Silmarillion on saanut täällä monilta lukijoilta kehuja. Olen tuota nyt lukenut uudelleen läpi ja totean jälleen kerran että "onpas kuivakka järkäle." Alku on selkeä, mutta annas kun mennään niihin lukuihin joissa vilisee nimiä ja sukuja ja taistellaan vähän väliä Morgothia vastaan. Ajan kulumista ei oikein hahmota, sillä välillä palataan taaksepäin. Esim. "Siihen aikaan kun..."
Takerruin myös yksityiskohtaan joka väkisinkin ärsytti. Okei, susikoira Huania vastaan lähetetään aina yksi vastustaja kerrallaan ja urhea koira tekee niistä hakkelusta kaikista. Itse olisin muutaman raadon jälkeen lähettänyt kaksi tai kolme otusta kerrallaan, mutta eihän Morgoth noin ajatellut. Salaako hän halusi sittenkin että Huan selviää. Morgothilla taisi olla muutakin ajateltavaa?
Toinen asia joka hieman herätti hämmennystä olivat kotkat, jotka kuljettivat Berenin ja Luthienin turvaan salatun Gondolinin yli Luthienin ollessa täysin hereillä ja maisemia ihaillen. Kotkat olivat kuitenkin sitoutuneet pitämään Gondolinin sijainnin salassa. Joskin Luthien jos joku oli varmasti yksi luotettavimpia haltioita, joka salaisuuden pitäisi. Ja Beren oli taju kankaalla.
Kaikenkaikkiaan kuitenkin kun tätä lukee uudelleen läpi, jotkut asiat selkenevät aivan uudella tavalla. Myös yksittäin luetut kirjat (kuten Gondolinin tuho) avaavat vähän enemmän tapahtumia ja henkilöitä. Ja myös toisinpäin. Gondolinin tuhossa ei selitetty Ungoliantin syntyä, mutta Silmarillion avasi tuon kammotuksen olemusta syvemmin. Ja jos itse Melkorkin on sitä kavahtanut, sen on pakko olla hirvittävä (mitä en yhtään epäile).
Vielä olisi lukemista jäljellä. Luen aina illalla viimeiseksi sen verran mitä jaksan.