Silmarillion - loppukeskustelu

Olórin

Kontulainen
Suomen Tolkien-seura
Silmarillion on eeppistä tyyliä, joka ei useinkaan huomioi lukijan mukavuutta. Tolkien myös tunnetusti muutti usein mieltään, mikä sekin näkyy tarinassa. Painettu Silmarillion onkin jopa yhtä paljon poika Christopherin kuin isänsä kirja. Monet keskustelijat ovat ansiokkaasti tuoneet esille History of Middle Earthissa julkaistuja versioita tapahtumista, jotka ovat monessa kohtaa julkaistuun versioon päätyneitä laajempia.

Millainen Silma olisikaan, jos muutkin luvut olisi kirjoitettu yhtä pitkästi auki...
Tolkienilla oli tarinoista paitsi erilaisia, myös erilaajuisia versioita. Suurin osa lukijoista varmasti toivoisi pitempää versiota. Nykyään tietysti suurin osa materiaalista on julkaistu ensin HoME:n ja sitten tärkeimmät kertomukset myös erillisten suurelle yleisölle tarkoitettujen kirjojen muodossa. Näiden suurten tarinoiden lisäksi keskustelussa on tuotu esiin lukuisa määrä pienempiä sivujuonteita, jotka kirjasta ovat jääneet pois.

Silmarillionin viimeinen luku siirtyy taas aiemmin tutuksi tulleeseen kronikkamuotoon kun muinaistarujen kääntäjä yrittää kertoa yli 80 vuoden tapahtumat noin 10 sivun aikana. Emme saa kuulla mitään muinaisen Vasco da Gaman purhjeduksista Afrikkaan ja Intiaan asti, emme laajalti yksityiskohtia 40-vuotisesta sodasta, Beleriandin sijainnista muuhun maailmaan nähden, emmekä edes myöhempien aikojen sankarien, Gil-Galadin ja Elrondin nuoruus- ja lapsuusvuosista.
Toisaalta joistain kohdista ei ole edes olemassa kuin nopeita luonnoksia tai tiivistelmiä. Christopherilla on ollut tärkeä osansa Silmarillionin koostamisessa ja saattamisessa yhtenäiseksi teokseksi. Varsinkin ennen lähdemateriaalien avautumista fanit olisivat halunneet mahdollisimman laajan teoksen, suuri yleisö taas suppeamman ja tarinavetoisen. Tärkeä kysymys kuuluu, vastaako meidän Silmarillionimme kumpaankaan näistä?

Tarinan aiemmissa versioissa on tässä kohdassa monta sivua lisää Finwën ja Mírielin kohtalosta ja varsinkin valarin suhtautumisesta siihen. Luvun otsikkokin oli pitkään Of Finwë and Míriel. Jostain syystä Christopher on jättänyt Silmarillionia toimittaessaan tästä paljon pois, ja olen oikeastaan ihmetellyt miksi. Ehkä koska poisjäänyt teksti on sivujuonne, joka katkaisee päätarinan hetkeksi aikaa, ja kirjoitustyyliltäänkin enemmän esseemäinen kuin kertova.[/
Monet ovat moittineet erityisesti alkulukuja vaikeiksi ja ylipäätään kirjan tyyli on hyvin toteavaa ja lyhyttä. Keskustelu oli kirjan alussa luonnollisesti vilkkaampaa suuremman osanottajajoukon vuoksi. Näissä luvuissa on toisekseen paljon mielenkiintoa herättäviä asioita maailman, valarin ja haltioiden ominaisuuksista. Ehkä nämä luvut sopivatkin hyvin keskusteltaviksi lukupiiriin, jossa suurin osa on ne jo ainakin kertaalleen aiemmin lukenut.

