(Alun proosa mukaellen yhtä hienoimmista Silmarillion-fanficeistä, minkä jotenkuten muistan, sotken joukkoon luultavasti osia Lost Talesistä joka tässä yhteydessä on paljon laajempi kuin Silmarillion)
Silmarillion – 9. Noldorin pako
Suuri oli sekaannus Kortirionissa tuohon aikaan. Finwë, kuningas, oli poikansa kehotuksesta siirtynyt asumaan Formenosiin vieden mukanaan liki puolet kansasta, Indis vaelteli vaihtaen asumustaan Formenosin, Kortirionin ja Valmarin välillä, Finwën vanhimman pojan äiti Miriel makasi edelleen kuolleen kaltaisena Lorienin luona, ja Nerdanelkaan ei jaksanut äitiysvuosiensa jälkeen pojan liikkuvaa elämäntapaa vaan vieraili Formenosista käsin usein Vairën, isänsä Mahtanin, tai rauhallisempien sukulaistensa, Finarfinin huoneen luona Kortirionissa.
Oman lisänsä sekaannukseen toivat kiihkeämielisten nuorten haltiamiesten toiveet päästä Oromën mukana suurille metsästysretkille Keskiseen Maahan, Melko oli heille paljastanut syyt Oromën katoamisiin Amanista aivan totuuden mukaisesti. Näitä varten he olivat takoneet miekkoja ja jousia, haarniskoita, tapparoita, puukkoja ja muita järeitä metsästysaseita. Melkon tarinoiden jälkeen heille eivät enää riittäneet Amanin järjestetyt ja kesyt metsästysmatkat. Toki liikkui myös huhuja että jossain Keskimaassa eläisi haltioiden kaltaisia, mutta erilaisia, puhuvia olentoja ja vanhat tarinat Morwën, Nurwën ja Elwën sukukunnista oli herätetty muistoista. Tarinat tuntuivat muuttavan muotoaan.
Kuninkaan poika oli monien kiistojen keskiössä, yleensä rauhallisessa Finarfinin huoneessakin kiisteli nuori haltiaprinsessa vanhempiensa kanssa:
”Isä, et voi pakottaa minua kuuntelemaan sitä ääliötä! Hänen päänsä on mennyt sekaisin kaikessa valottomassa kaivostyössä!”, sanoi tuo (meidän vuosissamme 70-vuotias) nuori neito, vasta kolmatta Valarin vuotta opissa ollut. Hän oli juuri palannut Lorienin palveluksesta ja nähnyt siellä Mirielin ruumiin maiarin hyvässä hoidossa.
****
Mainitussa fanficissä, joka oli yli 40 sivua pitkä, ja joka olisi mielestäni vielä laajempana sopinut mainiosti osaksi 'Silmarillion 2.0.':a, seuraa kohtaus Finarfinin, Eärwenin ja tyttären, Nerwen Artaniksen kiistelystä. Tässä tuodaan ilmi Fëanorin halu saada nuoren naisen kutreista materiaalia jalokivien tekemiseen. Samoin osoittautuu että Nerwen on toisen vuoden seppäoppilaana ollut erinomainen, jopa niin hyvä että hänen koristelemaansa tikaria käytetään esimerkkinä aseiden koristelusta, mutta että hän kiinnostui tämän jälkeen enemmän muista aiheista. Päätetään että tytär lähtee seuraavaksi oppimaan enemmän nesteistä, Ulmosta, Ossesta, Uinenista ja laivoista isoisän huoneeseen Alqualondeen. Harmikseni en muista mikä nimi kyseisellä fanficillä oli, olisin luultavasti lukenut sen uudelleen. Tähänkin pystyn lisäämään vain hyvin pienen osan tuosta loistavasta retconista, ja mahdollisesti tämä on poistettu ww-verkosta perikunnan pyynnöstä. (Finarfinin tytär ei siis ficissä ole läsnä, kun Feanorille asetetaan vaatimus suurimman työnsä tuhoamisesta.) Novellissa seuraa Silmarillionia mukaileva kuvaus Valinorin pimenemisestä useammin Lost Talesistä poimituin yksityiskohdin.
