Silmarillion

Haltiamieli sanoi:
Tik sanoi:
Yksi hyvä syy tähän vikaisuuteen on juuri painetun Silmarillionin syntyhistoria: se on leikattu ja liimattu kasaan eri ikäisistä ja eri käyttötarkoitukseen tehdyistä käsikirjoituksista, eikä isä-Tolkien ehtinyt luoda niistä yhtenäistä tarinaa.
Toisaalta en usko, että Tolkien olisi näitä ihan hurjasti karsinut vaikka olisikin saanut kokonaisen Silman kasaan. Ne toki kertovat, "spoilaavat", jotain kirjan tulevista tapahtumista, mutta toisaalta tuovat kirjaan historian ja todellisuuden tuntua: ei oikeassakaan historiankirjoituksessa tai menneisyyden kronikoinnissa usein pitäydytä tiukassa kronologiassa.

Minua Silmarillionissa on aina jollain tavalla viehättänyt tuo tietynlainen keskeneräisyyden tuntu, ja eri aikakausien näkyminen. Jollain tavalla se, ettei Silma ole täysin yhtenäinen, tekee siitä uskottavamman, ja se sopii esihistoriasta kertoviin tarinoihin. Kerroksellisuus ja pieni keskeneräisyyden tuntu sai Silman tuntumaan hyvällä tavalla kiehtovalta ja jopa hieman mystiseltä. Olihan se ensimmäisellä lukukerralla hidaslukuinen ja hieman vaikeaselkoinen, mutta sekään ei oikeastaan koskaan haitannut, lisäsi enemmänkin mystisyyden ja "aitouden" tuntua. Lukemisen tuoksinassa myös sukupuiden ja karttojen selailu ja tutkiminen ajoi samaa asiaa (ja kuten muutkin täällä ovat jo maininneet, helpotti paljon tarinan hahmottamista).

Jos oikein muistan, luin Silman heti Tarun perään 12- 13-vuotiaana (en muista tarkkaan, milloin). Silloin tuollaiset lisätasot toivat aivan uskomattomia viboja lukukokemukseen. Olen onnekseni pystynyt myöhemminkin saavuttamaan Silmaa lukiessani tuon saman olotilan.

Ymmärrän kyllä, ettei kaikkia Silmarillionin "vikaisuus" ja hidaslukuisuus miellytä. Odotukset, lukutilanne, taustatiedot yms. vaikuttavat myös varmasti paljon. Minua Silmarillion tuntui pitkään kyyläilevän, kun olin pienempi jopa pelottavalla tavalla, kirjahyllystä. En siis odottanutkaan, että se olisi ollut mikään kerralla kannesta kanteen luettavaa tekstiä. Olin 12-vuotiaana melkoisen mystiikan ja draaman hakuinen, ja näin asiaa pohtiessani melkoisesti mystifioitu Silma iski hyvin sisäiseen maailmaani. Ymmärsiköhän joku? Hörinä Unkarista vaikenee.
 
Wega sanoi:
Tarinoiden päällekkäisyys tuotti myös päänvaivaa, enkä edelleenkään osaa laittaa tarinoita otsikoidensa alle. Ainakaan kauhean hyvin.
Mulla sama juttu. Lähinnä siinä käy niin, että kun luen, täytyy välillä kurkkia taaksepäin muistin varmistukseksi ja selkeydeksi, että mitäs...
 
Sekaisin menevät vielä minultakin lukiessa suurin osa Silmarillionin haltioista, mutta onneksi kirjan liitteinä ovat ne sukupuut, joista voi tarkistaa mihin sukuun ja kenen veli / sukulainen kukin on. Ehkä Silmarillion pitäisi lukea useammin kuin noin viiden vuoden välein ja tarkistaa henkilöt sukupuista ennen lukemista, niin sekaannuksia voisi olle vähemmän.

Tarinoiden päällekkäisyys ja keskeneräisyys ei ole minua häirinnyt. Olen ajatellut, että niiden pitääkin olla "epämääräisesti" kesken, koska niiden päähenkilöt ovat eläneet kauan, kauan aikaa sitten esihistoriallisina aikoina ja silloin tapahtuneista osa on jo osin unohtumassa, ja mitään tarkkoja, yhtenäisiä tietoja em. ajalta ei ole ollut enää saatavilla.
 
Minuakaan se ei haittaa asiana, ainoastaan aiheuttaa toimenpiteitä lukiessa, ekstrakeskittymistä.