Minuun tällainen yksityiskohtainen kerronta taitaa upota paremmin kuin äärimmilleen tiivistetty annaalityyli. Tiedä sitten, olisiko Silmarillion menettänyt jotain olennaista, jos tätä laajentamista olisi viety vieläkin pidemmälle.
Myöhemmin tarinan päästessä käyntiin lyhyt tyyli alkaa paikoin tympiä. Itse pidän Silmarillionin epätasaisuudesta, koska se muistuttaa aitoa eeposta, jossa on eri-ikäisiä ja epäyhtenäisiä tarinoita koottu yhteen kokonaiseksi taruksi muinaisuudesta. En liikaa kaipaa viimeisteltyjä ja Sormusten Herraa muistuttavia kirjoja esiajoista, joiden tarinat ovat myyttisempiä. Silti laajempia tarinoita olisi varmasti voinut valita, milloin se vain olisi ollut kertomusten yhtenäisyyden kannalta mahdollista.

Hyvä huomio! Olen ajatellut, että Silmarillion on alunperin Bilbon "Käännöksiä haltiakielestä", mutta kukahan tuon viimeisen luvun sitten lienee kirjoittanut?
Ehkä vielä laajemmin Silmarillionin toimitustyöhön liittyy kysymys valituista tarinoista ja tekstin rakenteesta. Kaikilla HoME:a lukeneilla lienee mieltymyksiä tarinoihin, joita ei valittu. Onpa eräs kontulainen koostanut omaa versiota kirjasta eli korjaamaan Christopherin väärät valinnat. Myös taustatarinan puutetta monet ovat keskustelussa harmitelleet. Ennen kaikkea sillä haluttaisiin selittää tekstin painotuksia ja korostaa sen olevan puolueellinen kuvaus tapahtumista. Itse olen Tolkienin kohdalla lukenut kirjoja yleensä totena. Taustatarina toki mahdollistaisi myös hyvin merkittäviä tulkintoja kertomuksesta, kuten merkittävien tapahtumien käsittämistä suurelta osin sepitetyiksi tarinoiksi omien tai sukulaisten toimien kaunistelemiseksi.

Túrin, tuo Kullervon sympaattisempi kohtalotoveri.
Lohikäärmeen tappaminen yhdistää Turinin lähinnä Siegfriediin/Sigurdiin, ennaltamäärätty jumalallinen kirous tai tuomio ja insestin anteeksiantamattomuus Oidipukseen.
Silmarillion on eittämättä Tolkienin todellinen pääteos. Monet sen tarina-aiheista ovat jo Tolkienin nuoruuden tuotantoa. Yksi tässä lukupiirissä vähälle jäänyt puoli on sen kytkeytyminen kirjallisuuden historiaan. Túrinin tarina on vahvasti liitetty Kullervoon, josta Tolkien piti, mutta siihenkin on löydettävissä useita muitakin lähtökohtia. Muiden tarinoiden innoittajista ei ehditty puhua lainkaan.

Oliko hänen lankeemuksensa ("syntinsä"?) ensin vapaa tahto ja vasta sitten vallanhimo? Ilúvatar näyttää suorastaan kateelliselta siitä, että luomus ennätti tekijän suunnitelmien edelle, vaikka Ilúvatar oli luvannut, että nämä saavat koristaa sävelaihetta omin ajatuksin ja teoin.
Silmarillion ei ole mitä tahansa viihdettä, vaan kokoelma kertomuksia, joissa toistuu tiettyjä teemoja. Lankeemus nousi esipuheen myötä keskusteluun ja on esillä erityisen vahvasti kirjan alussa. Mistä Melkorin lankeemuksessa pahaan oli kysymys? Tässähän selitetään vanhaa pahan ongelmaa kapinoinnilla ja nuhtelusta seuranneella nöyryytyksellä. Kirjassa tuodaan myös vahvasti esille, kuinka kaikki paha on pohjimmiltaan lähtöisin tästä alkupahasta.

