Silmarillion - Luku 19: Beren ja Lúthien

Hanna Kullanväärtti

Kontulainen
Suomen Tolkien-seura
Aloitan keskustelun jo nyt, sillä tiedän jo tässä vaiheessa ensi viikon olevan sen verran kiireinen että tuskin ehdin Käärmeeseen vähään aikaan.

Kertomus Berenistä ja Lúthienista lienee Tolkienille itselleen yksi rakkaimmista. Sen "maalliset juuret" ovat hänen melko varhaisessa nuoruudessaan. Itse tarinassa toistuu tuttu teema ylhäisestä miehestä, joka rakastuu suin päin luonnon helmassa laulelevaan kauniiseen neitokaiseen. Ilmeisesti nimenomaan Beren & Lúthien on kaikista näistä saman tarinan muunnoksista varhaisin?

Beren on ihmispäällikkö Barahirin poika, joka viettää nuoruudessaan lainsuojattoman elämää örkkien tapettua hänen isänsä. Kiintoisana yksityiskohtana mainittakoon, että Beren onnistuu saamaan haltuunsa Barahirin sormuksen (jonka tämä puolestaan on saanut palkinnoksi Finrod Felagundilta pelastettuaan tämän hengen). Loppujen lopuksihan tämä samainen Valinorissa tehty sormus päätyy Aragornin haltuun.

Berenistä kerrotaan muutakin mielenkiintoista, mm. että hän on kasvissyöjä, koska yksinäisinä lainsuojattomina vuosinaan hänestä tuli suuri lintujen ja nelijalkaisten ystävä. Kokemustensa vuoksi Berenin kuvataan olleen "epätoivoinen ja hullunrohkea"; hän ei pelännyt muuta kuin vankeutta. Sen verran mainetta Beren niitti yksinäisinä vuosinaan, että lopulta Morgoth lähetti itsensä Sauronin armeijan häntä tappamaan.

Muistanemme, että Berenin tulo Doriathiin oli jo aikaa sitten ennustettu. Sinne hän lopulta retkillään saapuukin, ja täällä sitten tapahtuu alussa kuvaamani klassinen kohtaaminen miehen ja kauniin Lúthien-neidon, Thingolin ja Melianin tyttären, välillä. Berenille käy siis samalla tavalla köpelösti kuin appiukolleen aikoinaan, ja hän harhailee pökertyneenä (ja mykistyneenä!) ympäriinsä vuoden verran etsien Tinúvieliaan. Loppujen lopuksi rakkauden tunne on molemminpuolinen, mutta Thingol ei tietenkään ollenkaan pidä ajatuksesta, että hänen tyttärensä valitsisi puolisokseen kuolevaisen. Thingol lupaa Berenille tyttärensä, jos tämä onnistuu anastamaan ja tuomaan hänelle Silmarilin Morgothin kruunusta. (Tästä tulee kovasti mieleen Elrond, joka ei hänkään suostu ilman kovia ehtoja luopumaan omasta tyttärestään). Mitäpä ei mies tekisi rakkauden tähden, ja monien vaiheiden kautta Beren onnistuu kuin onnistuukin tehtävässä. Mutta huomattavaa on, että Lúthienilla on tässä erittäin tärkeä rooli.

Luku on pitkä ja sisältää paljon pohdittavaa, joista nostan tässä esiin vain muutaman omasta mielestäni erityisen tärkeän/mielenkiintoisen yksityiskohdan.

Hihkuin riemusta tarinaa lukiessani, sillä Lúthien on vähintään saman tason sankari kuin Beren. Lúthien on erittäin vahva ja neuvokas nainen, joka ei todellakaan alistu odottelemaan isänsä hänelle perustamassa kultaisessa häkissä. Ilman Lúthienia Berenin olisi käynyt köpelösti ja monta kertaa. Kuka vielä väittää, että naiset ovat Tolkienin taruissa vain nöyriä sivustakatsojia?

Silmarileista kerrottiin aiemmin, että kuolevainen käsi ei voisi niihin kajota, mutta Bereniä silmaril ei näytä vahingoittavan millään tavalla. Onko syynä se, että hän on saanut tehtävän, ja samalla luvan koskettaa silmarilia, Thingolilta?