Noldorin pako on kertomus siitä mihin autuuden ja täydellisyyden tavoittelu voi johtaa tuntemattoman pahan läsnäollessa. Vaikka kaikki paha onkin Melkon eli Morgothin, kuten entistä valaa kuuluu kutsua, alunperin alkuunpanemaa, on hankala esimerkiksi sanoa miten, kenties liiallinen äidinrakkaus (Miriel), liiallinen isänrakkaus ja täydellisyyden tavoittelu (Fëanor), liiallinen rakkaus isän ja pojan välillä (Finwë), ehkä liiallinen kaipuu muualle (Nerwen) ovat Melkon työtä, ellei tätä Melko jo soitossa ole asettanut haltioiden teemaan. Tässä luvussa lähes kaikki luopuvat jostain tärkeästä, ja ensimmäisellä lukukerralla tämä ja edellinen luku, tai niiden laajemmat versiot Lost Talesistä, saattavat olla herkemmille mielille liikaa, ja näin johtaa lukemisen keskeyttämiseen. Nykyään, kun useimmat tähän kirjaan ryhtyvät ovat kuitenkin jossain yhteydessä pelanneet tietokoneella väkivalta- tai sotapelejä, on tämä luultavasti harvinaisempaa. Alqualonden sukusurma ohitetaan muutamilla kappaleilla, toisin kuin Lost Talesissä, jossa on muistaakseni kokonainen erillinen luku asiasta. Vaan älkää huoliko, synkkien tarinoiden ystävät, synkempiä taruja löytyy Silmarillionista myöhemmin.
Maan Mahtavien jäätyä kiinni ja heidän ääniensä kadottua Ungoliantin, tuon erään Pimeyden Muurin kutojan, verkoissa kuin vaiennetut viulut, Puista Langenneen vesivalon hiljalleen hiipuessa Feanor kieltäytyy pelastamasta Amanin ikivaloa, ja vaatii kansaansa kostamaan kuninkaan murhan. Hänen tajutessaan olevansa (mahdollisesti Melkon valheiden johdosta?) uusi johtaja Noldorille hän käyttää valtaansa hajottaakseen noldojen huoneet. Luvun kuluessa Finarfin joutuu luopumaan kaikista lapsistaan, Fëanor lähisukuineen valarin suosiosta ja Silmarileista, Fingolfin vaimostaan, Yavanna Suurista Puistaan, Manwë veljestään, Melko kauniimmista hahmoistaan, Ungoliant hengestään (ja onko se varmaa, mitä tapahtuu eteläisissä osissa Ardaa, siitä ei ole tietoa). Merihaltioita kuolee monia, ja he menettävä parhaat (siihen astiset) laivansa (fanficissä joitakin säästyy). Aman menettää ikivalon ja Ossëlle ja Uinenillekin tulee kiistaa. Erkaantuuko Mirielin henki lopullisesti ruumistaan puiden kuollessa, en tiedä. Oromëkään tuskin tämän jälkeen enää lähtee metsästämään Keskimaahan.
On toki muistettava että Fëanor on ensimmäinen haltia joka on Amanissa menettänyt molemmat vanhempansa. Tämä ei silti oikeuta kaikkea sitä mitä luvussa tapahtuu. Mandos tuomitsee sukusurman jälkeen mestarihaltiat (noldor, gnomes, ngoldothrim) maanpakoon. Kenties hänellä on tietoa siitä että muutakin kuin lyhtyjen kirkasta ja soihtujen punaista valoa, molemmat noldojen tekoa, saadaan luultavasti myöhemmin aikaan. Finwën pojat ajautuvat eri ratkaisuihin Amanista lähdön suhteen. (fanficissä Finarfinin tytär on pitkällä harjoituspurjehduksella Varjoisilla saarilla sukusurman aikaan, heidät tavoittavat karkuun päässeiden telerin laivat joita purjehtivat haltiat kertovat mitä on tapahtunut, ficci päättyy siihen kun Uinenin myrskystä selvinneet kolme laivaa pääsevät Cirdanin luokse, merihaltioita siis kuolee matkalla myös.
Mutta, Fëanoria ja Gandalfia mukaellen, noldorin teot ja tarut jäisivät paljon lyhyemmiksi ilman menetyksiä ja suurta urheutta, jota he myöhemmin Keskimaassa osoittavat, ja lopulta on hyvä, että paha on ollut. Alqualonden murhatyöt ja muisto sukusurmasta eläköön ikuisesti kirjoissa ja taruissa.O sir sereg Alqualondessë, Endoressë ngoldochil.
Tämä on vain yksi Silmarillionin luvuista, jonka takia en suosittele valmiiksi tosielämässä masentuneelle vanhemmalle, aikuiselle, nuorelle tai varhaisnuorelle Silmarillionin lukemiseen ryhtymistä.
Lisää luettavaa Noldorin lankeemuksesta löytyy Lost Talesista, ja muutamista muistakin HoMEn osista. Oheistan suomennoksen lyhyehköstä ja J.R.R. Tolkienin hylkäämästä runosta toisaalle Kontuun. Se on
täällä.
