Kirjoitettu suuressa inspiraatiopuuskassa putkeen. Kovasti haluan kyllä mennä nyt jo nukkumaan. Mainittakoon kuitenkin, ettei hahmoilla ole mitään tekemistä foorumin jäsenten kanssa. 
--
Joukko lyhyitä ja tanakoita tummaihoisia miehiä oli lähtenyt vähän aikaa sitten metsälle päivittäisen rutiininsa mukaisesti. Heillä oli mukanaan alkeellisesti punottuja koreja marjoja varten ja karkeita keihäitä, oikeastaan teräviksi hiottuja puunoksia, mahdollisia saaliseläimiä silmälläpitäen. Heidän tehtävänään oli hankkia kylälle ruokaa, ja tätä tehtävää pidettiin pyhänä johtuen sen ihmiselämälle välttämättömästä luonteesta. Tehtävävuorot jaettiin niin, että kylän jokainen mies kävi metsällä säännöllisin väliajoin. Näin ollen jokaisella oli ansioita niin marjojenkerääjänä kuin metsästäjänäkin, ja kaikilla paitsi kaikkein nuorimmilla oli edes jonkinlainen metsästystarina kerrottavaksi. Tänään metsälle lähteneet miehet eivät kuitenkaan aavistaneet, että he saisivat olla osallisena tarinaa, jota ei kerrottaisi pelkästään nuotioiden ääressä vaan josta tehtäisiin lukemattomia kopioita ja jota kerrottaisiin yhä uudelleen ja uudelleen niin pitkään kuin heidän kansansa olisi elossa. Päivä oli toistaiseksi ollut täysin tavallinen ja muista päivistä poikkeamaton. Eli mahdollisimman sopiva historiaa muuttavalle tapahtumalle.
Varoen tuottamasta ylimääräisiä ääniä kahdentoista miehen joukko liikkui hitaasti tiheiköstä toiseen. Suurin osa metsälle lähteneistä oli jäänyt taakse keräämään marjoja, ja näiden tusinan miehen tehtävänä oli tänään yrittää löytää saaliseläimiä. Tehtävä ei ollut helppo. Koko ikänsä viidakon läheisyydessä asuneiden alkuasukkaiden oli helppoa kulkea metsässä ilman, että harjaantunein sissikään heitä huomaisi, mutta taitavakin ihminen tuotti keskivertoeläimeen nähden aina suhteettoman paljon melua. Liikkuminen äänettömästi näin tiheän kasvillisuuden keskellä oli käytännössä mahdotonta, ja ellei käynyt niin onnekkaasti, että saaliseläin saatiin yllätettyä, niin yleensä kotiin palattiin marjakorien ja helposti pyydystettävissä olevien eläinten, kuten käärmeiden, kera. Etummaisena kulkeva mies hymyili. Näytti siltä, että tänään onnistaisi, sillä juuri heidän edessään olevan tiheikön takana tuntui olevan isohko eläin, joka liikkumisestaan päätellen ei ollut havainnut heitä. Jos he vain onnistuisivat... Metsästäjä rypisti kulmiaan. Jokin oli vialla, ja hetken ympäristöntarkkailun jälkeen hän käsitti, mikä. Tiheikössä, sen oksilla ja edustalla, oli useita kuoliaiksi kärventyneitä lintuja. Tämä oli kerrassaan hämmästyttävää, sillä kärventyminen saatiin aikaan tulella, eikä lintuja ollut mahdollista saada tuleen kuin ampumalla heitä tulijousilla. Kenelläkään heistä ei ollut tänään mukanaan jousia, ja vaikka olisikin ollut, niin ei ainakaan sytytystarvikkeita, eikä näistä linnuista sitä paitsi sojottanut nuoliakaan. Metsästäjä pysähtyi kokonaan ja tuijotti kärventyneitä lintuja suu auki. Hän viittoi lähemmäs kumppaninsa ja osoitti heille, mitä näki. Varovaisuutensa unohtaen miehet tulivat eteenpäin ja muodostivat keskenään supattavan piirin. He olivat jo tyystin unohtaneet tiheikön takana olevan saaliseläimen, ja niinpä he vetäytyivät säikähtäen taaemmas kun jokin alkoi tulla tiheikön läpi. He odottivat isokokoista saaliseläintä, sellaista joka kykenisi aiheuttamaan heillekin vahinkoa. Ehkä villisikaa, mahdollisesti jotakin isoa kissapetoa, mutta heidän hämmästyksensä oli suuri kun tiheiköstä työntyivät esiin kädet, joiden iho oli huomattavasti vaaleampi kuin heidän omansa, ja työnsivät oksat sivuun paljastaen tulijan. Hetken kuluttua kaikki kaksitoista miestä päästivät kauhuhuudon.
Heidän huutonsa kuoli melkein alkuunsa pelon väistettyä ja avoimen ihastuksen noustessa heidän kasvoilleen. He eivät tienneet, miksi olivat aluksi tunteneet jäätävää kauhua, kuten eivät myöskään sitä, miksi tunsivat nyt ihastusta, mutta jostakin syystä nämä ajatukset vaikuttivat kovin toissijaisilta. Tiheiköstä astui esiin mies, joka oli monella tavalla erilainen kuin he. Mies oli heitä huomattavasti hoikempi, lähestulkoon laiha, ja pidempi. Heillä oli yllään pelkkä lannevaate kun tämä muukalainen taas kantoi päällään mustaa huputonta kaapua. Olennaisin ero oli kuitenkin ihonvärissä. He olivat ruskeita, lähestulkoon mustia, mutta tämä mies oli vaalea. Ja silti hän oli jollakin tavalla tumma. Puiden oksat olivat harvassa tässä kohtaa metsää ja aurinko valaisi heidät kaikki, mutta silti tämän muukalaisen kasvoja peitti varjo. Tuntui siltä kuin hän seisoisi kirkkaana päivänä varjossa niin, ettei aurinko paistanut hänen päälleen, vaikka nyt se selvästikin paistoi. Ilmiö tuli entistäkin selvemmin esille miehen hymyillessä: hänen hampaansa olivat kirkkaan valkoiset, tai ainakin ne olisivat olleet, mikäli ne olisivat heijastaneet aurinkoa niin kuin niiden kaiken järjen mukaan kuuluikin tehdä. Mutta auringonpaisteessakin ne olivat kuin varjossa, ja metsästäjät raottivat vaistomaisesti silmiään peläten, että tämän omituisen miehen hampaat saattaisivat yhtäkkiä räjähtää kirkkaaseen hohtoon, joka oli ominainen noin valkoisille hampaille. He kaikki kolmetoista seisoivat tuolla tavalla äänettömästi melkein kokonaisen minuutin. Sitten muukalainen astui askeleen eteenpäin, levitti käsiään ja sanoi: "Tervehdys, paikalliset." Kaikki kaksitoista metsästäjää olivat hiljaa ja jatkoivat muukalaisen tuijottamista. Tämä ei näyttänyt kiusaantuvan, vaan jatkoi. "Iloitkaa", hän kohotti kasvonsa kohti taivasta ja levitti käsiään, "sillä minä olen tullut opettaakseni teille sivistystä!" Viimeisen sanan kohdalla koko tapahtumaa korkealla puusta seurannut utelias apina räjähti liekkeihin ja alkoi tippua maahan, johon se osui jo kuolleena. Muukalainen katsoi hetken sen suuntaan ja hymähti. Sitten hän kääntyi taas miesten puoleen ja kysyi alkuperäisessä jonossa ensimmäiseltä olevalta: "Sinä, mikä sinun nimesi on?" Hän ei kuitenkaan saanut vastausta. Muukalainen rypisti otsaansa. "Etkö ymmärrä kieltäni?", hän kysyi. Metsästäjä oli edelleen vaiti ja jatkoi muiden tavoin tuijottamista. Muukalainen seisoi hetken aikaa neuvottomana, jonka jälkeen hän kohotti kätensä ja osoitti miestä sormella. Hän tökki useita kertoja tämän edessä olevaa ilmaa ja neuvottomana pyöräytti muutaman kerran ympyrän ilmaan. Mies tuntui kuitenkin käsittävän, mitä muukalainen tarkoitti.
"Juda.", hän kuiskasi.
