Silmarillion - Esipuheet ja ote Tolkienin kirjeestä Milton Waldmanille

Tik

Konnavahti
Vastuuhenkilö
Konnavahti
Vielä kerran: Tervetuloa Silmarillionin pariin koko Konnun väki!

Edessämme avautuu, jos oikein laajasti ajattelee, suunnilleen koko Tolkienin Ardaa käsittelevä legendarium, sillä kirjan viimeinen osuus Mahtisormukset ja kolmas aika kattaa suunnilleen kaikki Sormusten herran tapahtumat pääpiirteissään. Meillä on siis tilaisuus käsitellä tämän maailmankaikkeuden historiaa alusta lähtien ja vielä alkua edeltäviäkin tapahtumia. Niistä lisää ensi viikolla, kun Constantine päräyttää käyntiin keskustelun Ainulindalësta.

Mitä tulee keskustelun kulkuun, voisin vielä todeta, että valittavana on hyvin monenlaista ja -tasoista puhuttavaa. Voimme puhua Ardan sisäisestä historiasta, henkilöistä, tapahtumista, paikoista, sen mukaan kuin Silmarillionissa kerrotaan, ja myös niiden yhteyksistä muihin Tolkienin kertomuksiin.

(Ja koska suomennettuja Silmarillioneja on nyt käytössämme kaksi, saa toki vertailla niitä. Mitä on muuttunut, mitä pitäisi vielä muuttaa, mitä ei olisi kannattanut muuttaa.)

Voimme käsitellä kertomusten kehittymistä nykyään jo melkoisen laajan lähdemateriaalin (The History of Middle-earth -sarja ennen kaikkea) pohjalta, sillä onhan tämä painettu Silmarillion kuitenkin myös paljolti Christopher Tolkienin luomus. Hänelle kiitos siitä, että tiedämme nykyään jokseenkin tarkasti, miten hän sen 1970-luvulla kokosi ja mistä aineksista.

Olisi toki mielenkiintoista lukea myös näkemyksiä siitä, miten Silmarillionin tarinat liittyvät muuhun tarinaperinteeseen, mytologioihin, maailmankirjallisuuteen ja erilaisiin ideoihin -- vaikkapa maailman kansojen luomiskertomuksiin tai monenkirjaviin sankari- ja antisankarityyppeihin.

Mitä enemmän ja mitä monipuolisempaa sanottavaa löytyy, sitä rikkaamman kuvan toki saamme sekä Silmarillionista että tarinankertoja Tolkienin elämäntyöstä -- joka oikeastaan on yhtä kuin Silmarillion laajasti ymmärrettynä. Se että työ jäi häneltä kesken, on toki surullista, mutta toisaalta juuri se antaa meille enemmän pureskeltavaa.

Mutta nyt keskustelun varsinaisen otsikon pariin:

1) Esipuhe

Tässä Christopher Tolkien kertoo muutamalla sivulla sen, minkä hän esittelee hieman laajemmin The History of Middle-earthin osissa 1-5 ja 10-12. Keskeisiä pointteja ovat mielestäni ne, että CJRT sanoo selvästi valikoineensa sen tekstit ja järjestäneensä aineistoa luodakseen mahdollisimman koherentin ja sisäisesti yhtäpitävän tarinan. Se mitä vuonna 1977 (ja suomennoksen ilmestyttyä vuonna 1979) emme vielä tienneet, oli tuon aineiston suuri määrä -- miten paljon oli jätettävä pois ja miten vaikeaa oli saavuttaa mainittu koherenssi, kun Silmarillionin eri versiot jäivät jo alusta alkaen (siis 1910-luvun Kadonneitten tarujen kirjasta) yksi toisensa jälkeen täysin tai melkein kesken ennen loppua. Paljastava lause esipuheen lopussa kertoo, millaiseksi CJRT tunsi olonsa: "Vaikeassa ja epäilyttävässä tehtävässäni kirjan tekstin valmistelussa..." Niin epäilyttäväksi hän tunsi olonsa, että siitä syntyi kaksitoistaosainen Silmarillionin ja Sormusten herran lähteiden kokoelma.

