Isilmírë
Kuukivi
Omituisena ja vähän huvittavana yksityiskohtana tätä lukua edeltävien tapahtumien pikakertauksessa pistää silmään se, miten pahojen ihmisten sukujen mailla ei eloa korjata ja siellä eletään villeinä ja vailla lakia. Ilmeisesti siis ihmissuku itsessään on niin kovin vajavainen, että se tarvitsee jonkun ulkoisen voiman ohjaamaan kädestä pitäen saadakseen aikaan edes alkeellisen sivilisaation.
Tähden seuraamisen teema esiintyy taas vahvana, olkoonkin, että tällä kertaa tähti johdattaa Andoriin eikä Amaniin kuten Bilbon viimeisessä laulussa. En itse voi välttää jonkinlaista raamatullista tunnelmaa tässä kohtaa, vaikka tähden seuraajia onkin kolmen sijaan lukuisia - joskin nimenomaan ihmisten kolmesta uskollisesta huoneesta.
Ikään kuin edainin hienous ja ihmeellisyys muihin ihmisiin verrattuna ei olisi kyllin, Elrosista alkanut kuningashuone oli vielä edaininkin joukossa ihan poikkeuksellista porukkaa. Keski-Maassa kuninkaallisuus totisesti on suoraan veressä eikä tosimaailman tavoin riipu siitä, kenen esi-isät olivat röyhkeimpiä vallan ja mammonan rohmuajia.
Valarin piittaamattomuus jaksaa kyllä edelleen hämmästyttää. Silman toistuva teema tuntuu olevan se, että Valar ensin järjestelee tiettyjen kansanryhmien, eräänlaisiksi valituiksi kansoiksi muodostuvien klaanien, asiat mielensä mukaan jättäen siinä sivussa suurimman osan muista Iluvatarin lapsista oman onnensa nojaan, ja vetäytyy sitten kuplaansa elelemään iloisesti siinä vakaassa uskossa, että kaikki on nyt hienosti. Tässäkin oikein erikseen mainitaan, että hylätyssä Keski-Maassa asiat menivät huonompaan suuntaan, mutta numenorilaisia Valar paaapoivat.
Toteamus, että Amanissa kuolevaiset vain ”kuihtuisivat ja kuolisivat sukkelampaan, niin kuin yöperhoset liian kirkkaassa ja tasaisessa valossa” pistää miettimään, miten lyhyeksi Frodon ja Bilbon elämä Siunatuilla Mailla mahtoi lopulta muodostua. Bilbohan oli jo ikivanha ja Frodo haavojensa ja sormuksen viejän tehtävänsä loppuun kuluttama heidän noustessaan harmaan laivan kyytiin.
Kuten sivilisaatiota, myöskään pahuutta ihmiset eivät ilmeisesti osaa omatoimisesti kehittää, koska Westernessen valtiaiden kasvava ahneus, julmuus ja kateus laitetaan haltioidenkin suulla Morgothin varjon syyksi. Sauron tulee sitten lähinnä viimeistelemään sopan ja ajamaan valtaosan kansasta hallitsijoineen täyteen hybrikseen ja hulluuteen.
Niin synkeä kuin kertomus Ar-Pharazônin hyökkäyksestä Amaniin onkin, minua jaksaa huvittaa eldar, joka murehtii vain auringonlaskun peittymistä laivaston taakse. Mielenkiintoinen on myös taas toistuva viittaus Viimeiseen taisteluun ja Tuomion päivään. Eniten jaksaa kuitenkin ällistyttää se, että kaiken Morgothin ja noldorin aiheuttaman häiriön ja rähinöinnin jälkeen yhden pienen ihmisryhmän säälittävä yritys kohota kuolemattomien joukkoon on se, joka saa Manwën ryhtymään radikaaleihin tekoihin ja Erun kerrassaan muokkaamaan koko Eän uusiksi.