"Niinpä tietenkin.", muukalainen hymähti. Sitten hän katsoi arvioivasti joukkoa. "Aurinko vasta kapuaa kohti lakipistettään, mutta eiköhän lähdetä kyläänne?", hän kysyi pirteästi huolimatta siitä, ettei kukaan ymmärtänyt. "Tänään olette saaneet jotakin paljon parempaa kuin pelkän saaliseläimen.", hän sanoi ja astui heidän ohitseen kohti heidän kyläänsä. Jonkin aikaa miehet olivat liikkumatta. Sitten he kaikki seurasivat häntä.
Kylä oli rakennettu siten, että sen oksista ja palmunlehdistä kootut mökit muodostivat ympyrän, jonka keskelle jäi laaja tyhjä alue; keskusaukio. Kylällä ei ollut edes paaluaitaa, ainoastaan alkeellinen suhteellisen suorista oksista kyhätty aita. Kaikki kylän asukkaat, lähemmäs 250 miestä, naista ja lasta, olivat kerääntyneet keskusaukiolle muodostaen oman pienen ympyränsä. Ja keskusaukion keskuksena seisoi tumma muukalainen mustassa kaavussa, joka oli tullut metsästä tavattoman varhain palaavien miesten seurassa. Kaikki katselivat häntä uteliaina, ihailevina ja pelokkaina. Muukalaisen mielessä kävivät lukuisat tarinat murhanhimoisista alkuasukkaista, jotka tappoivat kaikki vieraat säälittä, useinpa vielä hyvin epämukavilla ja -hygieenisillä tavoilla, johon liittyi poikkeuksetta jotakin ruumiinaukkoihin liittyvää. Miten erilaisia nämä ihmiset olivatkaan! Lauhkeita kuin lampaat ja pelokkaita kuin... no, pelokkaita kuin ihmiset jotka näkevät jotakin, mitä eivät ole nähneet koskaan aikaisemmin. Muukalainen hymyili itsekseen. Sitten hän puhui.
"Kuten kerroin miehillenne metsässä", hän aloitti huolimatta siitä, etteivät he ymmärtäneet häntä, "minä tulin tuomaan teille sivistyksen! Sivistys - se on sana, jota te tulette ihailemaan ja kunnioittamaan, joskin vielä ei ole nähty tilannetta jossa kaikki sitä rakastaisivat. Sivistys tarkoittaa parempaa elämää! Sivistys tarkoittaa sitä, että joudutte tekemään vähemmän työtä! Sivistys suo teille aikaa itsellenne ja toisillenne puhumattakaan monista asioista, joita ette osaa kuvitellakaan. Älkää unohtako tätä päivää, sillä tänään tuotiin teille sivistys, ja minä vannon että tämä tulee olemaan merkittävin päivä historianne aikana!" Heidän ilmeistään näki, etteivät he ymmärtäneet hänen sanojaan, mutta kylläkin hänen sanomansa. Muukalainen tiesi hyvin, että oli olemassa muunkinlaista kommunikaatiota kuin sanojenvälinen. Sillä ei ollut kuitenkaan väliä. Puhe oli tärkeää, ja sen lisäksi hän rakasti puhumista. Muukalainen veti jälleen keuhkonsa täyteen ilmaa ja osoitti sormillaan miehiä, jotka olivat olleet tänään metsällä ja jotka tuntuivat vaipuvan kasaan jouduttuaan yllättäen tuollaisen huomion kohteeksi. "Kaikkein ensimmäisinä minä törmäsin heihin! Tänään metsässä, he olivat keräämässä marjoja ja etsimässä riistaa kun he tapasivat minut, joka olin tullut luoksenne! Tiedättekö te, mitä järkeä siinä on? Entäpä tiedättekö, mitä järkeä siinä ei ole? Tämä totisesti on onnenpäivänne, tämä päivä kun sivistys tuotiin luoksenne, sillä minäpä kerron teille!" Muukalainen paasasi korottaen ääntään niin hitaasti, ettei sitä huomannut. "Siinä ei ole sitä järkeä, että nämä miehet olisivat ilman ilmestymistäni olleet metsällä koko päivän! Aivan, he olisivat viettäneet siellä koko vuorokauden valoisan ajan palaten takaisin kyläänne myöhään ja tuo kaikki aika olisi kulunut siihen, että saisitte syötävää. Eikö tuo kaikki tunnu teistä suunnattoman suhteettomalta? Ellen olisi ilmestynyt, noin olisi käynyt ja sama olisi toistunut seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Nyt miettikää, onko tuo sen arvoista. Vai haluaisitteko esimerkiksi te naiset, että miehenne joutuisivat käyttämään elämälle välttämättömien perustarvikkeiden turvaamiseen huomattavasti vähemmän aikaa, jolloin he voisivat palata kotiin aikaisemmin ja panna teitä - voi, pahoittelen vulgaaria kielenkäyttöäni - sen sijaan, että joutuisitte harrastamaan lempeänne vain vähän aikaa ennen nukkumaanmenoa, jotta miehenne jaksaisivat jälleen huomenna kadota kokonaiseksi päiväksi. Minäpä uskon, ettette haluaisi asian olevan noin. Varmasti teistä kaikista olisi mukavampaa, jos selviytymiseen vaadittavan ruoan saaminen ei veisi noin järkyttävää leijonaosaa ajastanne. Mutta voiko joku muu keino olla olemassa? Voiko asiat hoitaa toisella tavalla? Vastaus molempiin kysymyksiin on, että kyllä, ja avainsana on sivistys. Tulkaa, niin minä opetan teitä."
Sinä päivänä muukalainen neuvoi heitä kaatamaan kaikki kylän välittömässä läheisyydessä olevat metsät ja polttamaan puut. Hän opasti heitä taltuttamaan villejä härkäeläimiä, rakentamaan aurat ja kytkemään nämä eläimet niihin. Sen jälkeen hän kertoi, miten hyvää lannoitetta tuhka oli ja opetti heitä kyntämään peltoja. Näin kului ensimmäinen päivä.
Mok, kyntäjistä vahvimpia oli tullut nöyrästi kylän keskellä seisovaan lähiseudun ainoaan kivirakennukseen, johon muukalainen oli antanut pystyttää valtavan tuolin, jossa hän nyt otti tämän kyntäjän vastaan. Mies kumarsi epävarmana, murahti ja sanoi: "Viisaamme. Meiltä loppuu ruoka. Naisemme ovat synnyttäneet paljon, eivätkä peltomme tuota tarpeeksi viljaa jotta voisimme ruokkia kaikki. Te osaatte varmaan neuvoa. Me emme...", mies katsoi epäluuloisena silmäkulmiensa alta tuolissa mukavasti istuvaa miestä, joka nyökkäsi häntä jatkamaan, "me emme haluaisi saada ruokaa riittämään surmaamalla lapsia.", Mok sai lopetettua. Hän tunsi itsensä hieman hermostuneeksi, kuten hän oli koko elämänsä aikana tuntenut joka kerta, kun asioi kylän viisaan kanssa. Mokin olo kuitenkin helpottui huomattavasti hänen nähdessään, että muukalainen hymyili. Mok odotti saavansa vastauksen, mutta sen sijaan muukalainen hyppäsikin tuolistaan ja puoliksi juoksi tämän kylää hallitsevan rakennuksen ulkopuolelle. Pienessä tuokiossa koko kylän tuhathenkinen väestö oli saatu koolle.
"Tietooni on tullut", muukalainen aloitti, "ettei viljaa ole suinkaan riittävästi kaikille ruoaksi. Onko tämä totta?" Väkijoukosta kuului useita mutisevia vastauksia. Suurin osa hermostuneita, kaikki myöntäviä. "No siinä tapauksessa olette tehneet viisaasti kääntyessänne puoleeni. Opastin teitä aiemminkin ja opastan teitä myös nyt. Tehän muistatte tavan, jolla elitte aiemmin?" Paljon myöntävää mutinaa, suurin osa hermostunutta, osa häpeilevää. "Muistatteko tavan, jolla hankitte ruokanne?"
"Keräämällä koreihin!", kuului joukosta. Muukalainen naurahti.
"Suurimmaksi osaksi juuri noin, ja hittolainen miten se vei aikaanne, eikö vienytkin? Mutta keräsitte ruokanne toisellakin tavalla. Muistatteko sen?"
Hetken hiljaisuuden jälkeen joukosta kuului saman miehen huuto: "Keihäillä! Saalistamalla keihäillä eläimiä!"
