Kontu Se on hyvä paikka elää ja olla!

Silmarillion - loppukeskustelu

Keskustelu huoneessa 'Lukutupa', aloittanut Olórin, 31.12.2018.

  1. Olórin

    Olórin Kontulainen Suomen Tolkien-seura

    Silmarillion on eeppistä tyyliä, joka ei useinkaan huomioi lukijan mukavuutta. Tolkien myös tunnetusti muutti usein mieltään, mikä sekin näkyy tarinassa. Painettu Silmarillion onkin jopa yhtä paljon poika Christopherin kuin isänsä kirja. Monet keskustelijat ovat ansiokkaasti tuoneet esille History of Middle Earthissa julkaistuja versioita tapahtumista, jotka ovat monessa kohtaa julkaistuun versioon päätyneitä laajempia.

    Tolkienilla oli tarinoista paitsi erilaisia, myös erilaajuisia versioita. Suurin osa lukijoista varmasti toivoisi pitempää versiota. Nykyään tietysti suurin osa materiaalista on julkaistu ensin HoME:n ja sitten tärkeimmät kertomukset myös erillisten suurelle yleisölle tarkoitettujen kirjojen muodossa. Näiden suurten tarinoiden lisäksi keskustelussa on tuotu esiin lukuisa määrä pienempiä sivujuonteita, jotka kirjasta ovat jääneet pois.

    Toisaalta joistain kohdista ei ole edes olemassa kuin nopeita luonnoksia tai tiivistelmiä. Christopherilla on ollut tärkeä osansa Silmarillionin koostamisessa ja saattamisessa yhtenäiseksi teokseksi. Varsinkin ennen lähdemateriaalien avautumista fanit olisivat halunneet mahdollisimman laajan teoksen, suuri yleisö taas suppeamman ja tarinavetoisen. Tärkeä kysymys kuuluu, vastaako meidän Silmarillionimme kumpaankaan näistä?

    Monet ovat moittineet erityisesti alkulukuja vaikeiksi ja ylipäätään kirjan tyyli on hyvin toteavaa ja lyhyttä. Keskustelu oli kirjan alussa luonnollisesti vilkkaampaa suuremman osanottajajoukon vuoksi. Näissä luvuissa on toisekseen paljon mielenkiintoa herättäviä asioita maailman, valarin ja haltioiden ominaisuuksista. Ehkä nämä luvut sopivatkin hyvin keskusteltaviksi lukupiiriin, jossa suurin osa on ne jo ainakin kertaalleen aiemmin lukenut.

    Myöhemmin tarinan päästessä käyntiin lyhyt tyyli alkaa paikoin tympiä. Itse pidän Silmarillionin epätasaisuudesta, koska se muistuttaa aitoa eeposta, jossa on eri-ikäisiä ja epäyhtenäisiä tarinoita koottu yhteen kokonaiseksi taruksi muinaisuudesta. En liikaa kaipaa viimeisteltyjä ja Sormusten Herraa muistuttavia kirjoja esiajoista, joiden tarinat ovat myyttisempiä. Silti laajempia tarinoita olisi varmasti voinut valita, milloin se vain olisi ollut kertomusten yhtenäisyyden kannalta mahdollista.

    Ehkä vielä laajemmin Silmarillionin toimitustyöhön liittyy kysymys valituista tarinoista ja tekstin rakenteesta. Kaikilla HoME:a lukeneilla lienee mieltymyksiä tarinoihin, joita ei valittu. Onpa eräs kontulainen koostanut omaa versiota kirjasta eli korjaamaan Christopherin väärät valinnat. Myös taustatarinan puutetta monet ovat keskustelussa harmitelleet. Ennen kaikkea sillä haluttaisiin selittää tekstin painotuksia ja korostaa sen olevan puolueellinen kuvaus tapahtumista. Itse olen Tolkienin kohdalla lukenut kirjoja yleensä totena. Taustatarina toki mahdollistaisi myös hyvin merkittäviä tulkintoja kertomuksesta, kuten merkittävien tapahtumien käsittämistä suurelta osin sepitetyiksi tarinoiksi omien tai sukulaisten toimien kaunistelemiseksi.