Mitä tulee yksittäisten lukujen kokoamisen historiaan, niihin voimme varmaan keskittyä erikseen joka luvussa, mutta tässä vaiheessakin voi siitä halutessaan kukin sanansa sanoa. Toki lukukokemuksen kannalta voisi olla helpompaa unohtaa taustamateriaali ja keskittyä kirjaan sellaisena kuin sen edessään näkee. Niille, jotka ovat vähänkin perehtyneet lähteisiin, se voi olla kuitenkin ylivoimaisen vaikeaa.

P.S. Varmaan huomasitte esipuheen lopussa kiitokset Guy Kaylle. Hänen fantasiakirjojaan on moni varmaan lukenut. Kirjojen kansissa hän tosin esiintyy yleensä nimellä Guy Gavriel Kay.

2) Toisen laitoksen esipuhe

Tämä löytyy vain vuoden 2018 kuvitetusta laitoksesta. Suomentaja on Alice Martin.

Niille, joilla kuvitettua laitosta ole käytössään, todettakoon, että kakkosesipuheen pääasiallinen sisältö on alkuteoksen vuoden 1999 toiseen laitokseen lisätyn kirjeen (siitä lisää alempana) esittely.

Lopussa CJRT vielä toteaa tehneensä toiseen laitokseen joitakin korjauksia, niistä tärkeimmät Númenorin hallitsijoiden järjestysnumeroihin. Korjaukset ovat luonnollisesti mukana suomennoksen kuvitetussa laitoksessa.

3) J. R. R. Tolkienin kirjeestä Milton Waldmanille 1951

Kirjeen on suomentanut Tero Valkonen. Se on julkaistu kokonaisuudessaan teoksessa Kirjeet (WSOY, 2007, kirje 131, s. 182-205). Silmarillionissa julkaistuun tekstiin on CJRT tehnyt pieniä korjauksia ja jättänyt pois muutaman alaviitteen (Kirjeet, s. 183, 190, 191, 192) sekä lisännyt kaksi uutta (Silmarillion, 2018, s. xxiiii [alaviite 6], xxvii [alaviite 9]). Alkuperäinen kirje jatkuu vielä kolmannen ajan eli Hobitin ja vielä julkaisemattoman Sormusten herran tapahtumien esittelyllä, joka on jätetty pois Silmarillionista (Kirjeet, s. 200-205).

Tästä olikin jo puhetta lukupiirimme taustakeskustelussa: SPOILERIVAROITUS! Niille, jotka tarttuvat Silmarillioniin nyt ensimmäistä kertaa, kirjeen lukemisella voi olla tuhoisa vaikutus, sillä siinä kerrotaan pääpiirteissään koko kupletin juoni -- sellaisena kuin se oli Tolkienin mielessä vuonna 1951, muutama vuosi ennen Sormusten herran ilmestymistä.

Toisaalta ne jotka ovat Sormusten herran lukeneet liitteitä myöten, tietävät jo Liite A:n alkuosasta ja viimeistään Liite B:n ensimmäisistä virkkeistä, mitä ensimmäisellä ja toisella ajalla tapahtui ja miten Silmarillionin taru päättyi. Niinpä on varmaan asiallista todeta tässä vaiheessa, että kaikenlainen tulevien tapahtumien spoilaaminen on sallittua. Uskokaa pois, se ei vähennä lukunautintoa turhan paljon. Minäkin luin Silmarillionin aikoinani ennen Sormusten herraa ja tiesin Mahtisormukset-luvun ansiosta pääpiirteittäin kaiken, mitä TSH:ssa tapahtui. Ja silti oli jännää (vielä neljännellätoista lukukerrallakin).

Niille, jotka ovat lukeneet Silmarillionin ja muistavat suunnilleen mitä siinä tapahtui, kirje on vallan mielenkiintoinen, sillä sehän on tavallaan Tolkienin itsensä alusta loppuun kirjoittama (mini-)Silmarillion, mitä tämä painettu teos kokonaisuudessaan ei ole, koska se on CJRT:n kokoama ja sisältää myös aineksia kirjoituksista vuoden 1951 jälkeen.