"Juuri tuolla tavalla!", muukalainen nyökkäsi. "Ja mihin muuhun keihästä voi käyttää? No?" Koko joukko oli hiljainen. "No minäpä kerron. Keihäs tunkeutuu helposti eläimen lihaan. Miksi se ei siis tunkeutuisi ihmisenkin lihaan? Teillä on liian vähän viljaa, mutta teillä on keihäitä! Te tiedätte hyvin, ettette ole ainoa kylä. Lähistöllä on muitakin. Ottakaa keihäänne, menkää muihin kyliin ja ottakaa heidän viljansa! Jos he asettautuvat teitä vastaan; surmatkaa heidät. Sitä varten teillä on keihäänne. Jos haluatte, voitte keventää työtaakkaanne ottamalla orjia. Ottavathan muurahaisetkin orjia hyökättyään vieraaseen kekoon. Orjien avulla pienennätte työmääräänne ja saatte enemmän aikaa itsellenne ja sen tekemiselle, mistä pidätte. Ja vähemmän työmäärää on, hyvät ihmiset, sivistystä!" Väkijoukko pysyi hiljaa usean sekunnin ajan sulattaessaan tätä uutta ideaa, jota se ei ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan. Ja sitten he kaikki huusivat, he huusivat ylistystään kylänviisaalle ja hänen neuvoilleen, jotka olivat pelastaneet heidän kylänsä nälänhädältä.
Sinä päivänä keihäät otettiin uudelleen käyttöön ja ne suunnattiin ensimmäistä kertaa historiassa toisia ihmisiä vastaan. Sinä päivänä naapurikyliltä otettiin viljaa, nuoria naisia ja lapsia. Miehet ja vanhukset surmattiin. Näin kului toinen päivä.
Heimon keskuudessa oli tyytymättömyyttä. Se oli ollut ilmassa koko päivän, sähköisenä ja rätisevänä kuin ukkonen ilman keinoa purkautua. Muukalainen oli aistinut sen heti eikä se huolestuttanut häntä pätkääkään. Hän vain odotti sitä, mitä tulemaan piti. Hän tiesi, että jahka tyytymättömyys olisi paisunut tarpeeksi isoihin mittakaavoihin, sen aiheuttajat kyllä tulisivat puhumaan hänelle. Kuten he tulivatkin.
Koko joukon johtajana toimi Won, ansioitunut soturi jolla oli kuitenkin paha tapa olla syöksemättä keihästään viholliseensa turhan usein. Wonilla oli ajatuksia, ajatuksia surmasta pidättäytymisestä ja jonkinlaisesta utopiasta, missä ihmisen ei tarvitsisi tappaa toista ihmistä. Won ymmärsi hyvin, miten mahdoton tuollainen utopia olikaan heidän alkeellisella kehitystasollaan, mutta hän uskoi kuitenkin vakaasti että jahka kehitystä tapahtuisi tarpeeksi, niin he päätyisivät elämään maailmassa jossa tarve tappaa toinen ihminen muuttuisi käsitteenäkin tuntemattomaksi. Muukalainen istui valtaistuimessaan, joka oli vaarallisten eläinten taljojen päällystämän huoneen keskellä. Hän hymyili hiljaa itsekseen kun Won lähestyi häntä täynnä intoa ja uhmaa. Muukalainen oli myös hyvillään, lähinnä siitä että oli oikeassa, huomattuaan Wonin seuralaisten olevan vähemmän varmoja.
"Päällikkö!", Won huusi tavalla, jolla muukalaiselle ei oltu koskaan aiemmin puhuttu. "Me tässä olemme tulleet siihen tulokseen, että tapasi johtaa on väärä! Puhut usein siitä, miten vihollisemme on surmattava."
"Niin teen.", muukalainen sanoi.
"Se ajattelutapa on turmiollinen. Mikä estää meitä olemasta joskus vihollistemme asemassa? Eikö meidän kuuluisi sitten kuolla keihääseen huolimatta armonpyynnöistämme? Eikö olekin niin, että keihääseen tarttumalla kirjoitamme ennalta oman kohtalomme ja tulemme joskus hukkumaan keihääseen?" Wonin kysymykset olivat uhmakkaita ja selkeästi vastausta vaativia. Muukalainen nousi tuolistaan yrittäen saada toimenpiteen näyttämään mahdollisimman vaivaalloiselta.
"Won.", kylänpäällikkö sanoi. "Olet aivan oikeassa. Noin käykin, mutta vain jos annat vihollisesi armonpyyntöjen kuulua korvillesi. Nimenomaan tappamalla vihollisesi voit varmistaa, että hän ei koskaan tapa sinua."
"Mikäli maailmassa vallitsisi armon laki -", Won aloitti.
"Maailmassa vallitsee vahvimman laki!", muukalainen huusi. "Maailman laki on se, että vahvin selviää. Armolle ja vihollisen jättämiselle henkiin ei ole sijaa. Se on heikkoutta, sillä nimenomaan silloin vihollisellasi on tilaisuus tuhota sinut!"
"Me emme suostu enää -", Won yritti edelleen. Muukalainen naurahti.
"Kaverisi näyttävät tässä niin kovin epävarmoilta.", hän viittasi Wonin mukana tulleisiin, jotka olivat nyt perääntyneet, "Etkö ollenkaan epäröi, että saatat olla tässä yksin? Ehkä he ovat ymmärtäneet sinun asettautuvan vahvempaa vastaan. Ehkä he ovat ymmärtäneet, että olet haastanut jonkun, joka on sinua voimakkaampi ja joka voi tuhota sinut. Ehkä he ovat ymmärtäneet?, muukalainen sanoi, "että heikompana tuhoudut." Muukalainen lopetti, kohotti kätensä ja osoitti Wonia etusormellaan. Sormesta leiskahti kirkkaansininen salama, Won peittyi valoon ja kiljaisi ja yhtäkkiä ilma haisi kärventyneeltä. Kun Wonin seurassa olleiden miesten silmät toipuivat äskeisestä kirkkaasta valonvälähdyksestä, he näkivät, että Wonin tilalla oli olento, joka oli tuntematon heille kaikille. Se oli huomattavasti härkää pienempi vaikka kulkikin neljällä jalalla. Sen koko ruumista peittivät karvat ja sen häntä kaareutui ylöspäin. Sen kuono oli painettuna maata vasten ja sen käpälät peittivät sen silmiä. Olento uikutti surkeasti.
"Won...", yksi miehistä aloitti.
"Hänen nimensä oli Won!", muukalainen sihahti. "Tätä eläintä olette te kutsuvat woniksi, se on sen nimi. Olette pitävänne sitä niin huvitus- kuin metsästystarkoituksissakin ja se on aina teitä alempi. Mitä taas tulee häneen, jonka nimi oli Won, tai hänen perheeseensä... he ovat yhtä arvottomia kuin tämä olento. Kohdelkaa heitä samalla tavalla." Muukalainen veti henkeä. "Ja muistakaa!", hän sanoi. "Maailman laki on vahvimman laki. Vahvemmalla on oikeus tappaa heikompansa ja sen oikeuden kieltäminen on vääryyttä vahvempaa vastaan, paitsi tietenkin jos kieltäjänä on joku vahvempi. Heikomman osana elämässä on taas palvella vahvempaa, siten heikompi ansaitsee olla elossa. Heikomman ei tule koskaan asettautua vahvempaa vastaan!" He katselivat häntä tovin hänen lopetettuaan. Sitten yksi heistä astui hyvin varovaisesti esille. Hänen silmänsä pälyilivät muukalaisen ja maassa uikuttavan eläimen - wonin - väliä.
"Entä ketä...", hän aloitti, "ketä vahvempaa meidän on kunnioitettava? Mikä on tämä nimi, jota meidän on toteltava?" Muukalaisen varjoisat kasvot alkoivat hymyillä paljastaen hampaat, jotka valkoisuudestaan huolimatta eivät koskaan kiiltäneet. Yhtäkkiä muukalainen heitti katseensa kattoon ja levitti kätensä sivuille.