Silmarillion – 9. Noldorin pako
Suuri oli sekaannus Kortirionissa tuohon aikaan. Finwë, kuningas, oli poikansa kehotuksesta siirtynyt asumaan Formenosiin vieden mukanaan liki puolet kansasta, Indis vaelteli vaihtaen asumustaan Formenosin, Kortirionin ja Valmarin välillä, Finwën vanhimman pojan äiti Miriel makasi edelleen kuolleen kaltaisena Lorienin luona, ja Nerdanelkaan ei jaksanut äitiysvuosiensa jälkeen pojan liikkuvaa elämäntapaa vaan vieraili Formenosista käsin usein Vairën, isänsä Mahtanin, tai rauhallisempien sukulaistensa, Finarfinin huoneen luona Kortirionissa.
Oman lisänsä sekaannukseen toivat kiihkeämielisten nuorten haltiamiesten toiveet päästä Oromën mukana suurille metsästysretkille Keskiseen Maahan, Melko oli heille paljastanut syyt Oromën katoamisiin Amanista aivan totuuden mukaisesti. Näitä varten he olivat takoneet miekkoja ja jousia, haarniskoita, tapparoita, puukkoja ja muita järeitä metsästysaseita. Melkon tarinoiden jälkeen heille eivät enää riittäneet Amanin järjestetyt ja kesyt metsästysmatkat. Toki liikkui myös huhuja että jossain Keskimaassa eläisi haltioiden kaltaisia, mutta erilaisia, puhuvia olentoja ja vanhat tarinat Morwën, Nurwën ja Elwën sukukunnista oli herätetty muistoista. Tarinat tuntuivat muuttavan muotoaan.
Kuninkaan poika oli monien kiistojen keskiössä, yleensä rauhallisessa Finarfinin huoneessakin kiisteli nuori haltiaprinsessa vanhempiensa kanssa:
”Isä, et voi pakottaa minua kuuntelemaan sitä ääliötä! Hänen päänsä on mennyt sekaisin kaikessa valottomassa kaivostyössä!”, sanoi tuo (meidän vuosissamme 70-vuotias) nuori neito, vasta kolmatta Valarin vuotta opissa ollut. Hän oli juuri palannut Lorienin palveluksesta ja nähnyt siellä Mirielin ruumiin maiarin hyvässä hoidossa.
****
Mainitussa fanficissä, joka oli yli 40 sivua pitkä, ja joka olisi mielestäni vielä laajempana sopinut mainiosti osaksi 'Silmarillion 2.0.':a, seuraa kohtaus Finarfinin, Eärwenin ja tyttären, Nerwen Artaniksen kiistelystä. Tässä tuodaan ilmi Fëanorin halu saada nuoren naisen kutreista materiaalia jalokivien tekemiseen. Samoin osoittautuu että Nerwen on toisen vuoden seppäoppilaana ollut erinomainen, jopa niin hyvä että hänen koristelemaansa tikaria käytetään esimerkkinä aseiden koristelusta, mutta että hän kiinnostui tämän jälkeen enemmän muista aiheista. Päätetään että tytär lähtee seuraavaksi oppimaan enemmän nesteistä, Ulmosta, Ossesta, Uinenista ja laivoista isoisän huoneeseen Alqualondeen. Harmikseni en muista mikä nimi kyseisellä fanficillä oli, olisin luultavasti lukenut sen uudelleen. Tähänkin pystyn lisäämään vain hyvin pienen osan tuosta loistavasta retconista, ja mahdollisesti tämä on poistettu ww-verkosta perikunnan pyynnöstä. (Finarfinin tytär ei siis ficissä ole läsnä, kun Feanorille asetetaan vaatimus suurimman työnsä tuhoamisesta.) Novellissa seuraa Silmarillionia mukaileva kuvaus Valinorin pimenemisestä useammin Lost Talesistä poimituin yksityiskohdin.