Tähän väliin lisäselvennystä niille, joilla ei ole kyseistä kirjettä käytössään: Milton Waldman oli Collinsin (myöh. HarperCollins) kustannustoimittaja ja tuohon aikaan Tolkien oli rimpuilemassa irti Allen & Unwinista ja toivoi, että Collins julkaisisi sekä Sormusten herran että Silmarillionin niin kuin hän toivoi. Allen & Unwin ei halunnut sitoutua Silmarillioniin vaan halusi julkaista vain Sormusten herran. Siinä syy teoksen esittelyyn. Siitä ei lopulta tullut mitään, Silmarillion oli ja pysyi keskeneräisenä ja Tolkien palasi Allen & Unwinin huomaan. Lisää tarinaa Tolkienin ja Waldmanin episodista Kontuwikin artikkelissa Milton Waldman.

Kirje ei silti ole pelkästään Silmarillionin juonikuvaus, vaan sen alussa (kolme ja puoli sivua) Tolkien kertoo siitä, miksi ja miten hän ryhtyi mytologiaansa luomaan. Allegoriasta irtisanoudutaan tässäkin -- oikeastaan Sormusten herran esipuheen maininta allegoriasta näyttää olevan peräisin tämän kirjeen sanamuodoista.

Kirjeen loppuosa (kymmenen ja puoli sivua) käsitteleekin sitten sekä alkuaikojen ja ensimmäisen ajan että toisen ajan historiaa ja sitä, mitä teemoja Tolkien näkee tarinoidensa takana. Huomatkaa, että sana lankeemus esiintyy useaan kertaan. Löytyisikö siitä Silmarillionin keskeinen teema? Toinen sana, joka alkoi pyöriä mielessäni kirjettä lukiessani, oli kuolevaisuus. Mutta hieman epämääräisempänä, enemmän ihmisiin liittyvänä. Täytyy sanoa, että tämä teeman hakeminen on minulla vielä vakavasti kesken. Ehkä joku osaisi eritellä sitä paremmin kirjeen pohjalta -- siis eritellä vuoden 1951 Tolkienin ajatuksia. Kokonaan toinen kysymys on se, mitä hän ajatteli esimerkiksi vuonna 1917 aloittaessaan tarinoidensa punomista ja mitä hän ajatteli viimeisinä vuosinaan 1970-luvun alussa.

Näistä haja-ajatuksista toivottavasti saa jonkinlaista innoitusta keskusteluun. Voi myös olla parempi jättää ne omaan arvoonsa ja yksinkertaisesti kertoa omat vaikutelmansa siitä, millaisin odotuksin esipuheet ja kirjeen luettuaan kääntää esiin seuraavan sivun.

Enkä yhtään moiti sitä, joka harppaaa kaiken tämän yli ja palaa siihen vasta loppuun päästyään. Niinhän me kaikki jotka olemme ensimmäisen laitoksen lukeneet, tavallaan teemme.

Pitemmittä puheitta, antaa mennä!


P.S. Vielä yksi juttu Silmarillionin uudesta kuvitetusta laitoksesta. Sen nimiöaukeamalla on alkuteoksen tapaan nyt tengwarilla kirjoitettu teksti sivun ylä- ja alalaidassa. Sormusten herran suomennoksen uusimpien painosten tapaan tämäkin teksti on tengwarilla kirjoitettua suomea (suom. Alice Martin, kalligrafia Lotta Raatikainen).

Mitä siinä tarkkaan ottaen lukee, käy selville Kontuwikin artikkelista Suomennetut riimu- ja tengwarkirjoitukset., jos tengwar-taidot ovat päässeet ruostumaan.
 