"Minun nimeni", hän huusi, "on Nyarlathotep!" Se oli valhe. Hänen olemassaolonsa oli saanut alkunsa silloin, kun nimiksi kutsuttuja abstrakteja käsitteitä ei vielä tunnettu, mutta Nyarlathotep oli yksi monista nimistä joilla häntä oli kutsuttu. Hänellä oli monia nimiä. Jotkut niistä - Russell Faraday, Merlin, Rektor - hän muisti. Nimillä ei kuitenkaan ollut hänelle väliä. Ilmeisesti niillä oli väliä ainoastaan ihmisillä, jotka halusivat kutsua häntä joksikin. Ainakin hänen nimeään kysynyt mies tuntui olevan haltioissaan. Hän pudottautui polvilleen, levitti Nyarlathotepin tavoin kätensä ja antoi avoimen ihastuksen paistaa kasvoiltaan.
"Ylistetty olkoon Nyarlathotep!", hän huusi. "Ylistetty olkoon Vahvin!" Viimeisen sanan kohdalla he kuulivat salaman halkovan taivaita ulkona. Hetken aikaa oli vielä tyyntä ja sitten rankkasade iskeytyi voimalla maahan.
Koko loppupäivän myrskysi, ja niin kului kolmas päivä.
Neuvosto oli kerääntynyt kokoon pohtimaan akuuttia työvoimapuutetta. He istuivat kaupungin keskellä olevan rakennuksen ylimmässä kerroksessa valtavassa huoneessa, jota hallitsi massiivinen tammipöytä. Heitä oli kaksitoista ja Nyarlathotep, joka oli ylin auktoriteetti. Ongelma tuntui haittaavan neuvostoa suuresti. Tehtaat kävivät alikierroksilla, ruoasta alkoi olla yleinen puute eikä lähiseudulta saanut millään tarpeeksi orjia korjaamaan ongelmaa. Kaikki kaksitoista edustajaa purkivat turhautuneisuuttaan ja katsoivat toiveikkaina Nyarlathoteppiin odottaen tämän ratkaisevan ongelman. Jälleen kerran Nyarlathotep hymyili, tällä kertaa kuitenkin niin vähän ettei sitä huomannut.
"Tiivistettynä ongelmana on siis se, ettei työntekijöitä ole tarpeeksi?", hän kysyi oikeastaan retorisesti. Neuvosto nyökkäsi. "Siinä tapauksessa", Nyarlathotep jatkoi, "on mietittävä vaihtoehtoja joihin emme ole vielä turvautuneet. Orjia on selvästikin liian vähän tämän ongelman tehokkaaksi ratkaisemiseksi. Mutta keihin kuluu valtavasti resursseja ilman, että saisimme vastapanosta?", hän katsoi heihin. Kaikki kaksitoista olivat neuvottomia. Nyarlathotep huokaisi. "Lapset. Oli vielä aika, jolloin ihmiset elivät käytännössä katsoen viidakossa ja lasten suojeleminen oli äärimmäisen tärkeää. Lapsi ei kyennyt kantamaan suurta marjakuormaa eikä hän myöskään kyennyt surmaamaan suurempaa riistaa. Lasta oli siis ruokittava ja hänen piti kasvaa. Nykyään tilanne on toisin. Tehtaissanne on koneita, raskaita koneita, mutta koneita silti ja niitä osaa lapsikin käyttää. Ruoka- ja työllisyysongelma helpottuu lisäämällä tällä tavoin työvoimaa. Lisäksi jaettavan ruoan määrää voi vähentää ilman kovin vakavia seurauksia. Työllistäkää lapset", Nyarlathotep lopetti, "heissä ei ole tarvetta säästää." Nyarlathoptein puhuessa neuvoston kasvot kirkastuivat. He hymyilivät aluksi hänelle ja sitten toisilleen. Sen jälkeen he poistuivat pöydästä kukin koteihinsa ja jättivät hymyilevän Nyarlathotepin yksin huoneeseen.
Sinä päivänä lapset alkoivat työskennellä tehtaissa ja kaivoksissa. Heidän työpäivänsä kestivät kahdestatoista tunnista kuuteentoista tuntiin ja he saivat ruokaa sen verran, että jaksoivat tehdä työnsä. Ruoanpuutteelta oltiin onnistuttu välttymään ja työllisyys saatiin nostettua ja niin kului neljäs päivä.
Jätteidenkäsittelylaitosten päälliköt olivat hänen edessään. Heidän ongelmanaan oli kierrätyksen tehottomuus ja jätteiden lisääntyvä määrä, jota silmälläpitäen oli rakennettava lisää varastoja. Se taas ei mahtunut budjettiin. Nyarlathotep neuvoi heitä kaatamaan jätteet mereen, sillä sinne ne liukenisivat haittaamatta yhteiskuntaa.
Poliisipäälliköt tulivat hänen puheilleen ongelmanaan informaatiokanaviensa tehottomuus. Nyarlathotep antoi heille luvan tarkkailla kansalaisia rajoituksitta ja saada heistä ulos informaatiota kaikin tarvittavin keinoin.
Toimituspäälliköt kertoivat ongelmakseen poliisin järkyttävän suuren vaikutusvallan, jolla useiden lehtien toiminta oli tukahduttu osittain tai kokonaan. Nyarlathotep antoi heille neuvoksi kirjoittaa asioista, joista poliisi pitäisi.
Sinä päivänä jätteidenkäsittely halventui runsaasti, poliisien tehokkuus nousi monikymmenkertaiseksi ja lehdet kirjoittivat juttuja, joissa ylistettiin valtion tehokkuutta, tulevia uraauurtavia suunnitelmia ja Nyarlathotepia. Ja niin kului viides päivä.
Presidentti Nyarlathotep piti puheen valtiollisessa televisiossa. Oli liikkunut huhuja, pääosin Nyarlathotepin päästäminä, että puhe koskisi vakavaa ylikansoittumisen ongelmaa ja presidentti Nyarlathotepin erittäin tehokasta ratkaisua siihen. Ylikansoittuminen oli aihe, joka huolestutti kaikkia, ja niinpä lähestulkoon jokainen Artalian Sosialistisen Tasavallan kansalainen seurasi presidentti Nyarlathotepia suorassa lähetyksessä.
"Kansalaiset", Nyarlathotep aloitti, "päivän polttava puheenaihe on ylikansoittuminen. Se on vakava ongelma, joka on valitettavasti tullut korkean sivistyksemme mukana. Ylikansoittuminen tietää asunnottomuutta, työttömyyttä ja liian vähän kouluja lapsillemme. Olen pohtinut ongelmaa paljon ja olen tullut tulokseen, miten ratkaista se.
Joskus myrskyisän historiamme aikana esi-isämme ottivat naapureitaan orjikseen. Nämä orjat olivat välttämätön osa elämäämme, ilman heitä kehittyminen kohti sivistystä olisi ollut huomattavan paljon hitaampaa. On sanomattakin selvää, että orjat olivat esi-isiämme heikompia, ei heistä muuten olisi orjia tullut!", Nyarlathotep hymyili ja taustalla kuului naurua. "Valitettavasti tapahtui kuitenkin väistämätön, eli alkuperäisen kansamme sekoittuminen näihin orjiin. He ovat heikentäneet muuten erinomaista geeniperimäämme, mikä on jo sinänsä kovin järkyttävää. Pahempaa on kuitenkin se, että näiden orjien verta löytyy yhä runsain mitoin keskuudessamme!", Nyarlathotep korotti ääntään. "Minulla on täydellinen lista kaikista, joiden suvussa on esiintynyt ei-artalialaista verta viimeisen kahdentoista sukupolven aikana, ja näitä ihmisiä on valtiollisessa mittakaavassa paljon. Huonomman geeniperimänsä takia he eivät ansaitse nauttia siitä, mikä kuuluu kunnon artalialaisen perusoikeuksiin. He eivät ole osa meitä, ja silti he elävät kanssamme syöden leipiämme, käyden töissämme ja vieden koulupaikkojamme! Ratkaisu ylikansallisuuteen on ilmiselvä; me hankkiudumme eroon näistä loiseläjistä. Se, miten tämä toteutetaan, on toissijaista. Ilmoitan kuitenkin ylikansallisuusongelman olevan ratkaistu samalla kun myös valtio säästää runsain mitoin."
Nyarlathotep jatkoi vielä yksityiskohtaisesti valtion säästöistä ja siitä, missä artalialaiskansalaiset saattoivat odottaa helpotusta elämäänsä. Sinä päivänä tuhansia artalialaisia vangittiin, kuljetettiin tuhoamisleireille ja surmattiin. Ja niin kului kuudes päivä.