Mä pidän kovasti siitä, mitä Silmarillion ja muut taustoista kertovat teokset ovat. Historiaa. On mahtavaa, että Tolkien on nähnyt niin paljon vaivaa asian suhteen. On olemassa maailma, jonka hän on luonut, ei pelkästään tarinat, vain oikea maailma historioineen, kielineen, sukupuineen. Se on mielestäni upeaa.
 
A! Päällekkäisyys on minustakin ihan mielekästä, tarkoitin vain, että hahmotan tarinat helpommin vailla otsikoitansa, jatkumossaan. Siis ekan lukukerran jälkeen, joka oli kaoottinen.. saattoi myös johtua siitä, etten huomannut jälkikasvuni kokeilleen niittaajaa joihinkin sivuihin :D vanhemmuuden haasteet
 
Minulla on myös ongelmaa Silmarillionin kanssa. Olen lukenut kirjan varmasti useita kertoja viimeisten 8 vuoden aikana, mutta jotenkin tulos on sama kuin vaikka Suomen historiaa opetellessa: en muista suuria linjoja millään ja unohdan helposti nekin yksityiskohdat, joita muistan. Pitäisi varmaan tehdä muistiinpanoja. Olen kyllä yrittänyt Finwen jälkeläisten nimet opetella, mutta kaikki A:lla ja C:llä alkavat sekoittuvat. Tarvitsisin jonkun karkean juoniselitelmän/aikajanan, jotta voisin seurata tarinaa paremmin. David Dayn Tolkienin maailma ei ainakaan auta.

Lisäksi minua hämäävät kovasti viittaukset viiteen suureen taisteluun, kun muistan vain kaksi: Dagor Bragollachin ja Nirnaeth Arnoediadin - enkä niidenkään taustaa. Akallâbethissä unohdan aina Sauronin touhut. Ensinkö Sauron teki sormukset, sitten jäi kiinni ja joutui vangiksi Numënoriin, puhui itsensä vapaaksi ja aloitti sodan, jonka haltioiden ja ihmisten viimeinen liittouma löi?
 
Mortal Illusion sanoi:
Ensinkö Sauron teki sormukset, sitten jäi kiinni ja joutui vangiksi Numënoriin, puhui itsensä vapaaksi ja aloitti sodan, jonka haltioiden ja ihmisten viimeinen liittouma löi?

Näinhän se toisen ajan historia meni. (Veikkaan että muistat Suomenkin historian päälinjat paremmin kuin epäilet.)

Beleriandin sotien viiden suuren taistelun lista ei välttämättä tunnu täysin loogisesti valitulta. Nargothrondin ja Gondolinin tuhoamiset eivät kuulu joukkoon, eikä Valinorin sotajoukon lopullinen voitto Morgothista (tämä lasketaan periaatteessa eri sotaan kuuluvaksi).

Haltiat voittivat kolme ensimmäistä taistelua ja ajoivat Morgothin maan alle. Neljännessä taistelussa (Bragollach) Morgoth mursi Angbandin saarron, Fingolfin hävisi tässä yhteydessä kaksintaistelun Morgothia vastaan ja viidennessä (Nirnaeth) Morgoth torjui haltioiden ja näiden liittolaisten yrityksen palauttaa saarto. Näissä voittamissaan taisteluissa Morgothilla oli käytössään lohikäärmeitä.

Ykkönen ja kakkonen käytiin heti Morgothin palattua Keskimaahan silmarillien kanssa. Hän lähetti saman tien örkkiarmeijoita haltioiden kimppuun. Thingolin harmaahaltiat ja kääpiöt tuhosivat itäisen armeijan, ja juuri Keskimaahan saapuneet Feanorin joukot voittivat heti perään läntiset örkkiarmeijat.
Toinen taistelu kesti kymmenen päivää: miten tämä aika laskettiin on epäselvää koska kuukaan ei ollut vielä noussut ensimmäistä kertaa. :roll:
Kolmas (Dagor Aglareb) käytiin auringon vuonna 60 (Harmaat annaalit, HoME XI, 36), Maedhros ja Fingolfin lahtasivat Angbandista päättömästi ryntäilleet örkkijoukot. Tämän jälkeen alkoi nelisensataa vuotta kestänyt piiritys - Beleriandissa rauhan ja kukoistuksen aika - joka siis päättyi neljänteen taisteluun.

Kiinnostavaa kyllä, noldor-haltiat eivät missään vaiheessa yrittäneet vallata Angbadia, vaikka olivat lähtiessään silmarillien perään vannoneet aika ehdottomat valat jotka olisivat oikeastaan velvoittaneet yrittämään tätä, ja vaikka örkit eivät ensimmäisissä kolmessa taistelussa pystyneet tarjoamaan mitään vakavaa vastusta.