Last edited:
Laichalaf öyhöttää Lost Talesista Silmarillionin alkuperäisenä versiona. Sen kirjoittamisen jälkeen Tolkien eli ja näki kiivaita teknisen vallankumouksen vuosia, jolloin syntyi uusia sanoja, joten arkaaiset panssarivaunut, lentävät hirmut ja kuun kierron selitykset piti kirjoittaa uudestaan. Lukeneena miehenä kirjailija käytti Lost Talesissa sitä paitsi koko joukkoa 1700- ja 1800-lukujen termistöä, joten se jäi ajastaan jälkeen. Silmarillion piti kirjoittaa korvaamaan Lost Tales, oletan, mutta työ oli kenties hankalaa, jo iäkkäämmälle taruntuntijalle. Näin tehtävä lankesi nuoremmalle sukupolvelle, Christopherille. Voitaisiin ehkä sanoa, että kyseessä on todellinen sukupolviromaani, siis. Kenties jokaisen sukupolven on muodostettava oma tulkintansa näistä taruista.

On lisättävä, että Runomuotoiset tarut esiajoista (mm. Lays of Beleriand, HoME osa3) ovat toki minunkin mielestäni omia teoksiaan, samoin kuin useat muut Esiaikoja koskevat kirjoitukset. On kai oletettava että samoja taruja toistettiin toisinaan suoralla kerronnalla ja joskus toiste runonlausuntana tai jopa runonlaulannan muodossa, joten on luontevaa kirjata ylös useampia versioita samasta aiheesta.
 
Last edited:
Odotan todella suurella innolla päästessäni kirjan kimppuun - olen lykännyt aloittamista ihan liian kauan, vaikka turhan monta kertaa on harmittanut kun olen ollut vähän pihalla Sormusten herraa lukiessa ja ajatellut, että pitäisi selvittää asiat perinpohjin :grin: No, Silmarillionin esipuhe ja kirje vain lisäsivät mielenkiintoa. Varsinkin kirje oli jännää luettavaa, koska siitä kävi ilmi Tolkienin omia mietteitä kertomuksista. Tavoitteena ei kai tosiaan ole ollut enempää tai vähempää kuin oma tarusto Englannille (hauska kun hän suhtautuu ajatukseensa lempeän itseironiseen sävyyn).

Minusta on kiehtova ajatus, että Tolkien ajatteli olevansa tarujen muistiin merkitsijä ennemmin kuin niiden sepittäjä. Hän on muissakin yhteyksissä tuonut esiin ajatuksen, että tarinat elävät omaa elämäänsä ja tulevat hänen mieleensä "itsestään" - tarjoten usein yllättäviä käänteitä kirjailijalle itselleenkin.

Minulla on se käsitys, että Silmarillion on tavallaan juuri sama teos kuin Bilbon "Käännöksiä haltiakielestä", josta on maininta Sormusten herran prologissa. Korjatkaa jos olen väärässä.
 
Niille, jotka ovat lukeneet Silmarillionin ja muistavat suunnilleen mitä siinä tapahtui, kirje on vallan mielenkiintoinen, sillä sehän on tavallaan Tolkienin itsensä alusta loppuun kirjoittama (mini-)Silmarillion

Pari huomiotani tästä (Letters -teoksen pohjalta): Vuoden 1951 hahmotelmassa Valaquenta ei näyttäisi olleen mukana erillisenä teoksena. (Tähän mahdollisesti liittyvistä seikoista saadaan epäilemättä kuulla asianmukaisessa alustuksessa.)
Toisaalta maailmanlopun taistelu (Dagor Dagorath) seurauksineen oltaisiin kuvailtu jossain laajuudessa.
...This legendarium ends with a vision of the end of the world, its breaking and remaking, and the recovery of the Silmarilli and the 'light before the Sun'...
(Letters, s.149; oletan että suomennoksesta löytyy vastaava kohta)
Päätyiköhän J.R.R. itse myöhemmin suosittamaan eskatologian pois jättämistä, vai oliko tämä yksi Christopher Tolkienin ja Guy Kayn arveluttavista ratkaisuista?
 
Kirje oli tosiaan jännittävää luettavaa! Itse kyllä olisin uusia lukijoita varten joko lisännyt sen alkuun spoilerivaroituksen tai siirtänyt kirjeen liitteeksi kirjan loppuun. Tosin Silmaa uudelleen lukiessa se kyllä sopii paremmin johdannoksi kuin loppuun.