Nyarlathotep seisoi lähellä valtavan kaatopaikan rajaa. Tämä oli esikaupunkialuetta, ja joku satunnainen ohikulkija olisi ihmetellyt suuresti Nyarlathotepin läsnäoloa täällä. Tai siis olisi ihmetellyt, mikäli olisi ehtinyt ihmetellä. Tämä oli myös sama paikka, jossa kaksitoista metsästäjää olivat tavanneet hänet ensimmäisen kerran. Puita ei enää kasvanut, tiheikkö oli ammoin poissa, mutta paikka oli siitä huolimatta sama. Nyarlathotep katsoi ympärilleen ja hymyili. Hän hymyili kaatopaikan jätevuorelle, esikaupunkialueen ränsistyneille taloille ja suurille likaisille vesilammille jotka ammottivat lohkeilleissa kadunpätkissä. Sitten hän keskittyi katsomaan suoraan eteensä. Kului hetki ja toinen. Nyarlathotepin eteen ilmestyi yhtäkkiä ovi, joka ei nojannut mihinkään. Se oli lukossa, mutta hänellä oli avain. Hän työnsi avaimen lukkoon, käänsi sitä ja laittoi avaimen takaisin kaapunsa taskuun. Hän avasi oven, katsoi vielä kerran ympärilleen ja hymyili uudestaan hyväksyvästi. Sen jälkeen hän astui ovesta, sulki sen perässään ja hetken kuluttua ovi katosi. Nyarlathotepia ei enää nähty, sillä hän oli tehnyt työnsä. Hän oli tuonut näille ihmisille sivistyksen.
Nyarlathotep oli kaikista fiktiivisista hahmoista kaikkein suosituin. Hän oli Artalian ikioma myyttinen sankari, ja Artalian mytologian mukaan hän oli joskus tullut jostakin kaukaa opettamaan näille ihmisille sivistystä ja hyveitä. Nyarlathotepista ja hänen vaiheistaan täällä kirjoitettiin paljon kirjoja ja tehtiin paljon elokuvia. Artalialainen mytologia kertoo, että yksin Nyarlathotep oli johdattanut maan siihen suuruuteen missä se oli nyt.
--
Joukko lyhyitä ja tanakoita tummaihoisia miehiä oli lähtenyt vähän aikaa sitten metsälle päivittäisen rutiininsa mukaisesti. Heillä oli mukanaan alkeellisesti punottuja koreja marjoja varten ja karkeita keihäitä, oikeastaan teräviksi hiottuja puunoksia, mahdollisia saaliseläimiä silmälläpitäen. Heidän tehtävänään oli hankkia kylälle ruokaa, ja tätä tehtävää pidettiin pyhänä johtuen sen ihmiselämälle välttämättömästä luonteesta. Tehtävävuorot jaettiin niin, että kylän jokainen mies kävi metsällä säännöllisin väliajoin. Näin ollen jokaisella oli ansioita niin marjojenkerääjänä kuin metsästäjänäkin, ja kaikilla paitsi kaikkein nuorimmilla oli edes jonkinlainen metsästystarina kerrottavaksi. Tänään metsälle lähteneet miehet eivät kuitenkaan aavistaneet, että he saisivat olla osallisena tarinaa, jota ei kerrottaisi pelkästään nuotioiden ääressä vaan josta tehtäisiin lukemattomia kopioita ja jota kerrottaisiin yhä uudelleen ja uudelleen niin pitkään kuin heidän kansansa olisi elossa. Päivä oli toistaiseksi ollut täysin tavallinen ja muista päivistä poikkeamaton. Eli mahdollisimman sopiva historiaa muuttavalle tapahtumalle.
Varoen tuottamasta ylimääräisiä ääniä kahdentoista miehen joukko liikkui hitaasti tiheiköstä toiseen. Suurin osa metsälle lähteneistä oli jäänyt taakse keräämään marjoja, ja näiden tusinan miehen tehtävänä oli tänään yrittää löytää saaliseläimiä. Tehtävä ei ollut helppo. Koko ikänsä viidakon läheisyydessä asuneiden alkuasukkaiden oli helppoa kulkea metsässä ilman, että harjaantunein sissikään heitä huomaisi, mutta taitavakin ihminen tuotti keskivertoeläimeen nähden aina suhteettoman paljon melua. Liikkuminen äänettömästi näin tiheän kasvillisuuden keskellä oli käytännössä mahdotonta, ja ellei käynyt niin onnekkaasti, että saaliseläin saatiin yllätettyä, niin yleensä kotiin palattiin marjakorien ja helposti pyydystettävissä olevien eläinten, kuten käärmeiden, kera. Etummaisena kulkeva mies hymyili. Näytti siltä, että tänään onnistaisi, sillä juuri heidän edessään olevan tiheikön takana tuntui olevan isohko eläin, joka liikkumisestaan päätellen ei ollut havainnut heitä. Jos he vain onnistuisivat... Metsästäjä rypisti kulmiaan. Jokin oli vialla, ja hetken ympäristöntarkkailun jälkeen hän käsitti, mikä. Tiheikössä, sen oksilla ja edustalla, oli useita kuoliaiksi kärventyneitä lintuja. Tämä oli kerrassaan hämmästyttävää, sillä kärventyminen saatiin aikaan tulella, eikä lintuja ollut mahdollista saada tuleen kuin ampumalla heitä tulijousilla. Kenelläkään heistä ei ollut tänään mukanaan jousia, ja vaikka olisikin ollut, niin ei ainakaan sytytystarvikkeita, eikä näistä linnuista sitä paitsi sojottanut nuoliakaan. Metsästäjä pysähtyi kokonaan ja tuijotti kärventyneitä lintuja suu auki. Hän viittoi lähemmäs kumppaninsa ja osoitti heille, mitä näki. Varovaisuutensa unohtaen miehet tulivat eteenpäin ja muodostivat keskenään supattavan piirin. He olivat jo tyystin unohtaneet tiheikön takana olevan saaliseläimen, ja niinpä he vetäytyivät säikähtäen taaemmas kun jokin alkoi tulla tiheikön läpi. He odottivat isokokoista saaliseläintä, sellaista joka kykenisi aiheuttamaan heillekin vahinkoa. Ehkä villisikaa, mahdollisesti jotakin isoa kissapetoa, mutta heidän hämmästyksensä oli suuri kun tiheiköstä työntyivät esiin kädet, joiden iho oli huomattavasti vaaleampi kuin heidän omansa, ja työnsivät oksat sivuun paljastaen tulijan. Hetken kuluttua kaikki kaksitoista miestä päästivät kauhuhuudon.