Morgothin kiihkeä luonteenlaatu ei ehkä ihanteellisesti sopinut kuolevaisia armeijoita komentavan Mustan ruhtinaan rooliin, hänen sotilaallinen ajattelunsa oli yhtä karkean suoraviivaista kuin Stalinilla tai Kal-Torakilla.
 
Eipä Morgoth tosiaan tainnut olla mikään ihanteellinen sotajohtaja. Vaikka Melkor niin kovasti välttelikin lähistaistelua ja tuntui laiskistuvan nautittuaan vallasta, siltikin armas Morgothimme oli taitavampi lähitaistelija kuin suurten armeijoiden johtaja. Morgoth turvautui voimaan, kun taas Sauron oveluuteen. Siinä Sauron on jopa herraansa pelottavampi ja mahtavampi Musta ruhtinas.

Sauronista nouseekin mieleeni. Morgothan sai käännetettyä puolelleen maiarista monet tulihengistä, balrogeiksi (nimeltä tunnetaan kai vain Gothmog) ja sitten Sauronin. Oliko Sauron sitten ainoa ei-balrog, joka päätyi maiarin riveistä Melkorin leipiin? Mainitaanko jossakin joku muu, joka ei ole balrog. Mielestäni tuntuu ihan järkeenkäypältä, sillä hyvinhän tuommoiset olisivat kerenneet tuhoutua Vihan Sodassa Ensimmäisen Ajan lopulla.

Jos jossakin tämmöinen maininta on, kertokaa toki lähteetkin siihen suuntaan. Se on pakko nähdä ;)


Asiasta toiseen. Silmarillionin päälekkäisyyss ja "aukkoisuus", kuten edellä mainitaan, on myös minustakin kiehtova elementti, joka lisää kirjan mystisyyttä, mutta toki myös vaikeaselkoisuutta. Juuri senhän takia Silmarillion pelästyttää TSH:on ja Hobittiin tottuneet lukijat epäselvyydellään. Silmarillion vain on kirja, joka täytyy lukea useammin kuin kerran, että sen ymmärtää, no jos ei täydellisesti niin ainakin jotenkin.

Olen kyllä yrittänyt Finwen jälkeläisten nimet opetella, mutta kaikki A:lla ja C:llä alkavat sekoittuvat.

Itselläni on, no jos nyt kehumaan aletaan, hyvä muisti sukulaisuussuhteiden suhteen. Tietysti ensimmäisellä lukukerralla samalla kirjaimella alkavat sukulaiset sekoittuivat, mutta osaan nykyisin sukupuut lähes ulkoa, mukaan lukien the History of Middle-earthissä tulleet "lisäykset".

Suosittelen teille kaikille Silmarillionin ystäville kokeilua, jossa Silmarillionin jälkeen heti luetaan the History of Middle-earthistä siihen läheisesti liittyvät tekstit (esim. the Wanderings of Húrin ja Athrabeth Finrod ah Andreth, myös The Shibboleth of Fëanor on mielenkiintoinen teksi). Tämä avartaa lukukokemusta molemmilta suunnilta runsaasti.

Myös Silmarillionin kehitystä ilmaisevat tekstit ja tarinoiden vanhat versiot ovat mielenkiintoista luettavaa, joiden pohjalta löytää ikään kuin "vaihtoehtoisen todellisuuden". Esimerkiksi The Fall of Gondolin, ainoa valmis versio Tuorin tarinasta, on erittäin mielenkiintoista luettavaa, ja siitä voi jopa "päätellä" mihin suuntaan Tolkien olisi Tuorin tarinaa kehittänyt, jos elinpäivät olisivat riittäneet.
 
Telimektar sanoi:
Kiinnostavaa kyllä, noldor-haltiat eivät missään vaiheessa yrittäneet vallata Angbadia, vaikka olivat lähtiessään silmarillien perään vannoneet aika ehdottomat valat jotka olisivat oikeastaan velvoittaneet yrittämään tätä, ja vaikka örkit eivät ensimmäisissä kolmessa taistelussa pystyneet tarjoamaan mitään vakavaa vastusta.