Tolkienin tarinoissa toistuu usein myös ajatus, että ei pidä ahnehtia liikaa. Huonostihan siinä sitten taas käy kun Beren päättääkin saman tien ottaa Morgothilta enemmän kuin vain yhden ainoan silmarilin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on myös se, kun Felagund ja Sauron ottavat mittaa toisistaan laulun voimalla - tästä tulee tietysti heti mieleen Väinämöisen ja Joukahaisen tunnettu laulukamppailu. Tolkien on ehkä saanutkin idean nimenomaan Kalevalasta? Laululla on muuten tässä tarussa monessa muussakin kohdassa hyvin vahva merkitys.

Kertomuksen loppu on käsittämättömän kaunis, eihän sitä oikein voi kuivin silmin lukea. Parasta Tolkienia!

Omasta mielestäni tämä luku on hyvin pitkälle mietittyä ja valmista tekstiä. Huomattavaa on esimerkiksi se, että se sisältää aika paljon dialogia, mikä ainakin minusta tekee lukemisen huomattavasti mielekkäämmäksi kuin pelkkä tapahtumien kuvailun seuraaminen. Dialogia voisi Silmarillionissa olla enemmänkin, mutta ehkä sen puute johtuu useimpien tarinoiden keskeneräisyydestä?
 
Dialogia voisi Silmarillionissa olla enemmänkin
Se toki pidentäisi kirjaa, mutta Silmarillionin kokonaistarina olisi ansainnut saman tien hiukan pidemmän toteutuksen, sanottaisiinko kahden niteen verran. Materiaaliahan olisi ollut, esimerkiksi Hurinin lasten tarina ja Tuorin tulo Gondoliniin oltaisiin voitu panna heti Silmarillioniin pisimmässä mahdollisessa muodossa, sen sijaan että lisäkappaleet julkaistiin myöhemmin pala palalta. Myös eräät HoMEihin jääneet kohdat, kuten Fëanorin ja Nerdanelin pahaenteinen kiista Amanista lähtiessä ja sen ennustama Fëanorin nuorimman pojan kuolema laivojen polton yhteydessä olisivat terävöittäneet tarinaa entisestään.

Ehkä Christopher Tolkienin ja hänen kustannustoimittajansa rohkeus petti Silmarillionin kokoonpanosta päätettäessä ja he aliarvioivat ostavan yleisön Tolkien-nälkää. (Ehkä epäiltiin että yleisön kiinnostus ehtisi kadota mikäli Silmarillionin julkaiseminen olisi lisämuokkauksen takia lykkääntynyt vielä muutamia vuosia?)

Tämä Beren ja Lúthien -luvun dialogi miellyttää minua kyllä, mutta kaikki henkilöt tuntuvat puhuvan melko samalla tavalla, niin kuin Silmarillionissa yleensäkin. Sormusten herra on tässä suhteessa vivahteikkaampi. (Sormusten herrassa sen sijaan kertojan ääni on minusta joskus Silmarillioniin verrattuna tarpeettoman lapsellinen, varsinkin adjektiivien käytössä.)

Tässä luvussa kotkat tekevät ehkä tarpeettomimman esiintymisensä. Tarinan varhaisimmassa versiossa (Kadonneiden tarujen kirjassa) niitä ei ollutkaan, vaan Morgoth joukkoineen (yksittäistä Sutta lukuun ottamatta) heräsi sen verran hitaasti että Beren, Lúthien ja Huan ehtivät karkuun juoksujalkaa.

Tuo Kadonneiden tarujen kirjan versio on muutenkin varsin viehättävä, esimerkiksi Sauronin paikalla oli ilkeä kissojen ruhtinas Tevildo (jolta iso S. ehkä peri kissaeläimen silmää muistuttavan silmänsä??). Tärkeä ero perusasetelmaan oli siinä, että Beren oli haltia (Thingolin karsastama noldo). Beren ja Luthien muuttuivat lopussa vapaaehtoisesti kuolevaisiksi, se oli ehto sille, että he saivat saman tien palata kahdestaan elävien maille sen sijaan että olisivat odottaneet jälleensyntymää lasten ruumiisiin.