Heidän huutonsa kuoli melkein alkuunsa pelon väistettyä ja avoimen ihastuksen noustessa heidän kasvoilleen. He eivät tienneet, miksi olivat aluksi tunteneet jäätävää kauhua, kuten eivät myöskään sitä, miksi tunsivat nyt ihastusta, mutta jostakin syystä nämä ajatukset vaikuttivat kovin toissijaisilta. Tiheiköstä astui esiin mies, joka oli monella tavalla erilainen kuin he. Mies oli heitä huomattavasti hoikempi, lähestulkoon laiha, ja pidempi. Heillä oli yllään pelkkä lannevaate kun tämä muukalainen taas kantoi päällään mustaa huputonta kaapua. Olennaisin ero oli kuitenkin ihonvärissä. He olivat ruskeita, lähestulkoon mustia, mutta tämä mies oli vaalea. Ja silti hän oli jollakin tavalla tumma. Puiden oksat olivat harvassa tässä kohtaa metsää ja aurinko valaisi heidät kaikki, mutta silti tämän muukalaisen kasvoja peitti varjo. Tuntui siltä kuin hän seisoisi kirkkaana päivänä varjossa niin, ettei aurinko paistanut hänen päälleen, vaikka nyt se selvästikin paistoi. Ilmiö tuli entistäkin selvemmin esille miehen hymyillessä: hänen hampaansa olivat kirkkaan valkoiset, tai ainakin ne olisivat olleet, mikäli ne olisivat heijastaneet aurinkoa niin kuin niiden kaiken järjen mukaan kuuluikin tehdä. Mutta auringonpaisteessakin ne olivat kuin varjossa, ja metsästäjät raottivat vaistomaisesti silmiään peläten, että tämän omituisen miehen hampaat saattaisivat yhtäkkiä räjähtää kirkkaaseen hohtoon, joka oli ominainen noin valkoisille hampaille. He kaikki kolmetoista seisoivat tuolla tavalla äänettömästi melkein kokonaisen minuutin. Sitten muukalainen astui askeleen eteenpäin, levitti käsiään ja sanoi: "Tervehdys, paikalliset." Kaikki kaksitoista metsästäjää olivat hiljaa ja jatkoivat muukalaisen tuijottamista. Tämä ei näyttänyt kiusaantuvan, vaan jatkoi. "Iloitkaa", hän kohotti kasvonsa kohti taivasta ja levitti käsiään, "sillä minä olen tullut opettaakseni teille sivistystä!" Viimeisen sanan kohdalla koko tapahtumaa korkealla puusta seurannut utelias apina räjähti liekkeihin ja alkoi tippua maahan, johon se osui jo kuolleena. Muukalainen katsoi hetken sen suuntaan ja hymähti. Sitten hän kääntyi taas miesten puoleen ja kysyi alkuperäisessä jonossa ensimmäiseltä olevalta: "Sinä, mikä sinun nimesi on?" Hän ei kuitenkaan saanut vastausta. Muukalainen rypisti otsaansa. "Etkö ymmärrä kieltäni?", hän kysyi. Metsästäjä oli edelleen vaiti ja jatkoi muiden tavoin tuijottamista. Muukalainen seisoi hetken aikaa neuvottomana, jonka jälkeen hän kohotti kätensä ja osoitti miestä sormella. Hän tökki useita kertoja tämän edessä olevaa ilmaa ja neuvottomana pyöräytti muutaman kerran ympyrän ilmaan. Mies tuntui kuitenkin käsittävän, mitä muukalainen tarkoitti.
"Juda.", hän kuiskasi.
"Niinpä tietenkin.", muukalainen hymähti. Sitten hän katsoi arvioivasti joukkoa. "Aurinko vasta kapuaa kohti lakipistettään, mutta eiköhän lähdetä kyläänne?", hän kysyi pirteästi huolimatta siitä, ettei kukaan ymmärtänyt. "Tänään olette saaneet jotakin paljon parempaa kuin pelkän saaliseläimen.", hän sanoi ja astui heidän ohitseen kohti heidän kyläänsä. Jonkin aikaa miehet olivat liikkumatta. Sitten he kaikki seurasivat häntä.
Kylä oli rakennettu siten, että sen oksista ja palmunlehdistä kootut mökit muodostivat ympyrän, jonka keskelle jäi laaja tyhjä alue; keskusaukio. Kylällä ei ollut edes paaluaitaa, ainoastaan alkeellinen suhteellisen suorista oksista kyhätty aita. Kaikki kylän asukkaat, lähemmäs 250 miestä, naista ja lasta, olivat kerääntyneet keskusaukiolle muodostaen oman pienen ympyränsä. Ja keskusaukion keskuksena seisoi tumma muukalainen mustassa kaavussa, joka oli tullut metsästä tavattoman varhain palaavien miesten seurassa. Kaikki katselivat häntä uteliaina, ihailevina ja pelokkaina. Muukalaisen mielessä kävivät lukuisat tarinat murhanhimoisista alkuasukkaista, jotka tappoivat kaikki vieraat säälittä, useinpa vielä hyvin epämukavilla ja -hygieenisillä tavoilla, johon liittyi poikkeuksetta jotakin ruumiinaukkoihin liittyvää. Miten erilaisia nämä ihmiset olivatkaan! Lauhkeita kuin lampaat ja pelokkaita kuin... no, pelokkaita kuin ihmiset jotka näkevät jotakin, mitä eivät ole nähneet koskaan aikaisemmin. Muukalainen hymyili itsekseen. Sitten hän puhui.
"Kuten kerroin miehillenne metsässä", hän aloitti huolimatta siitä, etteivät he ymmärtäneet häntä, "minä tulin tuomaan teille sivistyksen! Sivistys - se on sana, jota te tulette ihailemaan ja kunnioittamaan, joskin vielä ei ole nähty tilannetta jossa kaikki sitä rakastaisivat. Sivistys tarkoittaa parempaa elämää! Sivistys tarkoittaa sitä, että joudutte tekemään vähemmän työtä! Sivistys suo teille aikaa itsellenne ja toisillenne puhumattakaan monista asioista, joita ette osaa kuvitellakaan. Älkää unohtako tätä päivää, sillä tänään tuotiin teille sivistys, ja minä vannon että tämä tulee olemaan merkittävin päivä historianne aikana!" Heidän ilmeistään näki, etteivät he ymmärtäneet hänen sanojaan, mutta kylläkin hänen sanomansa. Muukalainen tiesi hyvin, että oli olemassa muunkinlaista kommunikaatiota kuin sanojenvälinen. Sillä ei ollut kuitenkaan väliä. Puhe oli tärkeää, ja sen lisäksi hän rakasti puhumista. Muukalainen veti jälleen keuhkonsa täyteen ilmaa ja osoitti sormillaan miehiä, jotka olivat olleet tänään metsällä ja jotka tuntuivat vaipuvan kasaan jouduttuaan yllättäen tuollaisen huomion kohteeksi. "Kaikkein ensimmäisinä minä törmäsin heihin! Tänään metsässä, he olivat keräämässä marjoja ja etsimässä riistaa kun he tapasivat minut, joka olin tullut luoksenne! Tiedättekö te, mitä järkeä siinä on? Entäpä tiedättekö, mitä järkeä siinä ei ole? Tämä totisesti on onnenpäivänne, tämä päivä kun sivistys tuotiin luoksenne, sillä minäpä kerron teille!" Muukalainen paasasi korottaen ääntään niin hitaasti, ettei sitä huomannut. "Siinä ei ole sitä järkeä, että nämä miehet olisivat ilman ilmestymistäni olleet metsällä koko päivän! Aivan, he olisivat viettäneet siellä koko vuorokauden valoisan ajan palaten takaisin kyläänne myöhään ja tuo kaikki aika olisi kulunut siihen, että saisitte syötävää. Eikö tuo kaikki tunnu teistä suunnattoman suhteettomalta? Ellen olisi ilmestynyt, noin olisi käynyt ja sama olisi toistunut seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Nyt miettikää, onko tuo sen arvoista. Vai haluaisitteko esimerkiksi te naiset, että miehenne joutuisivat käyttämään elämälle välttämättömien perustarvikkeiden turvaamiseen huomattavasti vähemmän aikaa, jolloin he voisivat palata kotiin aikaisemmin ja panna teitä - voi, pahoittelen vulgaaria kielenkäyttöäni - sen sijaan, että joutuisitte harrastamaan lempeänne vain vähän aikaa ennen nukkumaanmenoa, jotta miehenne jaksaisivat jälleen huomenna kadota kokonaiseksi päiväksi. Minäpä uskon, ettette haluaisi asian olevan noin. Varmasti teistä kaikista olisi mukavampaa, jos selviytymiseen vaadittavan ruoan saaminen ei veisi noin järkyttävää leijonaosaa ajastanne. Mutta voiko joku muu keino olla olemassa? Voiko asiat hoitaa toisella tavalla? Vastaus molempiin kysymyksiin on, että kyllä, ja avainsana on sivistys. Tulkaa, niin minä opetan teitä."
Sinä päivänä muukalainen neuvoi heitä kaatamaan kaikki kylän välittömässä läheisyydessä olevat metsät ja polttamaan puut. Hän opasti heitä taltuttamaan villejä härkäeläimiä, rakentamaan aurat ja kytkemään nämä eläimet niihin. Sen jälkeen hän kertoi, miten hyvää lannoitetta tuhka oli ja opetti heitä kyntämään peltoja. Näin kului ensimmäinen päivä.