Minusta oli hauska huomata, että tällä kertaa Tolkien legendariumiaan esitellessään malttoi puhua kielistä vain puolen sivun verran. :)

"Oma tarusto Englannille"-kohdasta (hieno tavoite tosiaan!) jäin miettimään tätä: [tarusto tuoksuisi] luoteen ilmastolta ja maaperältä, toisin sanoen Britannian ja Euroopan tämän kolkan, ei Italian tai Egeanmeren, vielä vähemmän idän. Mitähän itä tässä tarkoittaa: ei kai kuitenkaan Englannista katsoen lähinnä idässä olevia viikinkejä, Saksaa tai Suomea, joista Tolkien kai eniten otti vaikutteita?

Huomatkaa, että sana lankeemus esiintyy useaan kertaan. Löytyisikö siitä Silmarillionin keskeinen teema? Toinen sana, joka alkoi pyöriä mielessäni kirjettä lukiessani, oli kuolevaisuus.
Kirjeessähän sanotaan kaikki tämä materiaali käsittelee ensisijaisesti lankeemusta, kuolevaisuutta ja konetta, joten ehkäpä nämä ovat teemoja. Omasta mielestäni "kone" on kyllä näistä vähemmän esillä (ainakin Silmarillionissa - Tarussahan viittauksia on mm. Sarumanin yhteydessä ja Sormuksen sekä palantírien väärinkäytössä). Tässä kohdassa myös olevaa alaviitettä (mikä on taiteen (ja alemman luomisen) ja ensisijaisen todellisuuden suhde) en kyllä oikein ymmärtänyt.

Arvaan, että Tolkien itsekin muutti välillä mieltään siitä, mikä tarinoissa on tärkein teema. Yksi ehdokas lisää voisi olla: maailmanhistorian suuria käänteitä - - eivät useinkaan ohjaa herrat ja vallanpitäjät eivätkä edes jumalat, vaan näennäisen tuntemattomat ja heikot (vähän myöhemmin kirjeessä). Tosin minusta oli vähän outoa, että Tolkien mainitsi tässä esimerkkinä Berenin ja Lúthienin (pelkkä neitonen, joskin kuninkaallinen haltia): en ole pitänyt heitä ihan niin "tavallisina".
 
Idäksi veikkaisin tässä yhteydessä Intiaa. Bhagavad Geetah oli kyllä käännetty englanniksi jo varhain (1795, sanoo Wikipedia (korj. 1785))
 
Last edited:
...This legendarium ends with a vision of the end of the world, its breaking and remaking, and the recovery of the Silmarilli and the 'light before the Sun'...
(Letters, s.149; oletan että suomennoksesta löytyy vastaava kohta)

Löytyy suomennoksesta, menee näin:

Tämä tarukokoelma päättyy näkyyn maailmanlopusta, maailman murtumisesta ja uudelleen tekemisestä, Silmarilien ja "Aurinkoa edeltäneen valon" takaisin saamisesta...
(Silm. uusi laitos, s. xx)
 
Christopher Tolkien on oikeastaan Silmaa kootessaan ollut vähän kuin pienoisversio Lönnrotista: hänellä oli kasa sekalaista ja keskenään ristiriitaista aineistoa, josta piti yrittää saada työstettyä yhtenäinen eepos. Pienoisversio siksi, että hänen aineistonsa oli sentään vain yhden ihmisen tuottamaa, ja se yksi ihminen oli selkeästi ilmaissut päämääränä olevan yhtenäisen tarinakokoelman luomisen - eikä Christopher tainnut lähteä sille tielle, että olisi täydentänyt ja yhdistellyt käsittelemäänsä silppua itse luomillaan osuuksilla.