Taru siitä, miten Meneltarman huippu jäi pinnalle ja sen löytäjä voisi sillä seisten nähdä ”näyn siitä mitä ei enää ole” ja miten Suora tie on edelleen olemassa niille, joille se suodaan, on jotenkin herttaisen satumainen lopetus muuten synkeälle ja tulikivenkatkuiselle kertomukselle.
Tähden seuraamisen teema esiintyy taas vahvana, olkoonkin, että tällä kertaa tähti johdattaa Andoriin eikä Amaniin kuten Bilbon viimeisessä laulussa. En itse voi välttää jonkinlaista raamatullista tunnelmaa tässä kohtaa, vaikka tähden seuraajia onkin kolmen sijaan lukuisia - joskin nimenomaan ihmisten kolmesta uskollisesta huoneesta.
Ikään kuin edainin hienous ja ihmeellisyys muihin ihmisiin verrattuna ei olisi kyllin, Elrosista alkanut kuningashuone oli vielä edaininkin joukossa ihan poikkeuksellista porukkaa. Keski-Maassa kuninkaallisuus totisesti on suoraan veressä eikä tosimaailman tavoin riipu siitä, kenen esi-isät olivat röyhkeimpiä vallan ja mammonan rohmuajia.
Valarin piittaamattomuus jaksaa kyllä edelleen hämmästyttää. Silman toistuva teema tuntuu olevan se, että Valar ensin järjestelee tiettyjen kansanryhmien, eräänlaisiksi valituiksi kansoiksi muodostuvien klaanien, asiat mielensä mukaan jättäen siinä sivussa suurimman osan muista Iluvatarin lapsista oman onnensa nojaan, ja vetäytyy sitten kuplaansa elelemään iloisesti siinä vakaassa uskossa, että kaikki on nyt hienosti. Tässäkin oikein erikseen mainitaan, että hylätyssä Keski-Maassa asiat menivät huonompaan suuntaan, mutta numenorilaisia Valar paaapoivat.
Toteamus, että Amanissa kuolevaiset vain ”kuihtuisivat ja kuolisivat sukkelampaan, niin kuin yöperhoset liian kirkkaassa ja tasaisessa valossa” pistää miettimään, miten lyhyeksi Frodon ja Bilbon elämä Siunatuilla Mailla mahtoi lopulta muodostua. Bilbohan oli jo ikivanha ja Frodo haavojensa ja sormuksen viejän tehtävänsä loppuun kuluttama heidän noustessaan harmaan laivan kyytiin.
Kuten sivilisaatiota, myöskään pahuutta ihmiset eivät ilmeisesti osaa omatoimisesti kehittää, koska Westernessen valtiaiden kasvava ahneus, julmuus ja kateus laitetaan haltioidenkin suulla Morgothin varjon syyksi. Sauron tulee sitten lähinnä viimeistelemään sopan ja ajamaan valtaosan kansasta hallitsijoineen täyteen hybrikseen ja hulluuteen.
Niin synkeä kuin kertomus Ar-Pharazônin hyökkäyksestä Amaniin onkin, minua jaksaa huvittaa eldar, joka murehtii vain auringonlaskun peittymistä laivaston taakse. Mielenkiintoinen on myös taas toistuva viittaus Viimeiseen taisteluun ja Tuomion päivään. Eniten jaksaa kuitenkin ällistyttää se, että kaiken Morgothin ja noldorin aiheuttaman häiriön ja rähinöinnin jälkeen yhden pienen ihmisryhmän säälittävä yritys kohota kuolemattomien joukkoon on se, joka saa Manwën ryhtymään radikaaleihin tekoihin ja Erun kerrassaan muokkaamaan koko Eän uusiksi.
Taru siitä, miten Meneltarman huippu jäi pinnalle ja sen löytäjä voisi sillä seisten nähdä ”näyn siitä mitä ei enää ole” ja miten Suora tie on edelleen olemassa niille, joille se suodaan, on jotenkin herttaisen satumainen lopetus muuten synkeälle ja tulikivenkatkuiselle kertomukselle.