Filosofinen ajatus: ilman Ardan turmeltumista siitä ei olisi tullut niin epämääräisen viehättävän yllättävää.
Mielenkiintoinen näkemys tähän lankeemukseen on useasti valarin maailmaa käsiteltäessä tehty huomio sen tylsyydestä. On huomattu kuinka paljon asioita olisi jäänyt puuttumaan ilman Melkoria kuten jo Ainulindalëssa mainittu lumi. Filosofisempi kysymys alkuperäisen maailman, mutta myös myöhemmän Amanin osalta on, kuinka paljon hyvää voi olla ilman pahaa. Jos ainoa olemassa oleva asiantila on täydellisyys, voiko sen hyvyyttä edes havaita.

Ehkä tämä oli osa valarin lankeemusta: he välttelivät tekemästä mitään etteivät tekisi virheitä?
Lankeemus ei kuitenkaan jää vain Melkorin ja hänen seuraajiensa osaksi vaan erityisesti valarin toimintaa moitittiin keskustelussa ankarasti. Siinä missä Melkor oli omapäinen, olivat valar muuten lukijan mielestä todella passiivisia ja luopuivat Keski-Maasta varsin helposti. Aluksi he kyllä pyrkivät täydelliseen maailmaan, mutta kun Melkor sen hajotti tyytyivät he omaan valtakuntaansa Amaniin.

Ja tässäkin kohtaa taas keskitytään suremaan sitä, miten ennen oli paremmin mutta nyt on kaikki hienot asiat pilattu. Tämä on totisesti Silman kantava teema.
Täydellisestä maailmasta haivutaan jatkuvasti kohti ihmisten maailmaa. Ja Númenorin pakolaisten valtakunnat rapistuvat ja muistelevat menneitä kunnianpäiviä. Vaikka tämä on Tolkienille ominaista, ei tämäkään ole hänen yksinoikeutensa. Latinanopettaja lausui kerran, että miten uljas mahtoikaan ihminen olla muinaisuudessa, kun jo roomalaiset katsoivat kaihoten upeaan menneisyyteen.

Olen miettinyt paljon etenkin Eölin hahmoa. Niin jaloon haltioiden rotuun kuuluva, mutta silti niin pikkumaisista syistä pahoihin tekoihin taipuvainen. Eöl on kuitenkin etevä haltia ja seppä, ottaa paljon oppia kääpiöiltä (luultavasti ei siis ahdasmielisimmästä päästä) ja varmistaa, että hänen poikansakin saa saman opin.
Silmarillionissa on monia tärkeitä henkilöitä, joiden päätökset ja luonne hämmentävät ja myös ärsyttävät. Sekä valarissa, ihmisissä että haltioissa on näitä, joista mainittakoon Fëanor, Eöl ja Túrin. Nämä merkittävät, taitavat ja ainakin joidenkin silmissä ihailtavat henkilöt ovat samalla itsekeskeisiä ja muita halveksuvia. Oman mainintansa ansaitsee myös Thingol, jonka toiminta mietitytti monia paitsi kuninkaana myös erikoisena rakkautena Melianin kanssa.

Minua hämmästyttää, miten auliisti haltiat omaksuivat Melkorin valheita Valarin pyrkimyksistä.
Näin haltioiden täydellisyys rapistuu Silmarillionia lukiessa. Haltiat lankeavat Melkorin valheisiin ja kylvävät näitä siemeniä yhä uudelleen. Vaikka kuvaus olisi hyvin värittynyt, ei kertoja yritä antaa täydellistä kuvaa sen paremmin haltioista kuin valarista. Yhtenä mielenkiintoisena mainintana keskusteluista nousi myös liiallinen kiintymys ja rakkaus lankeemuksen syynä. Oliko tämäkin älyttömiin tekoihin saava tunne Melkorin yllyttämä?