Mok, kyntäjistä vahvimpia oli tullut nöyrästi kylän keskellä seisovaan lähiseudun ainoaan kivirakennukseen, johon muukalainen oli antanut pystyttää valtavan tuolin, jossa hän nyt otti tämän kyntäjän vastaan. Mies kumarsi epävarmana, murahti ja sanoi: "Viisaamme. Meiltä loppuu ruoka. Naisemme ovat synnyttäneet paljon, eivätkä peltomme tuota tarpeeksi viljaa jotta voisimme ruokkia kaikki. Te osaatte varmaan neuvoa. Me emme...", mies katsoi epäluuloisena silmäkulmiensa alta tuolissa mukavasti istuvaa miestä, joka nyökkäsi häntä jatkamaan, "me emme haluaisi saada ruokaa riittämään surmaamalla lapsia.", Mok sai lopetettua. Hän tunsi itsensä hieman hermostuneeksi, kuten hän oli koko elämänsä aikana tuntenut joka kerta, kun asioi kylän viisaan kanssa. Mokin olo kuitenkin helpottui huomattavasti hänen nähdessään, että muukalainen hymyili. Mok odotti saavansa vastauksen, mutta sen sijaan muukalainen hyppäsikin tuolistaan ja puoliksi juoksi tämän kylää hallitsevan rakennuksen ulkopuolelle. Pienessä tuokiossa koko kylän tuhathenkinen väestö oli saatu koolle.
"Tietooni on tullut", muukalainen aloitti, "ettei viljaa ole suinkaan riittävästi kaikille ruoaksi. Onko tämä totta?" Väkijoukosta kuului useita mutisevia vastauksia. Suurin osa hermostuneita, kaikki myöntäviä. "No siinä tapauksessa olette tehneet viisaasti kääntyessänne puoleeni. Opastin teitä aiemminkin ja opastan teitä myös nyt. Tehän muistatte tavan, jolla elitte aiemmin?" Paljon myöntävää mutinaa, suurin osa hermostunutta, osa häpeilevää. "Muistatteko tavan, jolla hankitte ruokanne?"
"Keräämällä koreihin!", kuului joukosta. Muukalainen naurahti.
"Suurimmaksi osaksi juuri noin, ja hittolainen miten se vei aikaanne, eikö vienytkin? Mutta keräsitte ruokanne toisellakin tavalla. Muistatteko sen?"
Hetken hiljaisuuden jälkeen joukosta kuului saman miehen huuto: "Keihäillä! Saalistamalla keihäillä eläimiä!"
"Juuri tuolla tavalla!", muukalainen nyökkäsi. "Ja mihin muuhun keihästä voi käyttää? No?" Koko joukko oli hiljainen. "No minäpä kerron. Keihäs tunkeutuu helposti eläimen lihaan. Miksi se ei siis tunkeutuisi ihmisenkin lihaan? Teillä on liian vähän viljaa, mutta teillä on keihäitä! Te tiedätte hyvin, ettette ole ainoa kylä. Lähistöllä on muitakin. Ottakaa keihäänne, menkää muihin kyliin ja ottakaa heidän viljansa! Jos he asettautuvat teitä vastaan; surmatkaa heidät. Sitä varten teillä on keihäänne. Jos haluatte, voitte keventää työtaakkaanne ottamalla orjia. Ottavathan muurahaisetkin orjia hyökättyään vieraaseen kekoon. Orjien avulla pienennätte työmääräänne ja saatte enemmän aikaa itsellenne ja sen tekemiselle, mistä pidätte. Ja vähemmän työmäärää on, hyvät ihmiset, sivistystä!" Väkijoukko pysyi hiljaa usean sekunnin ajan sulattaessaan tätä uutta ideaa, jota se ei ollut koskaan tullut ajatelleeksikaan. Ja sitten he kaikki huusivat, he huusivat ylistystään kylänviisaalle ja hänen neuvoilleen, jotka olivat pelastaneet heidän kylänsä nälänhädältä.
Sinä päivänä keihäät otettiin uudelleen käyttöön ja ne suunnattiin ensimmäistä kertaa historiassa toisia ihmisiä vastaan. Sinä päivänä naapurikyliltä otettiin viljaa, nuoria naisia ja lapsia. Miehet ja vanhukset surmattiin. Näin kului toinen päivä.
Heimon keskuudessa oli tyytymättömyyttä. Se oli ollut ilmassa koko päivän, sähköisenä ja rätisevänä kuin ukkonen ilman keinoa purkautua. Muukalainen oli aistinut sen heti eikä se huolestuttanut häntä pätkääkään. Hän vain odotti sitä, mitä tulemaan piti. Hän tiesi, että jahka tyytymättömyys olisi paisunut tarpeeksi isoihin mittakaavoihin, sen aiheuttajat kyllä tulisivat puhumaan hänelle. Kuten he tulivatkin.
Koko joukon johtajana toimi Won, ansioitunut soturi jolla oli kuitenkin paha tapa olla syöksemättä keihästään viholliseensa turhan usein. Wonilla oli ajatuksia, ajatuksia surmasta pidättäytymisestä ja jonkinlaisesta utopiasta, missä ihmisen ei tarvitsisi tappaa toista ihmistä. Won ymmärsi hyvin, miten mahdoton tuollainen utopia olikaan heidän alkeellisella kehitystasollaan, mutta hän uskoi kuitenkin vakaasti että jahka kehitystä tapahtuisi tarpeeksi, niin he päätyisivät elämään maailmassa jossa tarve tappaa toinen ihminen muuttuisi käsitteenäkin tuntemattomaksi. Muukalainen istui valtaistuimessaan, joka oli vaarallisten eläinten taljojen päällystämän huoneen keskellä. Hän hymyili hiljaa itsekseen kun Won lähestyi häntä täynnä intoa ja uhmaa. Muukalainen oli myös hyvillään, lähinnä siitä että oli oikeassa, huomattuaan Wonin seuralaisten olevan vähemmän varmoja.
"Päällikkö!", Won huusi tavalla, jolla muukalaiselle ei oltu koskaan aiemmin puhuttu. "Me tässä olemme tulleet siihen tulokseen, että tapasi johtaa on väärä! Puhut usein siitä, miten vihollisemme on surmattava."
"Niin teen.", muukalainen sanoi.
"Se ajattelutapa on turmiollinen. Mikä estää meitä olemasta joskus vihollistemme asemassa? Eikö meidän kuuluisi sitten kuolla keihääseen huolimatta armonpyynnöistämme? Eikö olekin niin, että keihääseen tarttumalla kirjoitamme ennalta oman kohtalomme ja tulemme joskus hukkumaan keihääseen?" Wonin kysymykset olivat uhmakkaita ja selkeästi vastausta vaativia. Muukalainen nousi tuolistaan yrittäen saada toimenpiteen näyttämään mahdollisimman vaivaalloiselta.
"Won.", kylänpäällikkö sanoi. "Olet aivan oikeassa. Noin käykin, mutta vain jos annat vihollisesi armonpyyntöjen kuulua korvillesi. Nimenomaan tappamalla vihollisesi voit varmistaa, että hän ei koskaan tapa sinua."
"Mikäli maailmassa vallitsisi armon laki -", Won aloitti.
"Maailmassa vallitsee vahvimman laki!", muukalainen huusi. "Maailman laki on se, että vahvin selviää. Armolle ja vihollisen jättämiselle henkiin ei ole sijaa. Se on heikkoutta, sillä nimenomaan silloin vihollisellasi on tilaisuus tuhota sinut!"
"Me emme suostu enää -", Won yritti edelleen. Muukalainen naurahti.
"Kaverisi näyttävät tässä niin kovin epävarmoilta.", hän viittasi Wonin mukana tulleisiin, jotka olivat nyt perääntyneet, "Etkö ollenkaan epäröi, että saatat olla tässä yksin? Ehkä he ovat ymmärtäneet sinun asettautuvan vahvempaa vastaan. Ehkä he ovat ymmärtäneet, että olet haastanut jonkun, joka on sinua voimakkaampi ja joka voi tuhota sinut. Ehkä he ovat ymmärtäneet?, muukalainen sanoi, "että heikompana tuhoudut." Muukalainen lopetti, kohotti kätensä ja osoitti Wonia etusormellaan. Sormesta leiskahti kirkkaansininen salama, Won peittyi valoon ja kiljaisi ja yhtäkkiä ilma haisi kärventyneeltä. Kun Wonin seurassa olleiden miesten silmät toipuivat äskeisestä kirkkaasta valonvälähdyksestä, he näkivät, että Wonin tilalla oli olento, joka oli tuntematon heille kaikille. Se oli huomattavasti härkää pienempi vaikka kulkikin neljällä jalalla. Sen koko ruumista peittivät karvat ja sen häntä kaareutui ylöspäin. Sen kuono oli painettuna maata vasten ja sen käpälät peittivät sen silmiä. Olento uikutti surkeasti.