Tolkienin kirje puolestaan on lähinnä Silman referaatti, mutta se antaa kyllä mielenkiintoista näkökulmaa Silman synnyttäneeseen ajatusmaailmaan. Esimerkiksi se, että Ainur on kuvattu hyvin mahtavaksi, mutta vain niin mahtavaksi, ettei itse jumaluus jää varjoon - että sen mahtavuuden voi hyväksyä "mieli joka uskoo Pyhään kolminaisuuteen" - on niin kovin kristillistä, että tulee miettineeksi, miten Tolkien kykenikin kuitenkin niin sulavasti välttämään sellaisen uskonnollisen paasaamisen, johon C.S. Lewis teki itsensä syypääksi. Pääteemoistakin Tolkien tuntuu kyllä korostavan nimenomaan kristilliseen tematiikkaan kuuluvaa lankeemusta todetessaan, että "Ei voi olla olemassa "tarinaa" ilman lankeemusta - kaikki tarinat kertovat pohjimmiltaan lankeemuksesta - tai ainakaan sellaista ei voi olla olemassa ihmismielelle siten kuin me sen tunnemme ja itse omistamme." Olkoonkin, että hän nostaa Silman eri osien kohdalla myös muita teemoja esiin.

Tavallaan kaunis on myös hänen ajatuksensa, että kaikki ihmisten nykyinen runous ja kulttuuri on perintöä haltioilta, osin jopa geneettisessä mielessä, mutta henkilökohtaisesti koen kyllä moisen ihmisten väheksynnän vähän ärsyttävänä - ihan siitä riippumatta, että Tolkien alaviitteessä toteaa haltioidensa siis tosiasiassa edustavan vain yhtä ihmisluonnon piirrettä. Mutta hän lienee ollut hyvin ihanteellinen mies, joka halusi haltioissaan tuoda maailmaan "puhtaamman" version epätäydellisistä ihmisistä, vähän kuin pyhimysten luokan, jos lainataan taas kristillistä kuvastoa. Toisaalta on mielenkiintoista, että tämä puhdas versio oli sitten kuitenkin hengellisessä mielessä sidottu Ardaan toisin kuin ihmiset.

Eregionin haltiaseppojen sormuspuuhia en ole osannut aiemmin hahmottaa osaksi samaa konetematiikkaa kuin Sarumanin teknologialla kyllästetty geenimuuntelun tyyssija Rautapiha. Takominen on jotenkin niin arkaaista puuhaa, ja mahtisormusten luominen kuulostaa ihan silmarilien askarteluun verrattavissa olevalta projektilta eikä ollenkaan tehdasvasaroiden mekaaniselta paukkeelta. En ole myöskään osannut ajatella, että toisella ajalla Keski-Maahan jääneiden haltioiden elämänasenne olisi ratkaisevasti poikennut ensimmäisen ajan haltioista, varsinkaan, kun mahtavimmat heistä olivat ihan samoja naamoja. Kun miettii vaikkapa Eregionin ja Morian kaksoisvaltakuntaa, niin ihan vitsin hienon ja uuden jutunhan haltiat ja kääpiöt siinä loivat yhdessä. Vasta kolmannella ajalla haltiat tuntuivat keskittyvän pitämään pienet valtakuntansa ennallaan ja muutumattomina muun maailman muuttuessa niiden ympärillä. Eipä ole myöskään tähän mennessä juolahtanut mieleeni verrata Elendiliä Nooaan, mutta jos Tolkien näki hänessä Nooan, mikäpä minä olen sanomaan vastaan. Elendil ei tosin sentään rahdannut mukanaan näytekappaleita kaikista Númenorin eliölajeista, hänelle riitti yksi puu ja lauma ihmisiä.
 
Last edited:
Minusta Silmassa on hienoa tuo sekalaisista ja eri-ikäisistä palasista koostettu rakenne, josta esipuheessakin mainittiin. Vaikka olisi toisaalta hienoa, jos Tolkienista olisi ollut kirjoittamaan Silmarillionin tarinoista sarja valmiita kirjoja, on tässä kuitenkin ainutlaatuinen ja sopivan vajavainen mytologia. Mutta mitä tykkäätte pokkarini takakannen tekstistä, jossa mainitaan teoksen jääneen viimeistelyä vaille kirjailijan kuollessa?
 
Mutta mitä tykkäätte pokkarini takakannen tekstistä, jossa mainitaan teoksen jääneen viimeistelyä vaille kirjailijan kuollessa?
Tykkään siitä. Kyseessä lienee takakansitekstien Suomen ennätys vähättelyssä, ottaen huomioon esim. tBoLT II:n hyvin lyhyen luonnoksen Earendilin matkoista.
 