Noldorin pako on kertomus siitä mihin autuuden ja täydellisyyden tavoittelu voi johtaa tuntemattoman pahan läsnäollessa. Vaikka kaikki paha onkin Melkon eli Morgothin, kuten entistä valaa kuuluu kutsua, alunperin alkuunpanemaa, on hankala esimerkiksi sanoa miten, kenties liiallinen äidinrakkaus (Miriel), liiallinen isänrakkaus ja täydellisyyden tavoittelu (Fëanor), liiallinen rakkaus isän ja pojan välillä (Finwë), ehkä liiallinen kaipuu muualle (Nerwen) ovat Melkon työtä, ellei tätä Melko jo soitossa ole asettanut haltioiden teemaan. Tässä luvussa lähes kaikki luopuvat jostain tärkeästä, ja ensimmäisellä lukukerralla tämä ja edellinen luku, tai niiden laajemmat versiot Lost Talesistä, saattavat olla herkemmille mielille liikaa, ja näin johtaa lukemisen keskeyttämiseen. Nykyään, kun useimmat tähän kirjaan ryhtyvät ovat kuitenkin jossain yhteydessä pelanneet tietokoneella väkivalta- tai sotapelejä, on tämä luultavasti harvinaisempaa. Alqualonden sukusurma ohitetaan muutamilla kappaleilla, toisin kuin Lost Talesissä, jossa on muistaakseni kokonainen erillinen luku asiasta. Vaan älkää huoliko, synkkien tarinoiden ystävät, synkempiä taruja löytyy Silmarillionista myöhemmin.
Maan Mahtavien jäätyä kiinni ja heidän ääniensä kadottua Ungoliantin, tuon erään Pimeyden Muurin kutojan, verkoissa kuin vaiennetut viulut, Puista Langenneen vesivalon hiljalleen hiipuessa Feanor kieltäytyy pelastamasta Amanin ikivaloa, ja vaatii kansaansa kostamaan kuninkaan murhan. Hänen tajutessaan olevansa (mahdollisesti Melkon valheiden johdosta?) uusi johtaja Noldorille hän käyttää valtaansa hajottaakseen noldojen huoneet. Luvun kuluessa Finarfin joutuu luopumaan kaikista lapsistaan, Fëanor lähisukuineen valarin suosiosta ja Silmarileista, Fingolfin vaimostaan, Yavanna Suurista Puistaan, Manwë veljestään, Melko kauniimmista hahmoistaan, Ungoliant hengestään (ja onko se varmaa, mitä tapahtuu eteläisissä osissa Ardaa, siitä ei ole tietoa). Merihaltioita kuolee monia, ja he menettävä parhaat (siihen astiset) laivansa (fanficissä joitakin säästyy). Aman menettää ikivalon ja Ossëlle ja Uinenillekin tulee kiistaa. Erkaantuuko Mirielin henki lopullisesti ruumistaan puiden kuollessa, en tiedä. Oromëkään tuskin tämän jälkeen enää lähtee metsästämään Keskimaahan.
On toki muistettava että Fëanor on ensimmäinen haltia joka on Amanissa menettänyt molemmat vanhempansa. Tämä ei silti oikeuta kaikkea sitä mitä luvussa tapahtuu. Mandos tuomitsee sukusurman jälkeen mestarihaltiat (noldor, gnomes, ngoldothrim) maanpakoon. Kenties hänellä on tietoa siitä että muutakin kuin lyhtyjen kirkasta ja soihtujen punaista valoa, molemmat noldojen tekoa, saadaan luultavasti myöhemmin aikaan. Finwën pojat ajautuvat eri ratkaisuihin Amanista lähdön suhteen. (fanficissä Finarfinin tytär on pitkällä harjoituspurjehduksella Varjoisilla saarilla sukusurman aikaan, heidät tavoittavat karkuun päässeiden telerin laivat joita purjehtivat haltiat kertovat mitä on tapahtunut, ficci päättyy siihen kun Uinenin myrskystä selvinneet kolme laivaa pääsevät Cirdanin luokse, merihaltioita siis kuolee matkalla myös.
Mutta, Fëanoria ja Gandalfia mukaellen, noldorin teot ja tarut jäisivät paljon lyhyemmiksi ilman menetyksiä ja suurta urheutta, jota he myöhemmin Keskimaassa osoittavat, ja lopulta on hyvä, että paha on ollut. Alqualonden murhatyöt ja muisto sukusurmasta eläköön ikuisesti kirjoissa ja taruissa.O sir sereg Alqualondessë, Endoressë ngoldochil.
Tämä on vain yksi Silmarillionin luvuista, jonka takia en suosittele valmiiksi tosielämässä masentuneelle vanhemmalle, aikuiselle, nuorelle tai varhaisnuorelle Silmarillionin lukemiseen ryhtymistä.
Lisää luettavaa Noldorin lankeemuksesta löytyy Lost Talesista, ja muutamista muistakin HoMEn osista. Oheistan suomennoksen lyhyehköstä ja J.R.R. Tolkienin hylkäämästä runosta toisaalle Kontuun. Se on
täällä.
![[22]](/styles/kontu/hymiot/22.png "Kakskakkonen [22]")
.