Vaikka Tevildon katoaminen myöhemmistä versioista on harmi, niin tässäkin versiossa tapaamme Sauronin ehkä Tolkienin tuotannossa lähimpää kuvattuna, ja mielestäni varsin vitaalisena, itsevarmana ja olostaan nauttivana (siis ennen Huanin hampaisiin joutumista).
 
Last edited:
Dungorthebin erämaassa asui verkkojaan kutovien Ungoliantin sukuisten hämähäkkien lisäksi ilmeisesti myös joitakin muita hirviöitä, jotka kuitenkin hämähäkkien tapaan olivat monisilmäisiä.
(vanha suomennos): "...ja siellä vaelsi hirviöitä jotka olivat syntyneet pitkän pimeän aikana ennen Auringon tuloa, monta silmää niillä oli ja ääneti ne metsästivät." (s.204)
Vai voisiko alkutekstin tulkita jotenkin toisin?
There spiders of the fell race of Ungoliant abode, spinning their unseen webs in which all living things were snared; and monsters wandered there that were born in the long dark before the Sun, hunting silently with many eyes.
Joko
a) Kullakin jälkimmäisen lauseen yksittäisellä hirviöllä on monta silmää
b) Hirviöt metsästävät porukalla, jolloin monta silmää näkee enemmän kuin yksi tai kaksi
c) Virkkeen jälkimmäinen lause viittaa sittenkin samoihin hirviöihin (Ungoliantin rotuun) kuin ensimmäinenkin, mutta toimitustyössä on syntynyt harhaanjohtava muotoilu.

Onko Tolkienilla jossain muualla monisilmäisiä, metsästäviä hirviöitä?
 
Tämä Beren ja Lúthien -luvun dialogi miellyttää minua kyllä, mutta kaikki henkilöt tuntuvat puhuvan melko samalla tavalla, niin kuin Silmarillionissa yleensäkin.
Tämä on totta. Kaikki ovat koko ajan kovin juhlallisia! Tolkien lienee tavoitellut tällä jonkinlaista mytologista tyyliä.
Sormusten herrassa sen sijaan kertojan ääni on minusta joskus Silmarillioniin verrattuna tarpeettoman lapsellinen, varsinkin adjektiivien käytössä.
Minä en ole kiinnittänyt tähän huomiota. Minun mielestäni Sormusten Herran kieli on ihanan vivahteikasta. No, minä nautin myös Hobitin "setämäisestä" kerronnasta ;)
Sauronin paikalla oli ilkeä kissojen ruhtinas
Ohhoh, tämähän on yllättävää. Tolkienin pahikset ovat kuitenkin kieltämättä aina aika saman tyylisiä.
Tärkeä ero perusasetelmaan oli siinä, että Beren oli haltia (Thingolin karsastama noldo).
Se, että Beren on ihminen, on mielestäni tarinan ja kokonaisuuden kannalta ehdottomasti parempi. Onhan Berenin ja Luthienin liitolla hyvin kauaskantoiset seuraukset!
 
Minä en ole kiinnittänyt tähän huomiota. Minun mielestäni Sormusten Herran kieli on ihanan vivahteikasta

Tarkoitan esimerkiksi sitä, miten Sormusten herrassa hyvisten sanotaan eksplisiittisesti olevan "kauniita", "jaloja", "helliä" (esim. hobitteja nostellessaan) tms.; pahisten (ja näiden äänien, hajujen yms.) todetaan olevan "karkeita", "iljettäviä", "kauhistuttavia" yms., sen sijaan että käytettäisiin sävyltään neutraalimpia sanoja ja annettaisiin lukijan itse tehdä johtopäätöksensä.

Hyvät:
Vähän muista syrjässä istui pitkä ihminen, jolla oli kauniit ja jalot kasvot, tumma tukka ja harmaat silmät, ylpeä ja luja katsanto.

Glorfindel sai otteen Frodosta kun hän vajosi maahan, ja otti hänet hellästi käsivarsilleen silmäillen hänen kasvojaan syvästi huolissaan.