    Silmarillion on eittämättä Tolkienin todellinen pääteos. Monet sen tarina-aiheista ovat jo Tolkienin nuoruuden tuotantoa. Yksi tässä lukupiirissä vähälle jäänyt puoli on sen kytkeytyminen kirjallisuuden historiaan. Túrinin tarina on vahvasti liitetty Kullervoon, josta Tolkien piti, mutta siihenkin on löydettävissä useita muitakin lähtökohtia. Muiden tarinoiden innoittajista ei ehditty puhua lainkaan.

    Silmarillion ei ole mitä tahansa viihdettä, vaan kokoelma kertomuksia, joissa toistuu tiettyjä teemoja. Lankeemus nousi esipuheen myötä keskusteluun ja on esillä erityisen vahvasti kirjan alussa. Mistä Melkorin lankeemuksessa pahaan oli kysymys? Tässähän selitetään vanhaa pahan ongelmaa kapinoinnilla ja nuhtelusta seuranneella nöyryytyksellä. Kirjassa tuodaan myös vahvasti esille, kuinka kaikki paha on pohjimmiltaan lähtöisin tästä alkupahasta.

    Mielenkiintoinen näkemys tähän lankeemukseen on useasti valarin maailmaa käsiteltäessä tehty huomio sen tylsyydestä. On huomattu kuinka paljon asioita olisi jäänyt puuttumaan ilman Melkoria kuten jo Ainulindalëssa mainittu lumi. Filosofisempi kysymys alkuperäisen maailman, mutta myös myöhemmän Amanin osalta on, kuinka paljon hyvää voi olla ilman pahaa. Jos ainoa olemassa oleva asiantila on täydellisyys, voiko sen hyvyyttä edes havaita.

    Lankeemus ei kuitenkaan jää vain Melkorin ja hänen seuraajiensa osaksi vaan erityisesti valarin toimintaa moitittiin keskustelussa ankarasti. Siinä missä Melkor oli omapäinen, olivat valar muuten lukijan mielestä todella passiivisia ja luopuivat Keski-Maasta varsin helposti. Aluksi he kyllä pyrkivät täydelliseen maailmaan, mutta kun Melkor sen hajotti tyytyivät he omaan valtakuntaansa Amaniin.

    Täydellisestä maailmasta haivutaan jatkuvasti kohti ihmisten maailmaa. Ja Númenorin pakolaisten valtakunnat rapistuvat ja muistelevat menneitä kunnianpäiviä. Vaikka tämä on Tolkienille ominaista, ei tämäkään ole hänen yksinoikeutensa. Latinanopettaja lausui kerran, että miten uljas mahtoikaan ihminen olla muinaisuudessa, kun jo roomalaiset katsoivat kaihoten upeaan menneisyyteen.

    Silmarillionissa on monia tärkeitä henkilöitä, joiden päätökset ja luonne hämmentävät ja myös ärsyttävät. Sekä valarissa, ihmisissä että haltioissa on näitä, joista mainittakoon Fëanor, Eöl ja Túrin. Nämä merkittävät, taitavat ja ainakin joidenkin silmissä ihailtavat henkilöt ovat samalla itsekeskeisiä ja muita halveksuvia. Oman mainintansa ansaitsee myös Thingol, jonka toiminta mietitytti monia paitsi kuninkaana myös erikoisena rakkautena Melianin kanssa.

    Näin haltioiden täydellisyys rapistuu Silmarillionia lukiessa. Haltiat lankeavat Melkorin valheisiin ja kylvävät näitä siemeniä yhä uudelleen. Vaikka kuvaus olisi hyvin värittynyt, ei kertoja yritä antaa täydellistä kuvaa sen paremmin haltioista kuin valarista. Yhtenä mielenkiintoisena mainintana keskusteluista nousi myös liiallinen kiintymys ja rakkaus lankeemuksen syynä. Oliko tämäkin älyttömiin tekoihin saava tunne Melkorin yllyttämä?