Kiitos! Nyt voi taas yrittää pysyä kärryillä..Joo, tuo on kyllä hassua, että haltiat olivat pitkiä aikoja hiljaa/rauhassa eivätkä suinkaan koko ajan riehuneet Morgotin asumuksen edustalla. Toisaalta koko vala on muutenkin ihan älytön: haltiat kai kutsuivat ikuisen "kirouksen" päälleen, jos he eivät täytä valaansa, mutta saivathan he sen muutenkin, jo pelkän valan vannomisen johdosta. Mutta kai haltioiden kulttuuri pitää ymmärtää sellaisena, että kunnia on tärkeämpi asia kuin mikään muu.

Olen samaa mieltä muiden kanssa siitä, että Silmarillionin aukkoisuus tekee siitä uskottavamman. Olen joskus yrittänyt selittää Tolkieniin vihkiytymättömälle, että viehätys on nimenomaan aidossa historiassa: Tolkien puuhasi koko ikänsä Keski-Maan parissa, ja siitä seuraa, että se on tavallaan "oikeaa" historiaa: vuosien saatossa tarinat muuttavat muotoaan, kielet muuttuvat jne. Silmarillionissa tavallaan on kaksi sisäkkäistä historiaa: itse teoksen monikymmenvuotinen historia ja sitten Keski-Maan oikea historia.

Se minua on aina hämännyt Silmarillionissa, että toisaalta haltiat ovat hirvittävän turmeltuneita ja älyttömiä öykkäreitä ja tavallaan myös hyvin rotutietoisia. Toisaalta taas Tolkien selvästi palvoo heitä, kuvaa heidät aina pitkiksi, kauniiksi ja viisaiksi ja ihmisetkin kyyristelevät haltioiden edessä. Se on jotenkin outoa: toisaalta haltiat ovat langenneita, toisaalta taas heitä täytyy pitää jumalina. Muutenkin Tolkienin luokkatietoisuus hiukan karmii kirjoja lukiessa: se älytön hierarkkisuus, jossa alempi luokka aina poikkeuksetta katsoo ylöspäin sitä ylempää ja tyytyy kohtaloonsa. Olen yrittänyt ajatella asia niin, että vaikka kirjoissa väistämättä näkyy Tolkienin konservatiivisuus, hänen tarkoituksenaan tuskin kuitenkaan oli välittää kirjojen kautta poliittista näkemystään. Vaikutelma on siis ikään kuin tahaton.
 
Mortal Illusion sanoi:
Telimektar sanoi:
Kiinnostavaa kyllä, noldor-haltiat eivät missään vaiheessa yrittäneet vallata Angbadia, vaikka olivat lähtiessään silmarillien perään vannoneet aika ehdottomat valat jotka olisivat oikeastaan velvoittaneet yrittämään tätä, ja vaikka örkit eivät ensimmäisissä kolmessa taistelussa pystyneet tarjoamaan mitään vakavaa vastusta.

Kiitos! Nyt voi taas yrittää pysyä kärryillä..Joo, tuo on kyllä hassua, että haltiat olivat pitkiä aikoja hiljaa/rauhassa eivätkä suinkaan koko ajan riehuneet Morgotin asumuksen edustalla.

Niinpä. Fëanor yritti tosissaan ja kuoli. Hänen jälkeensä Fingolfin heti Keski-Maahan tultuaan pääsi Angbandin porteille saakka, mutta siihen se sitten jäikin. Hänestä tuli Korkea Kuningas eikä hän halunnut hyökätä Angbandia vastaan, koska hän oli omin silmin nähnyt sen vahvuuden "eikä kuvitellut sen kukistuvan torvien toitotukseen". Eikä Fëanorin vala sitonut häntä. Siinä sitä sitten kärvisteltiin kuin Napoleon Venäjällä.
 
Siihen saa parhaan vastauksen vanhanaikaisella konstilla eli pitkällä kaavalla: kannet auki ja sivut heilumaan. Hieman tiivistäen voisi sanoa vaikka näin:

"J.R.R. Tolkienin poika Christopher toimitti isänsä kuoltua julkaisukuntoon tämän keskeneräisen tarinakokoelman tapahtumista maailman alusta TSH:n aikoihin saakka. Pääosassa ovat haltiat."
 
Titiuu sanoi:
Mä pidän kovasti siitä, mitä Silmarillion ja muut taustoista kertovat teokset ovat. Historiaa.

Harjoittaakseni haureutta välimerkkien kanssa, haluaisin tässä vaiheessa tarkentaa millaista historiaa Silmarillion ja muut esiaikojen tarinat ovat: ne ovat Keski-Maan asukkaiden omia, alkuperäisiä myyttejä. Historia ymmärrettäneen "kertomukseksi siitä, mitä tapahtui". Myytit kertovat myös menneisyydestä, mutta erona "totena" pidetystä tapahtumahistoriasta ne ovat dramatisoituja tarinoita, joilla on "pyhiä" ominaisuuksia. Myytit voivat olla faktuaalisesti epätosia ja samalla symbolisesti tosia. Ne ovat kertomuksia, jotka jäsentävät kertojiensa yhteisön maailmaa ja lujittavat sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Silmarillion kertoo siitä, millaisessa maailmassa Aragorn & kumppanit uskovat elävänsä.
 