Hyvä ensi-ihmiset, ei kenenkään tarvitsekaan elää piittaamattomien jumalolentojen tahdon mukaan vain koska on sattunut syntymään heidän kyhäämäänsä maailmaan! Ja iso peukku myös moriquendille, joka ei "hienompien" snobihaltioiden tavoin suhtautunut ihmisiin yliolkaisesti vaan auttoi ja opetti.
Haltioiden ja ihmisten suhteen ristiriidat nousevat Silmarillionissa aivan eri tavalla esille kuin hobittitarinoissa. Kyse ei ole vain rajakiistoista tai veloista eikä edes syvästä petoksesta vaan syvästä erilaisuudesta. Haltiat suhtautuivat ihmisiin kovin alentavasti, vaikka toiset myös ystävystyivät näiden kanssa. Ja valar näyttää luovuttaneen ihmiset suoraan Morgothille, kunnes osa näistä oma-aloitteisesti siirtyy haltioiden liittolaisiksi.

Tässä luvussa minua puhuttelee eniten Ilúvatarin lahjat ihmisille: vapaa tahto ja kuolema. Ja mitäs siitä ihmisten vapaasta tahdosta usein seuraa: surua ja kärsimystä tietenkin (tutulla linjalla jatketaan siis!)
Vaikka ihmisten lahjaa korostetaan, jää sen merkitys melko vähäiseksi. Ihmiset sitä pelkäävät ja haltiat eivät ymmärrä. Tai ehkä he ymmärtävät paremmin kolmannen ajan lopulla, kun maailma on heiltä haipunut ja kaikki saavuttamisen arvoinen on jo saavutettu. Kommenteissa on myös hämmästelty, kuinka Ardassa ihmiset eivät kykene kehittämään mitään uutta, vaan kaiken merkityksellisen lähteenä ovat haltiat. Tietysti voidaan nähdä myös, että ihmiset kykenivät kehittämään korkean sivilisaation vain tuhannessa vuodessa tyhjästä haltioiden avulla. Olisivatko he kyenneet tähän itsekin kymmenessä tuhannessa vuodessa?

Tämä luku ja vielä selvemmin pidempi Hurinin lasten tarina esittää minusta Morgothin vallan kaikista Silmarillionin tarinoista pelottavimpana ja mystisimpänä: onko Morgothilla todella kyky langettaa jopa etäältä käsin toimiva kirous, niin kuin näyttäisi? Eräiden Silmarillionin kommentoijien näkemys jonka mukaan nimenomaan ihmisten Lahjaan liittyisi jonkinlainen jumalalliset ennakkotuomiot ylittävä vapaa tahto, ei näytä minusta kovin uskottavalta.
Ihmiset esitetään paitsi erilaisina kuin maailman sidotut kuolemattomat, myös alttiina pahalle. Pahuuden ruumiillistuma Morgoth toki kykenee huijaamaan myös valaria ja haltioita. Samoin Morgoth sieppasi ja turmeli myös haltioita. Nämä kaikki ovat hyvin kouriin tuntuvia tapoja levittää pahaa, mutta Morgothilla mahtavana valana on toki huomattavasti enemmän tapoja toimia kuin kuolevaisilla valheiden kylväjillä. Kuinka Morgoth levitti tahtoaan? Valinorissa hänen kuvataan yksinkertaisesti mielistelleen ja valehdelleen, mutta käyttikö hän tosiasiassa paljon voimakkaampia kykyjä?

Kysymystä, olisivatko haltiat (ynnä heidän liepeissään roikkuvat pikku lumppurit, ihmiset) voineet voittaa Morgothin sodassa, lähestytään Silmarillionissa kai ainakin kahdesti ennen tätä: Fëanorin tulo ja tuho sekä pian sen jälkeen Fingolfinin hyökkäys Angbandin porteille ensiaamun auringossa. Fingolfin pääsi ryskyttämään Angbandin portteja mutta päätti vetäytyä. Sen jälkeen haltioiden eripura esti heitä koettamasta onneaan, mutta oliko Morgoth edes tuolloin missään todellisessa vaarassa?
Morgoth on maailman mahtavin olento, jolla on valtava armeija, jota hän hallitsee paitsi maallisesti niin osin myös henkisesti. Häntä vastaan taistelevat haltiat ja ihmiset, jotka erilaisuuksistaan huolimatta ovat taistelussa huomattavan samanlaisia. Ja mitättömiä verrattuna valaan. Ja lopulta Lúthien vaivuttaa koko linnoituksen uneen.