    Haltioiden ja ihmisten suhteen ristiriidat nousevat Silmarillionissa aivan eri tavalla esille kuin hobittitarinoissa. Kyse ei ole vain rajakiistoista tai veloista eikä edes syvästä petoksesta vaan syvästä erilaisuudesta. Haltiat suhtautuivat ihmisiin kovin alentavasti, vaikka toiset myös ystävystyivät näiden kanssa. Ja valar näyttää luovuttaneen ihmiset suoraan Morgothille, kunnes osa näistä oma-aloitteisesti siirtyy haltioiden liittolaisiksi.

    Vaikka ihmisten lahjaa korostetaan, jää sen merkitys melko vähäiseksi. Ihmiset sitä pelkäävät ja haltiat eivät ymmärrä. Tai ehkä he ymmärtävät paremmin kolmannen ajan lopulla, kun maailma on heiltä haipunut ja kaikki saavuttamisen arvoinen on jo saavutettu. Kommenteissa on myös hämmästelty, kuinka Ardassa ihmiset eivät kykene kehittämään mitään uutta, vaan kaiken merkityksellisen lähteenä ovat haltiat. Tietysti voidaan nähdä myös, että ihmiset kykenivät kehittämään korkean sivilisaation vain tuhannessa vuodessa tyhjästä haltioiden avulla. Olisivatko he kyenneet tähän itsekin kymmenessä tuhannessa vuodessa?

    Ihmiset esitetään paitsi erilaisina kuin maailman sidotut kuolemattomat, myös alttiina pahalle. Pahuuden ruumiillistuma Morgoth toki kykenee huijaamaan myös valaria ja haltioita. Samoin Morgoth sieppasi ja turmeli myös haltioita. Nämä kaikki ovat hyvin kouriin tuntuvia tapoja levittää pahaa, mutta Morgothilla mahtavana valana on toki huomattavasti enemmän tapoja toimia kuin kuolevaisilla valheiden kylväjillä. Kuinka Morgoth levitti tahtoaan? Valinorissa hänen kuvataan yksinkertaisesti mielistelleen ja valehdelleen, mutta käyttikö hän tosiasiassa paljon voimakkaampia kykyjä?

    Morgoth on maailman mahtavin olento, jolla on valtava armeija, jota hän hallitsee paitsi maallisesti niin osin myös henkisesti. Häntä vastaan taistelevat haltiat ja ihmiset, jotka erilaisuuksistaan huolimatta ovat taistelussa huomattavan samanlaisia. Ja mitättömiä verrattuna valaan. Ja lopulta Lúthien vaivuttaa koko linnoituksen uneen.

    Valarin taistelut Melkorin kanssa tapahtuvat aikojen alussa. Kirjan loppupuolella nousi esiin ongelma eri osapuolten voimainmittelössä, jossa toiset ovat lopulta aivan mitättömiä. Silti Valinorin sotajoukko valitsi taistelutavan, joka pitkitti sodan vuosikymmeniin ja silti tuhosi koko Beleriandin, vaikka juuri sitä valar tuntuvat pelänneen.

    Silmarillionissa on ehkä viisaasti jätetty aikamääreet vähemmälle. Monet tapahtumat tuntuvat kovin verkkaisilta. Helcaraxëllakin kului yhtä kauan kuin israelilaisilta erämaassa. Onkohan Tolkienilla ollut vaikeuksia täyttää annaaleita tapahtumilla ja silti luoda maailmalle kylliksi ikää? Toisaalta olisi hassua, jos kuolemattomien loputon elämä olisi yhtä kiivasta kuin kuolevien ja hetkessä elävien ihmisten.

