoamisen jälkeiseen aikaan. Onkohan hirviöpuilla jonkinlainen katkeamaton sukupuu tuohon varhaisimpaan aikaan, vai kehittyykö niitä aina sopivissa oloissa uudestaan?
 

Luvailin

Kontulainen
Fingolfin on tähän asti esitetty suhteellisen järkevänä johtajana, jolla ei ole taipumusta fëanormaisiin älyttömyyksiin.
Kiinnitin huomiota syyhyn, joka tässä mainittiin: Silloin luuli Fingolfin noldorin tuhon päivän koittaneen ja kaikkien sen huoneiden joutuneen lopulliseen häviöön, ja vihassaan ja epätoivossaan - -

Minulle tuli tästä mieleen Kolmannen ajan Denethor, joka tosin reagoi epätoivoonsa eri tavalla. Ja taas kerran muistin esipuheen kirjeessä mainitun lankeemus-teeman.

Tässä luvussa on myös tapaus, joka tulee "toistumaan" tuhansia vuosia myöhemmin: Sauron hyökkää Minas Tirithiin ja musta pelon pilvi laskeutui sen puolustajien ylle. Mahtoivatkohan kaupungin puolustajat Sormuksen sodassa muistaa tämän kertomuksen...
Tämä kotka-aktiviteetti on kyllä minusta hiukan kiusallista.
Oma teoriani on, että kotkien taustalla on Manwë, joka on valmis tällaisiin yksittäisiin avustusoperaatioihin, vaikkei haluakaan lähteä laajamittaiseen sotaan. Siis hieman samaan tapaan kuin Ulmo myöhemmin tässä luvussa pelastaa Húrinin ja Huorin nostamalla Sirionin ylle sumun. En ole kylläkään osannut päättää, ajattelenko Manwën seuraavan tilannetta Taniquetililta ja kommunikoivan kotkiensa kanssa suoraan, vai olisiko Manwë vain etukäteen neuvonut Thoronodoria auttamaan haltioita ja ihmisiä tarvittaessa.

Luvun jälkimmäinen kotkaepisodi on minusta tarinan kannalta vielä hieman hankalampi, sillä Thorondor päättää yllättäen viedä ensimmäiset kuolevaiset ihmiset Gondoliniin (miksei johonkin muualle?) ja tulee näin myötävaikuttaneeksi sen paljastumiseen. Vai oliko Ulmo suunnitelmansa mukaan neuvonut Thorondoria viemään heidät sinne?
pahiksisuudestaan huolimatta örkit eivät ole täyden pimeyden ja synkkyyden olentoja
Vai pelkäsivätkö örkit, että heille itselleenkin kävisi huonosti Taur-nu-Fuinissa samaan tapaan kuin Kolmannen ajan örkit välttivät menevänsä liian lähelle mm. Lukitaria ja Morian balrogia?
Onkohan hirviöpuilla jonkinlainen katkeamaton sukupuu tuohon varhaisimpaan aikaan, vai kehittyykö niitä aina sopivissa oloissa uudestaan?
Tosiaan samantapainen kuva vaarallisesta pimeästä metsästä toistuu tässä, Synkmetsässä, Vanhassa metsässä ja Fangornin pimeissä laaksoissa. Vanha metsä ja Fangorn voisivat olla peräisin jo Lamppujen jälkeiseltä ajalta, mutta Taur-nu-Fuinin ja Synkmetsän sanotaan olevan Morgothin ja Sauronin aikaansaannosta. Olikohan muutos kokonaan heidän tekosiaan vai oliko Dorthonionissa ja Suuressa vihermetsässä Fangornin tapaan valmiiksi "syviä laaksoja", joiden pahuuden Morgoth ja Sauron saivat leviämään?
 
Ylös