Esimerkiksi Tulkas olisi kai voinut vain suoraan kävellä sisään Angbandin porteista, ja läiskiä balrogit ja lohikäärmeet tieltään Obelixin paf! paf! paf! -tekniikalla.
Valarin taistelut Melkorin kanssa tapahtuvat aikojen alussa. Kirjan loppupuolella nousi esiin ongelma eri osapuolten voimainmittelössä, jossa toiset ovat lopulta aivan mitättömiä. Silti Valinorin sotajoukko valitsi taistelutavan, joka pitkitti sodan vuosikymmeniin ja silti tuhosi koko Beleriandin, vaikka juuri sitä valar tuntuvat pelänneen.

Ehkä noldorilta kului purjehtimiseen ja sen harjoitteluun sittenkin hyvästi aikaa, ainakin meidän ajantajumme mukaan. Vuosi Puiden kuolemasta Aramaniin, vuosi sieltä Keski-Maahan Fëanorilta ja neljä Fingolfinilta Helcaraxën kautta.

Mutta koska nämä tapahtumat on annaaleissa ilmoitettu vielä Puiden vuosina, täytyy kertoa 9,582:lla, eli esim. Fingolfinilta meni lähes 40 aurinkovuotta kierrokseensa
Silmarillionissa on ehkä viisaasti jätetty aikamääreet vähemmälle. Monet tapahtumat tuntuvat kovin verkkaisilta. Helcaraxëllakin kului yhtä kauan kuin israelilaisilta erämaassa. Onkohan Tolkienilla ollut vaikeuksia täyttää annaaleita tapahtumilla ja silti luoda maailmalle kylliksi ikää? Toisaalta olisi hassua, jos kuolemattomien loputon elämä olisi yhtä kiivasta kuin kuolevien ja hetkessä elävien ihmisten.

lähes kuusisataa aurinkovuotta ilman ainuttakaan tutkimusmatkaa itään
Kuolemattomilla on loputtomasti aikaa eikä heillä näin ollen ole kiire mihinkään. Eräässä kolumnissa huomautettiin, että jos ihmiset saavuttaisivat tuhatvuotisen elämän, olisi elämä paljon arvokkaampaa. Haltioilla ei ole kiire, mutta oikealla hetkellä he ovat kovin kiivaita käymään taisteluun henkensä uhalla. Ihmisillä on pelissä ainutkertainen, mutta ohi kiitävä elämä, vaan haltioilla ikuinen elämä tai loputon vaellus Mandosin saleissa.

Eldarin yhteiskunnat näyttävät varsin "patriarkaalisilta", legitiiminä pidetyn kuninkaan ehkä jopa absoluuttista valtaa (ja sen puutteessa isän auktoriteettia) korostavilta. (Esimerkiksi Thingol sai sittemmin yhdellä käskyllä kaikki Beleriandin sindarin jäsenet lopettamaan quenyan puhumisen.)
Haltiat selvästi tuntevat kunnian ja uskollisuuden elämää arvokkaammaksi, kun he niin innolla lähtevät Fëanorin matkaan. Tai ehkä he ovat vaan saaneet kyllikseen ikuista autuutta ja halajavat koskemattomiin erämaihin kuten jotkut elämäänsä kyllästyneet ihmiset. Ja oliko Beleriandissa miekkaan kuolemisen kunnia välttämättömyydestä tehty hyve Morgothin uhatessa valarin hylkäämänä?