    Kuolemattomilla on loputtomasti aikaa eikä heillä näin ollen ole kiire mihinkään. Eräässä kolumnissa huomautettiin, että jos ihmiset saavuttaisivat tuhatvuotisen elämän, olisi elämä paljon arvokkaampaa. Haltioilla ei ole kiire, mutta oikealla hetkellä he ovat kovin kiivaita käymään taisteluun henkensä uhalla. Ihmisillä on pelissä ainutkertainen, mutta ohi kiitävä elämä, vaan haltioilla ikuinen elämä tai loputon vaellus Mandosin saleissa.

    Haltiat selvästi tuntevat kunnian ja uskollisuuden elämää arvokkaammaksi, kun he niin innolla lähtevät Fëanorin matkaan. Tai ehkä he ovat vaan saaneet kyllikseen ikuista autuutta ja halajavat koskemattomiin erämaihin kuten jotkut elämäänsä kyllästyneet ihmiset. Ja oliko Beleriandissa miekkaan kuolemisen kunnia välttämättömyydestä tehty hyve Morgothin uhatessa valarin hylkäämänä?

    Valaria on keskustelussa moitittu jopa lapselliseksi heidän oikutellessaan Melkorin ja Keski-Maan suhteen. Tarinan ulkoisesti hahmojen epätäydellisyys on välttämätöntä kiinnostavuuden kannalta, mutta Ulmoa lukuun ottamatta harvoille valoille löytyi ymmärrystä. Toisaalta ainurin olemusta on vaikea käsittää ja mieltää tuttuja hahmoja kuten Gandalfia osallistumassa Suureen soittoon ja muovaamassa sen jälkeen maailmaa.

    Ardan kuningas Manwë sai hyvin vähän ymmärrystä toimimattomuudelleen. Ehkä hän lähetti kotkia deus ex machina aina tarinan niin vaatiessa, mutta ei kyennyt mihinkään kunnolliseen Melkorin vastustamiseen. Ainoa ymmärrys valarin vähäiselle roolille tuli vertauksena jumaltaruihin, joissa jumalat eivät ole niinkään yleistä hyvää kuin yksittäisiä tekoja suorittavia mahteja. Ehkä tässä on yksi Tolkienin kirjallinen vaikute?

    Ulmo esiintyy aktiivisimmin karkotettujen haltioiden sekä viattomien ihmisten hyväksi. Useamman kerran pohdittiin hänen pyrkimyksiään: yrittikö hän antaa hetken toivoa vai näkikö hän ennalta mitä tulee tapahtumaan? Mandosin ennustusta pidetään ehdottomana, mutta useita muitakin ennalta nähtyjä asioita esiintyy. Itselleni suurimmaksi kysymykseksi lukupiirissä jäi Ardan kohtalo: kuinka paljon siitä on ennalta päätetty ja kuinka paljon riippuu ainurin¸ haltiain ja ihmisten valinnoista?

    Silmarillion todella pitkä kirja, vaikka Taru Sormusten Herrasta olisi painettuna pitempi. Silmarillionin taustalla on niin paljon tekstejä ja se koostuu niin monesta tarinasta, siinä on niin paljon henkilöitä ja niin paljon mysteereitä, että sitä on mahdotonta käsitellä lyhyesti. Nytkin suurin osa kiinnostavista henkilöistä sai tuskin maininnan ja kolme suurta kertomusta – Húrinin lasten tarina, Gondolinin tuho ja Beren ja Lúthien – jäivät tyystin sivuosaan.
     
    Hanna Kullanväärtti, Luvailin, Mattfield ja 2 muuta tykkäävät tästä.
  2. Telimektar

    Telimektar Fundamentalisti

    Ilmeisesti Christopher Tolkien halusi julkaistusta Silmarillionista tyyliltään, temmoltaan ja kerronnaltaan mahdollisimman yhtenäisenä etenevän tarinan. Tämän takia hän ehkä jätti käyttämättä eräiden tarinoiden pisimpiä versioita. Ero Silmarillionin eri osien välille olisi tullut vielä nykyistäkin suuremmaksi jos joistakin tapahtumista olisi ollut pitkiä yksityiskohtaisia kuvauksia ja toisista vain muutaman virkkeen mittaisia kronikkatyyppisiä mainintoja. Minua tämä ei tosin olisi haitannut. (Eikä sekään, jos Guy Gavriel Kay oltaisiin pantu kirjoittamaan muutamia satoja puuttuvia sivuja lisää.)