Muut pysähtyivät ja Aragorn pyysi Boromiria mukaansa ja juoksi takaisin. "Olen pahoillani, Frodo", hän sanoi huolehtivaisesti. "Niin paljon on tänään tapahtunut, ja niin tärkeätä on nyt kiiruhtaa, että unohdin sinun haavoittuneen, ja Saminkin. Sinun olisi pitänyt sanoa..."

Faramir katsoi häntä hetken vakavan hämmästyksen vallassa. Sitten hän tarttui Frodoon, joka oli alkanut horjua, nosti hänet hellästi syliinsä, kantoi vuoteelle ja laski sille ja peitteli lämpimästi.

Pahat ja rumat:
sadat iljettävät örkinnaamat irvistivät hänelle varjoista, sadat iljettävät kädet tarttuivat häneen joka puolelta.

Yksi lähellä istuva örkki nauroi ja sanoi jotakin toverilleen vastenmielisellä kielellään.

Hämärästi he tajusivat Grishnákhin suuren pään ja iljettävän naaman välissään; sen pahanhajuinen hengitys osui heidän kasvoihinsa. [ ... ]
Se tuuppasi yhden kumpaankin kainaloonsa ja rutisti heitä julmasti kylkiään vasten

 
Itse tarinassa toistuu tuttu teema ylhäisestä miehestä, joka rakastuu suin päin luonnon helmassa laulelevaan kauniiseen neitokaiseen. Ilmeisesti nimenomaan Beren & Lúthien on kaikista näistä saman tarinan muunnoksista varhaisin?
Lasketaanko Thingol ja Melian? Ellei niin luulen, että olet oikeassa. Tosin ensimmäisen version haltia-Beren ei ollut ylhäinen: hänen sanotaan olleen Egnor-nimisen pohjois-hithlumlaisen metsästäjän poika, ja ainoa epätavallinen piirre näyttää olevan, että Beren ja Huan olivat hyviä ystäviä.

Minustakin Beren ihmisenä tuo tarinaan paljon lisää syvyyttä.
Thingol lupaa Berenille tyttärensä, jos tämä onnistuu anastamaan ja tuomaan hänelle Silmarilin Morgothin kruunusta. (Tästä tulee kovasti mieleen Elrond, joka ei hänkään suostu ilman kovia ehtoja luopumaan omasta tyttärestään)
Thingol ei kai ajatellut, että Beren onnistuisi tai edes yrittäisi moista. Mutta silti minusta oli hieman yllättävää, että heti Melianin "pidä varasi"-varoituksen jälkeen Thingol valitsi juuri tämän mahdottomaksi (kuten hän luuli) ehdoksi tyttärestään. Sehän lopulta johti välirikkoon Fëanorin poikien kanssa ja Doriathin tuhoon. Koko Silmarillionin tarinan kannalta minusta tämä on tosi hieno tapa yhdistää Berenin ja Lúthienin taru muuhun mytologiaan: Beren sai haettua silmarilin ja siten "herätti" Fëanorin valan, mutta lisäksi Beleriandin kohtaloihin vaikutti se, että Lúthien oli nimen omaan Doriathista, joka kai muuten olisi voinut säilyä sodalta suojassa ehkä Gondoliniakin pidempään.
Silmarileista kerrottiin aiemmin, että kuolevainen käsi ei voisi niihin kajota, mutta Bereniä silmaril ei näytä vahingoittavan millään tavalla. Onko syynä se, että hän on saanut tehtävän, ja samalla luvan koskettaa silmarilia, Thingolilta?
Ehkäpä. Luulen, ettei selitykseksi kelpaa se, että ensimmäisessä versiossa Beren oli vielä haltia, koska Tolkien kirjoitti tarinasta monta pitkää versiota sen jälkeen.
Tolkien on ehkä saanutkin idean nimenomaan Kalevalasta? Laululla on muuten tässä tarussa monessa muussakin kohdassa hyvin vahva merkitys.
Totta. Varsinkin Lúthienin loitsuihin tuntuu kuuluvan laulu. Jos tästä tarinasta kertoisi jollekin Tolkienia tuntemattomalle pelkästään Lúthienin osuudet, ehkä kuulija voisi kuvitella, että tarina on tehty juuri Kalevalan mytologiaan sopivaksi?