Hiukan kyllä hämmästyttää Valarin vetäytyminen Keski-Maasta ja keskittyminen oman reservaattinsa suojaamiseen ja koristeluun.
Valaria on keskustelussa moitittu jopa lapselliseksi heidän oikutellessaan Melkorin ja Keski-Maan suhteen. Tarinan ulkoisesti hahmojen epätäydellisyys on välttämätöntä kiinnostavuuden kannalta, mutta Ulmoa lukuun ottamatta harvoille valoille löytyi ymmärrystä. Toisaalta ainurin olemusta on vaikea käsittää ja mieltää tuttuja hahmoja kuten Gandalfia osallistumassa Suureen soittoon ja muovaamassa sen jälkeen maailmaa.

"sillä Manwë oli vapaa pahuudesta eikä käsittänyt sitä" -- tämä kuulostaa sekä uskomattomalta että järjettömältä heikkoudelta maailman käskynhaltijassa.
Ardan kuningas Manwë sai hyvin vähän ymmärrystä toimimattomuudelleen. Ehkä hän lähetti kotkia deus ex machina aina tarinan niin vaatiessa, mutta ei kyennyt mihinkään kunnolliseen Melkorin vastustamiseen. Ainoa ymmärrys valarin vähäiselle roolille tuli vertauksena jumaltaruihin, joissa jumalat eivät ole niinkään yleistä hyvää kuin yksittäisiä tekoja suorittavia mahteja. Ehkä tässä on yksi Tolkienin kirjallinen vaikute?

Ulmo on taas lähettänyt viestejä Turgonille, tällä kertaa koskien Hadorin huonetta. Mikä on Ulmon suunnitelma? Yrittääkö hän vain pitää eldarin valtakunnat pystyssä mahdollisimman pitkään, vai onko hän jo nähnyt ennalta, että Tuor + Idril + Silmaril = pelastus
Ulmo esiintyy aktiivisimmin karkotettujen haltioiden sekä viattomien ihmisten hyväksi. Useamman kerran pohdittiin hänen pyrkimyksiään: yrittikö hän antaa hetken toivoa vai näkikö hän ennalta mitä tulee tapahtumaan? Mandosin ennustusta pidetään ehdottomana, mutta useita muitakin ennalta nähtyjä asioita esiintyy. Itselleni suurimmaksi kysymykseksi lukupiirissä jäi Ardan kohtalo: kuinka paljon siitä on ennalta päätetty ja kuinka paljon riippuu ainurin¸ haltiain ja ihmisten valinnoista?

Silmarillion todella pitkä kirja, vaikka Taru Sormusten Herrasta olisi painettuna pitempi. Silmarillionin taustalla on niin paljon tekstejä ja se koostuu niin monesta tarinasta, siinä on niin paljon henkilöitä ja niin paljon mysteereitä, että sitä on mahdotonta käsitellä lyhyesti. Nytkin suurin osa kiinnostavista henkilöistä sai tuskin maininnan ja kolme suurta kertomusta – Húrinin lasten tarina, Gondolinin tuho ja Beren ja Lúthien – jäivät tyystin sivuosaan.
 

Telimektar

Fundamentalisti
Tolkienilla oli tarinoista paitsi erilaisia, myös erilaajuisia versioita. Suurin osa lukijoista varmasti toivoisi pitempää versiota....Toisaalta joistain kohdista ei ole edes olemassa kuin nopeita luonnoksia tai tiivistelmiä.
Ilmeisesti Christopher Tolkien halusi julkaistusta Silmarillionista tyyliltään, temmoltaan ja kerronnaltaan mahdollisimman yhtenäisenä etenevän tarinan. Tämän takia hän ehkä jätti käyttämättä eräiden tarinoiden pisimpiä versioita. Ero Silmarillionin eri osien välille olisi tullut vielä nykyistäkin suuremmaksi jos joistakin tapahtumista olisi ollut pitkiä yksityiskohtaisia kuvauksia ja toisista vain muutaman virkkeen mittaisia kronikkatyyppisiä mainintoja. Minua tämä ei tosin olisi haitannut. (Eikä sekään, jos Guy Gavriel Kay oltaisiin pantu kirjoittamaan muutamia satoja puuttuvia sivuja lisää.)