    Kehyskertomuksen säilyttämisestä olisi kyllä ollut etuja. Esimerkiksi Berenin ja Luthienin taru oli Kadonneiden tarujen kirjassa lapselta kuultu tarina, mikä tekee sen jossain määrin epäuskottavat tapahtumat ymmärrettäviksi. Ylipäätään haltioiden ja ihmisten väliset romanssit tuntuvat minusta melko mahdottomilta, kun ajatellaan sitä valtavaa kokemusmaailmojen eroa mikä osapuolien välillä olisi täytynyt vallita. On ehkä tarvittu itsensä Erun voimakasta interventiota.
     
    Hanna Kullanväärtti tykkää tästä.
  3. Hanna Kullanväärtti

    Hanna Kullanväärtti Kontulainen

    Innostuin lukemaan Silmarillionin kerralla kokonaan jo kesällä. Osittain sen vuoksi ja osittain syksyn kiireiden takia hyvin alkanut lukupiireilyni jäi loppujen lopuksi harmittavan vähäiseksi. Tässä vaiheessa, kun kirjan lukemisesta on aikaa puolisen vuotta, voin todeta että olen unohtanut noin 95% lukemastani! Kirja on nimittäin niin täynnä henkilöitä, paikkoja, yksityiskohtia, taisteluita ym. etteivät ne ainakaan minun päähäni ole jääneet kertalukemisella. Lisäksi on myönnettävä, että paikoitellen oli oikein pakotettava itsensä keskittymään - ainakin minulla ajatukset karkasivat mm. Beleriandin valtakuntia käsittelevässä luvussa jonnekin aivan muualle :grin:

    Teos vaatii varmasti monta lukukertaa ennen kuin se avautuu oikein kunnolla, nyt suurin osa aivokapasiteetista tosiaan kului lähinnä siihen, että yritti pysytellä kärryillä. Muiden lukupiiriläisten ajatuksia onkin ollut hienoa lukea - ne ovat tarjonneet paljon ahaa-elämyksiä tapahtumien merkityksistä ja tarinoiden tausta-ajatuksista.

    Muutama erityinen kohta aiheutti väristyksiä hienoudellaan/vaikuttavuudellaan; näistä mainittakoon Fëanorin ja hänen äitinsä kohtalo, Puiden valo talletettuna Silmarileihin (ja tämän valon myöhemmät vaiheet), Berenin ja Lúthienin tarinan loppu, Akallabêth kokonaisuudessaan ja Kolmannen ajan lopun tapahtumien kytkeytyminen näihin muihin suuriin kertomuksiin.

    Seuraavalla lukukerralla pääsen varmasti taas hieman syvemmälle.
     
    Isilmírë tykkää tästä.
  4. Telimektar

    Telimektar Fundamentalisti

    Akallabêth on minun suosikkini Silmarillionin osista, ja oli sitä heti kun luin sen ensimmäisen kerran. Sanoisin että tyyli ja sisältö toimivat siinä hyvin yhdessä, ja teemoiltaan se on selvimmin nykyihmistä koskettava.

    Olen muuten joskus ajatellut, että Akallabêthin olisi voinut panna Sormusten herran viimeiseksi liitteeksi. Sellainen kokonaisuus olisi uskoakseni toiminut erinomaisesti.
     
    Isilmírë ja Hanna Kullanväärtti tykkäävät tästä.
  5. Constantine

    Constantine ᛏýrist

    Löytyyköhän Tolkienin tähän asti julkaistujen ajatustallenteiden joukosta toista samanmittaista kirjailijan itsensä tarjoamaa tutkiskelua Silmarillionista kuin Kirje 131?

    Mikäli jollain sattuisi olemaan yö- tai muiden vapaahetkien lukemisesta puutetta, niin siinäpä ideaa selailuun.
     

Jaa somessa