Epäilen, että yhtenä syynä tähän sekä dialogin runsauteen ja varsinkin kaikkien hahmojen juhlalliseen puhetyyliin on se, että tarinan pisin versio on muodoltaan runoeepos. Siinä (puolet HoME III:sta) on noin 4200 säettä, joilla päästään Berenin käden katkaisemiseen asti. Leithianin laulu siis todella on melkein kokonaan olemassa! En muista, kuinka yksityiskohtaisia myöhemmät proosaversiot olivat, mutta luulen, että Tolkien itsekin käytti tätä pitkää runoa niiden lähteenä, ja ehkäpä puhetyyli seurasi siitä.

Itse pidän eniten juuri tästä runoversiosta, ja ehkä jopa valitsisin sen, jos Tolkienin kaikista kirjoituksista pitäisi valita vain yksi suosikki. Vähän aikaa sitten ilmestyneessä Beren and Lúthien -kirjassa on siitä isohko osa, mutta ehkä siitä saa helpommin kuvan, jos kerron, että Aragornin laulu Viimapäällä on saman tyylinen, tai oikeastaan reilusti tiivistetty katkelma pienestä osasta tätä runoa.
Kertomuksen loppu on käsittämättömän kaunis, eihän sitä oikein voi kuivin silmin lukea. Parasta Tolkienia!
Totta! Myös alku on todella kaunis.
Ehkä Christopher Tolkienin ja hänen kustannustoimittajansa rohkeus petti Silmarillionin kokoonpanosta päätettäessä ja he aliarvioivat ostavan yleisön Tolkien-nälkää.
Voi olla. Toinen selitys saattaisi olla, että yksityiskohtaisempiin tarinoihin jää helpommin epäjohdonmukaisuuksia, joita Christopher kai yritti Silmarillionia kootessaan mahdollisuuksien mukaan välttää. Tässä mielessä pidän näistä uusimmista Christopherin kirjoista (vaikka aluksi vähän petyinkin siihen, ettei niissä ole enää HoMEjen jälkeen uutta tekstiä).
Tässä luvussa kotkat tekevät ehkä tarpeettomimman esiintymisensä.
Tosiaan. Varmaankin nämä kotkat olisivat ensimmäisenä poistumassa, jos Tolkien olisi vienyt Silmarillionin loppuun ja huomannut, että pelastavia kotkia on vähän turhan monessa kohdassa.
 
Lasketaanko Thingol ja Melian? Ellei niin luulen, että olet oikeassa.
Itse asiassa Thingol ja Melian olivat kyllä mukana laskuissani. Onko se siis kuitenkin vanhempaa perua kuin Beren ja Lúthien? Eikös Tolkien saanut idean jälkimmäiseen jo opiskeluaikanaan?
 
Molemmat ovat hyvin varhaista perua: kumpikin tarina on jo Kadonneiden tarujen kirjassa eli "ensimmäisessä Silmarillionissa".

Ajattelin, että Thingol ja Melian on varhaisempi yksinkertaisesti siksi, että Lúthien on heidän lapsensa ja oli sitä jo näissä Kadonneissa taruissa (silloin Tinúviel oli hänen varsinainen nimensä eikä Berenin keksimä nimi). Tinúvielin tarun varhaisin säilynyt versio Book of Lost Tales 2:n alussa alkaa kertomuksella Thingolista ja Melianista (tai Tinwëlintistä ja Wendelinistä silloisilla nimillä) ja kertoo vähän myöhemmin, että Tinúviel ja Dairon olivat heidän lapsiaan.

Mutta kun nyt yritin tarkistaa tätä, huomasin Christopherin sanovan, että Tinúviel-tarun ensimmäinen versio ei ole säilynyt, vaan tämä säilynyt versio on kirjoitettu musteella kumitetun lyijykynäversion päälle. Christopher päättelee kehyskertomuksen yksityiskohdista, että tämä uudelleenkirjoitus on Kadonneiden tarujen kirjan viimeisimpiä kehitysvaiheita. Jos ymmärsin oikein, alkuperäinen versio lienee vuodelta 1917 ja uudelleenkirjoitus vuoden 1918 lopulta (BoLT I s. 203 The Tale of the Sun and Moon -luvun lopussa). Emme kai siis tiedä, oliko kertomus Thingolista ja Melianista mukana jo Tolkienin kirjoittaessa Tinúviel-tarua ensimmäistä kertaa.