Amroth sanoi:
Tyhmä kysymys: mitä Silmarillionissa tapahtuu, jos saan kysyä?:oops:

Maailma luodaan. Jumalolennot tappelevat keskenään siitä, kuka saa komennella luotuja, ja luodut sotketaan tottakai mukaan soppaan. Silmassa käydään siis taistelu jos toinenkin. Toki mukana on myös runsaasti kuvauksia kaikenlaisesta kauniista ja ihmeellisestä kuten haltioiden asuinsijoista.
 
Selvä, kiitos Tik ja Isilmírë vastauksistanne!:)
Pitänee lainata kirja joskus niin ei tarvitse esittää moisia kysymyksiä.:)
 
Kannattaako lukea?

Silmarillionia lueskellessani en tajunnut mitään!! Kuka tuo on tai mitä se tarkoittaa? Melkein jatkuvasti selailin liitteitä. Johtuuko tämä siitä, että olen nuori?

Kuvaukset olivat kauniita, mutta muuten parin ensimmäisen luvun lukeminen meni ihan yli. Onko jollain selitystä, miksen tajua? Milloin minun kannattaisi alkaa se uudelleen vai olisiko hyvä etsiä hiukan taustatietoa ennen kuin aloitan Silman uudelleen?


Kiitos etukäteen neuvoistanne. :D
 
Silma on niin monisyinen opus, että kyse on ehkä pikemminkin ensilukemisen aiheuttamasta sekavasta mielentilasta kuin mistään ikäongelmasta. Ainakin itse olin aikoinaan ihan pihalla suurimman osan aikaa lukiessani Silmaa ensimmäistä kertaa ja lisäksi pitkästynyt, kun se ei ollutkaan samantapainen seikkailu kuin Taru. Toisella lukukerralla aloin kuitenkin jo vähän muistaa, kuka on kukakin ja teki mitäkin, puhumattakaan siitä, että tein jatkuvasti muistiinpanoja (keino, joka imo auttaa myös Raamatun VT:n lukemisessa), ja sillon tarinat alkoivat jo hahmottua paljon paremmin.

Lyhyesti sanottuna: Silma on hankala, mutta mitä useammin sen lukee, sitä paremmin siinä pysyy kärryillä.
 
Silmarillion on kyllä lukemisen arvoinen kirja. Sitä on kyllä aikamoisen vaikea verrata Taruun, koska se koostuu useista osista, joiden kerronta on aika tiivistä. Se muistuttaakin oikeastaan enemmän juuri VT:n kertomuksia. Kirjassa oleva henkilö- ja paikkahakemisto on hyvin käytännöllinen. Lukemiseen tarvitaan myös kartta, jota minulla pokkarinlukijana ei ollut. On niin hirmuisen vaikea muistaa kaikkia paikkoja, kun ei voi asettaa niitä yhteen kuvaan.
 
Minä pidän Silmasta juuri siksi, että se on monimutkainen ja käsittelee pitkää aikaväliä. Se on historiaa (tosin kuvitteellista) ja minä pidän historiasta. Myös taistelutkohtaukset, varsinkin Nirnaeth, ovat hienoja- puhumattakaan Túrinin ja Berenin tarinoista.
Ensimmäinen lukukerta saattaa olla hieman hankala, mutta kartalla ja liitteillä pääsee aika pitkälle.

Silmarillion on mielestäni Tolkienin paras teos. Tosin The Legend of Sigurd & Gudrún menee melkein ohi.
 
Älä huoli Chayéna, minäkin olin ihan pihalla ensi kertaa Silmaa lukiessani. Kyllä se siitä aukenee paremmin seuraavilla lukukerroilla; sanoisin jopa, ettei ensimmäisellä kerralla kannata yrittääkään tajuta ihan kaikkea ja muistaa joka nimeä. Siinä varmaan tulisi aikalailla hulluksi. :D

Itse pidän Silmarillionista suunnattomasti, se on vaan jotain niin hienoa! Mutta tosiaan ensimmäinen lukukerta oli lähinnä vaan läpikahlausta - ajoittain melko hidasta sellaista..
 
Ylös