Kehyskertomuksen säilyttämisestä olisi kyllä ollut etuja. Esimerkiksi Berenin ja Luthienin taru oli Kadonneiden tarujen kirjassa lapselta kuultu tarina, mikä tekee sen jossain määrin epäuskottavat tapahtumat ymmärrettäviksi. Ylipäätään haltioiden ja ihmisten väliset romanssit tuntuvat minusta melko mahdottomilta, kun ajatellaan sitä valtavaa kokemusmaailmojen eroa mikä osapuolien välillä olisi täytynyt vallita. On ehkä tarvittu itsensä Erun voimakasta interventiota.
 

Hanna Kullanväärtti

Kontulainen
Suomen Tolkien-seura
Innostuin lukemaan Silmarillionin kerralla kokonaan jo kesällä. Osittain sen vuoksi ja osittain syksyn kiireiden takia hyvin alkanut lukupiireilyni jäi loppujen lopuksi harmittavan vähäiseksi. Tässä vaiheessa, kun kirjan lukemisesta on aikaa puolisen vuotta, voin todeta että olen unohtanut noin 95% lukemastani! Kirja on nimittäin niin täynnä henkilöitä, paikkoja, yksityiskohtia, taisteluita ym. etteivät ne ainakaan minun päähäni ole jääneet kertalukemisella. Lisäksi on myönnettävä, että paikoitellen oli oikein pakotettava itsensä keskittymään - ainakin minulla ajatukset karkasivat mm. Beleriandin valtakuntia käsittelevässä luvussa jonnekin aivan muualle :grin:

Teos vaatii varmasti monta lukukertaa ennen kuin se avautuu oikein kunnolla, nyt suurin osa aivokapasiteetista tosiaan kului lähinnä siihen, että yritti pysytellä kärryillä. Muiden lukupiiriläisten ajatuksia onkin ollut hienoa lukea - ne ovat tarjonneet paljon ahaa-elämyksiä tapahtumien merkityksistä ja tarinoiden tausta-ajatuksista.

Muutama erityinen kohta aiheutti väristyksiä hienoudellaan/vaikuttavuudellaan; näistä mainittakoon Fëanorin ja hänen äitinsä kohtalo, Puiden valo talletettuna Silmarileihin (ja tämän valon myöhemmät vaiheet), Berenin ja Lúthienin tarinan loppu, Akallabêth kokonaisuudessaan ja Kolmannen ajan lopun tapahtumien kytkeytyminen näihin muihin suuriin kertomuksiin.

Seuraavalla lukukerralla pääsen varmasti taas hieman syvemmälle.
 

Telimektar

Fundamentalisti
Akallabêth kokonaisuudessaan
Akallabêth on minun suosikkini Silmarillionin osista, ja oli sitä heti kun luin sen ensimmäisen kerran. Sanoisin että tyyli ja sisältö toimivat siinä hyvin yhdessä, ja teemoiltaan se on selvimmin nykyihmistä koskettava.

Olen muuten joskus ajatellut, että Akallabêthin olisi voinut panna Sormusten herran viimeiseksi liitteeksi. Sellainen kokonaisuus olisi uskoakseni toiminut erinomaisesti.
 

Constantine

Kielten löytöretkeilijä
Löytyyköhän Tolkienin tähän asti julkaistujen ajatustallenteiden joukosta toista samanmittaista kirjailijan itsensä tarjoamaa tutkiskelua Silmarillionista kuin Kirje 131?

Mikäli jollain sattuisi olemaan yö- tai muiden vapaahetkien lukemisesta puutetta, niin siinäpä ideaa selailuun.
 
Ylös