Näiden kirjojen hakemistojen suosiollisella avustuksella löytämäni toinen Thingol-viittaus saattaa olla aikaisempi: BoLT I:n luvun The Chaining of Melko kehyskertomuksessa oli hetken aikaa mukana maininta, jossa Linwë Tinto King of the Pipers [=teleri-haltiat] - - found the lonely twilight spirit (Tindriel) Wendelin dancing in a glade of beeches. Loving her he was content to leave his folk and dance for ever in the shadows, but his children Timpinen and Tinúviel long after joined the Eldar again, and tales there are concerning them both, though they are seldom told. (s. 106, loppuviite 1 - onkohan tässä ajatuksena, että Thingol ja Melian jäivät tanssimaan yksikseen ja vain heidän lapsensa tulivat mukaan tarinoihin?)

Tämä maininta on kehyskertomuksessa paljon aiemmassa kohdassa (varsinaisessa tarinassa haltiat eivät olleet vielä heränneet) ja Christopher epäilee esipuheessaan, että koko Kadonneiden tarujen kirjan tarina on kirjoitettu vuosina 1916-1917 tai mahdollisesti jo 1915, mutta en löytänyt sen tarkempaa tietoa juuri tämän kohdan kirjoitushetkestä.

Näyttää siis varsin todennäköiseltä, että Thingolin ja Melianin kohtaaminen oli jo alussa mukana Lúthienin tarussa, jolloin Berenin ja Lúthienin kohtaaminen lienee siitä jonkinlainen toisinto. Yllätyin kuitenkin siitä, etten löytänyt Christopherin sanovan tästä mitään suoraan. Osaako joku muu kertoa lisää?
 
Näyttää siis varsin todennäköiseltä, että Thingolin ja Melianin kohtaaminen oli jo alussa mukana Lúthienin tarussa, jolloin Berenin ja Lúthienin kohtaaminen lienee siitä jonkinlainen toisinto. Yllätyin kuitenkin siitä, etten löytänyt Christopherin sanovan tästä mitään suoraan. Osaako joku muu kertoa lisää?

Siis mistä? Että löytyisikö jostain nimenomaan Christopher Tolkienin kommentti siitä, kummasta kohtaamisesta J.R.R.Tolkien kirjoitti ensiksi? Minulle ei ole jäänyt mieleen.

Itse asiassa Thingol ja Melian olivat kyllä mukana laskuissani. Onko se siis kuitenkin vanhempaa perua kuin Beren ja Lúthien? Eikös Tolkien saanut idean jälkimmäiseen jo opiskeluaikanaan?

Tuleeko tämä ajatus Berenin ja Lúthienin kohtaamis -kohtauksen varhaisuudesta J.R.R.Tolkienin kirjeestä Christopherille vuonna 1972 ("Letters", kirje 340):

I never called Edith "Lúthien" - but she was source of the story that in time became the chief part of the Silmarillion. It was first conceived in a small woodland glade filled with hemlocks at Roos in Yorkshire (where I was for a brief time in command of an outpost of the Humber Garrison in 1917, and she was able to live with me for a while). In those days her hair was raven, her skin clear, her eyes brighter than you have seen them, and she could sing - and dance.

Vuosi 1917 ei ollut enää Tolkienin opiskeluaikaa, hän oli avioitunut Edithin kanssa 1916, mutta sotapalveluksen takia ei ollut pahemmin päässyt viettämään aikaa tuoreen vaimonsa kanssa. Tinfang Warble (tai "Timpinen") esiintyy jo 1914 tai 1915 kirjoitetussa runossa (Hammond & Scull, Reader's Guide, 1007).

Ehkä joku kommentaattori on suurennellut tämän Edithin metsäaukiotanssin perustavuutta legendariumin synnylle, jonka perimmäistä lähtökohdista J.R.R.Tolkien eri yhteyksissä esitti hiukan erilaisia selityksiä. Voihan olla, että yli puolen vuosisadan jälkeen eri vuosina tapahtuneet asiat alkoivat sekaantua.
 