Samaan sarjaan kuuluu myös luku 22 eli Doriathin tuho, joka on varsinaisesti CJRT:n kirjoittama JRR:n ainesten pohjalta. Monet tarinan säikeet, kuten Húrinin viimeiset vaiheet, vedettiin siinä aika lailla oikoen.
 
Vasta kolmannella ajalla haltiat tuntuivat keskittyvän pitämään pienet valtakuntansa ennallaan ja muutumattomina muun maailman muuttuessa niiden ympärillä.

Ehkä totta, mutta eikö tämä aseta kolmen sormuksen takomisen idean vähän niin kuin mini-ristiriitaan? Ne kuitenkin taottiin toisen ajan puolivälissä ja nimen omaan ymmärryksen, parannuksen ja säilytyksen välineiksi. Ei voiman tyyssijoiksi tai valloituksen aseiksi.

Elendil ei tosin sentään rahdannut mukanaan näytekappaleita kaikista Númenorin eliölajeista, hänelle riitti yksi puu ja lauma ihmisiä.

Mutta muinaisia artifakteja kuskattiin mukana ihan jonkinlaiset määrät! Seitsemän kiven lisäksi ainakin Annúminasin valtikka, joka yli 5000 vuoden ikäisenä oli ilmeisesti vanhin (ihmisten?) esine, mitä Keski-Maasta löytyi. Ja olihan niillä muutakin rompetta. Muistaakseni tästä tulee tulevaisuudessa puhe Akallabêth-viikolla.
 
Rompetta toki (eikös ensimmäinen Elendilmirkin tullut Númenorista Elendilin laivakunnan mukana) mutta ei muita mainittuja eliönäytteitä.

Ja joo, sormukset taottiin toisella ajalla. Tolkienin kirjeestä saa kuitenkin sellaisen kuvan, että keskimaalaiset haltiat olisivat jo toisen ajan alussa olleet kiinnostuneita lähinnä asioiden säilyttämisestä eikä niinkään uuden luomisesta, mutta valtakuntien perustaminen - ja myös mahtisormusten takominen - kuulostavat minun mielestäni aika progressiiviselta puuhalta kolmannen ajan haltiaeloon verrattuna.
 
halusi haltioissaan tuoda maailmaan "puhtaamman" version epätäydellisistä ihmisistä, vähän kuin pyhimysten luokan, jos lainataan taas kristillistä kuvastoa
Toisaalta haltiatkin olivat välillä kaukana puhtoisista, muun muassa Sukusurmassa ja silmaril-tappeluissa. Silti aika monesta kohdasta saa kyllä myös tuollaisen kuvan varsinkin ihmisiin verrattuna (minulle on jäänyt mieleen Nirnaethin lopussa oleva "mutta ei susi, ei balrog, ei lohikäärme olisi riittänyt tuomaan voittoa Morgothille; sen toi ihmisten petollisuus").

Tässä kirjeessä Tolkien ei tunnu suoraan asettavan haltioita ja ihmisiä puhtaus- tai paremmuusjärjestykseen (tai en huomannut), vaan puhuu siitä, että kummankin lankeemus oli erilaista tai eri syistä lähtevää. Olikohan Tolkienin tarkoituksena tällaisen "puhtausjärjestyksen" luominen, vai syntyikö tämä käsitys vahingossa tarinoiden kehittyessä? Minusta Tarussa haltiat vaikuttavat paljon Silmaa puhtoisemmilta, mutta ehkä se johtuu siitä, että he pysyivät pitkälti omissa oloissaan tai neuvonantajina aktiivisen toiminnan sijaan (eivätkä riidelleet keskenään).
Eipä ole myöskään tähän mennessä juolahtanut mieleeni verrata Elendiliä Nooaan, mutta jos Tolkien näki hänessä Nooan
Luulen Nooa-vertauksen perustuvan siihen, että yksin hänen arkkinsa/laivansa pelastui koko ihmisten/númenorilaisten sukukuntaa uhkaavalta tuhotulvalta, koska hän oli uskollinen, eikä niinkään siihen, mitä kaikkea laivoissa rahdattiin mukana.
 
Ylös