Juu. :) Näemmä Timpinen oli jopa ajateltu quenyankieliseksi nimeksi: Timpinen. The name stands in QL [Qenya Lexicon, Kadonneiden tarujen aikainen quenyan sanaluettelo] as the only derivative of a root TIFI, but under root TIPI are given timpë 'fine rain', timpinë 'spray' etc. (HoME I:n liite, s. 268)

Sama nimi toisella haltiakielellä ("Goldogrin", ilmeisesti myöhempi sindarin) oli Tinfang, ja tämän kielen sanaluettelon Tinfangin kohdalla (sama HoME I:n sivu) sanotaan Tinfing or Tinfang the fluter - - cf. Q. timpinen a fluter (Timpando, Varavilindo). Näköjään Tolkien oli siis jo ehtinyt keksiä nimelle quenyankielisen selityksenkin (yhdistääköhän näitä selityksiä ajatus, että huilun sävelet putoilevat kuin kevyt sade?). En tiedä mistä nimi oli peräisin - oliko Tolkien nähnyt sen jossain tutustuessaan suomeen tai Kalevalaan, vai vain keksinyt suomelta kuulostavan nimen.

Timpinen/Tinfang mainitaan muutaman kerran Kadonneiden tarujen kirjan kehyskertomuksessa, samoin kuin Telimektarin mainitsemassa runossa (HoME I:ssä ss. 108-110 on kaksikin varhaista Tinfang-runoa). Kehyskertomuksessa hän soittaa huiluaan sen päähenkilölle Eriolille jotenkin unenomaisesti. Tässä varhaisimmassa säilyneessä Tinúvielin tarussa Timpinen ei kuitenkaan enää ole Tinúvielin veli, vaan siinä kerrotaan, että haltioiden kolme maagisinta soittajaa olivat Dairon, Tinfang ja Ivárë "joka soittaa meren rannalla".
Että löytyisikö jostain nimenomaan Christopher Tolkienin kommentti siitä, kummasta kohtaamisesta J.R.R.Tolkien kirjoitti ensiksi? Minulle ei ole jäänyt mieleen.
Joo, jotain sellaista hain, tai muuta tarkempaa ajoitusta joko Melianin tai Lúthienin tarinoille - esimerkiksi olisiko Christopher myöhemmissä HoME:n osissa päätellyt asiaa lisää. Ehkä ei...
Ehkä joku kommentaattori on suurennellut tämän Edithin metsäaukiotanssin perustavuutta legendariumin synnylle, jonka perimmäistä lähtökohdista J.R.R.Tolkien eri yhteyksissä esitti hiukan erilaisia selityksiä.
Carpenter sanoo elämäkerrassaan: Edith lauloi ja tanssi Ronaldille metsässä, ja tästä syntyi tarina, josta oli tuleva Silmarillionin ydin - - sisältää laajemman kirjon tunteita kuin mikään Tolkienin aiemmin kirjoittama - - Se on myös Tolkienin ensimmäinen etsintätarina. (suomennoksen s. 116 luvussa Kadonneet tarut)

Carpenter ei siis sano, että se olisi Silmarillionin perustava tai ensimmäinen tarina (vaan ydin), mutta jos tuon lainaamani lukee nopeasti tai muistaa huonosti, voin hyvin kuvitella, että siitä voisi jäädä sellainen muistikuva. Ehkä joku muu kommentaattori on suoristanut mutkia hieman enemmän. Tai ajatus tulee yksinkertaisesti siitä, että tämä Lúthienin ja Edithin yhteys on tunnetuin kertomus Tolkienin nuoruusajoilta ja on muutaman vuoden tarkkuudella siltä ajalta, jolloin legendarium syntyi.
 
Carpenter ei siis sano, että se olisi Silmarillionin perustava tai ensimmäinen tarina (vaan ydin), mutta jos tuon lainaamani lukee nopeasti tai muistaa huonosti, voin hyvin kuvitella, että siitä voisi jäädä sellainen muistikuva.

Noin minulle on luultavasti käynyt. Sitten olen ihmetellyt että kuinka monta niitä perustavia lähtökohtia onkaan ollut.
 
Ylös