"Won...", yksi miehistä aloitti.
"Hänen nimensä oli Won!", muukalainen sihahti. "Tätä eläintä olette te kutsuvat woniksi, se on sen nimi. Olette pitävänne sitä niin huvitus- kuin metsästystarkoituksissakin ja se on aina teitä alempi. Mitä taas tulee häneen, jonka nimi oli Won, tai hänen perheeseensä... he ovat yhtä arvottomia kuin tämä olento. Kohdelkaa heitä samalla tavalla." Muukalainen veti henkeä. "Ja muistakaa!", hän sanoi. "Maailman laki on vahvimman laki. Vahvemmalla on oikeus tappaa heikompansa ja sen oikeuden kieltäminen on vääryyttä vahvempaa vastaan, paitsi tietenkin jos kieltäjänä on joku vahvempi. Heikomman osana elämässä on taas palvella vahvempaa, siten heikompi ansaitsee olla elossa. Heikomman ei tule koskaan asettautua vahvempaa vastaan!" He katselivat häntä tovin hänen lopetettuaan. Sitten yksi heistä astui hyvin varovaisesti esille. Hänen silmänsä pälyilivät muukalaisen ja maassa uikuttavan eläimen - wonin - väliä.
"Entä ketä...", hän aloitti, "ketä vahvempaa meidän on kunnioitettava? Mikä on tämä nimi, jota meidän on toteltava?" Muukalaisen varjoisat kasvot alkoivat hymyillä paljastaen hampaat, jotka valkoisuudestaan huolimatta eivät koskaan kiiltäneet. Yhtäkkiä muukalainen heitti katseensa kattoon ja levitti kätensä sivuille.
"Minun nimeni", hän huusi, "on Nyarlathotep!" Se oli valhe. Hänen olemassaolonsa oli saanut alkunsa silloin, kun nimiksi kutsuttuja abstrakteja käsitteitä ei vielä tunnettu, mutta Nyarlathotep oli yksi monista nimistä joilla häntä oli kutsuttu. Hänellä oli monia nimiä. Jotkut niistä - Russell Faraday, Merlin, Rektor - hän muisti. Nimillä ei kuitenkaan ollut hänelle väliä. Ilmeisesti niillä oli väliä ainoastaan ihmisillä, jotka halusivat kutsua häntä joksikin. Ainakin hänen nimeään kysynyt mies tuntui olevan haltioissaan. Hän pudottautui polvilleen, levitti Nyarlathotepin tavoin kätensä ja antoi avoimen ihastuksen paistaa kasvoiltaan.
"Ylistetty olkoon Nyarlathotep!", hän huusi. "Ylistetty olkoon Vahvin!" Viimeisen sanan kohdalla he kuulivat salaman halkovan taivaita ulkona. Hetken aikaa oli vielä tyyntä ja sitten rankkasade iskeytyi voimalla maahan.
Koko loppupäivän myrskysi, ja niin kului kolmas päivä.
Neuvosto oli kerääntynyt kokoon pohtimaan akuuttia työvoimapuutetta. He istuivat kaupungin keskellä olevan rakennuksen ylimmässä kerroksessa valtavassa huoneessa, jota hallitsi massiivinen tammipöytä. Heitä oli kaksitoista ja Nyarlathotep, joka oli ylin auktoriteetti. Ongelma tuntui haittaavan neuvostoa suuresti. Tehtaat kävivät alikierroksilla, ruoasta alkoi olla yleinen puute eikä lähiseudulta saanut millään tarpeeksi orjia korjaamaan ongelmaa. Kaikki kaksitoista edustajaa purkivat turhautuneisuuttaan ja katsoivat toiveikkaina Nyarlathoteppiin odottaen tämän ratkaisevan ongelman. Jälleen kerran Nyarlathotep hymyili, tällä kertaa kuitenkin niin vähän ettei sitä huomannut.
"Tiivistettynä ongelmana on siis se, ettei työntekijöitä ole tarpeeksi?", hän kysyi oikeastaan retorisesti. Neuvosto nyökkäsi. "Siinä tapauksessa", Nyarlathotep jatkoi, "on mietittävä vaihtoehtoja joihin emme ole vielä turvautuneet. Orjia on selvästikin liian vähän tämän ongelman tehokkaaksi ratkaisemiseksi. Mutta keihin kuluu valtavasti resursseja ilman, että saisimme vastapanosta?", hän katsoi heihin. Kaikki kaksitoista olivat neuvottomia. Nyarlathotep huokaisi. "Lapset. Oli vielä aika, jolloin ihmiset elivät käytännössä katsoen viidakossa ja lasten suojeleminen oli äärimmäisen tärkeää. Lapsi ei kyennyt kantamaan suurta marjakuormaa eikä hän myöskään kyennyt surmaamaan suurempaa riistaa. Lasta oli siis ruokittava ja hänen piti kasvaa. Nykyään tilanne on toisin. Tehtaissanne on koneita, raskaita koneita, mutta koneita silti ja niitä osaa lapsikin käyttää. Ruoka- ja työllisyysongelma helpottuu lisäämällä tällä tavoin työvoimaa. Lisäksi jaettavan ruoan määrää voi vähentää ilman kovin vakavia seurauksia. Työllistäkää lapset", Nyarlathotep lopetti, "heissä ei ole tarvetta säästää." Nyarlathoptein puhuessa neuvoston kasvot kirkastuivat. He hymyilivät aluksi hänelle ja sitten toisilleen. Sen jälkeen he poistuivat pöydästä kukin koteihinsa ja jättivät hymyilevän Nyarlathotepin yksin huoneeseen.
Sinä päivänä lapset alkoivat työskennellä tehtaissa ja kaivoksissa. Heidän työpäivänsä kestivät kahdestatoista tunnista kuuteentoista tuntiin ja he saivat ruokaa sen verran, että jaksoivat tehdä työnsä. Ruoanpuutteelta oltiin onnistuttu välttymään ja työllisyys saatiin nostettua ja niin kului neljäs päivä.
Jätteidenkäsittelylaitosten päälliköt olivat hänen edessään. Heidän ongelmanaan oli kierrätyksen tehottomuus ja jätteiden lisääntyvä määrä, jota silmälläpitäen oli rakennettava lisää varastoja. Se taas ei mahtunut budjettiin. Nyarlathotep neuvoi heitä kaatamaan jätteet mereen, sillä sinne ne liukenisivat haittaamatta yhteiskuntaa.
Poliisipäälliköt tulivat hänen puheilleen ongelmanaan informaatiokanaviensa tehottomuus. Nyarlathotep antoi heille luvan tarkkailla kansalaisia rajoituksitta ja saada heistä ulos informaatiota kaikin tarvittavin keinoin.
Toimituspäälliköt kertoivat ongelmakseen poliisin järkyttävän suuren vaikutusvallan, jolla useiden lehtien toiminta oli tukahduttu osittain tai kokonaan. Nyarlathotep antoi heille neuvoksi kirjoittaa asioista, joista poliisi pitäisi.
Sinä päivänä jätteidenkäsittely halventui runsaasti, poliisien tehokkuus nousi monikymmenkertaiseksi ja lehdet kirjoittivat juttuja, joissa ylistettiin valtion tehokkuutta, tulevia uraauurtavia suunnitelmia ja Nyarlathotepia. Ja niin kului viides päivä.
Presidentti Nyarlathotep piti puheen valtiollisessa televisiossa. Oli liikkunut huhuja, pääosin Nyarlathotepin päästäminä, että puhe koskisi vakavaa ylikansoittumisen ongelmaa ja presidentti Nyarlathotepin erittäin tehokasta ratkaisua siihen. Ylikansoittuminen oli aihe, joka huolestutti kaikkia, ja niinpä lähestulkoon jokainen Artalian Sosialistisen Tasavallan kansalainen seurasi presidentti Nyarlathotepia suorassa lähetyksessä.
"Kansalaiset", Nyarlathotep aloitti, "päivän polttava puheenaihe on ylikansoittuminen. Se on vakava ongelma, joka on valitettavasti tullut korkean sivistyksemme mukana. Ylikansoittuminen tietää asunnottomuutta, työttömyyttä ja liian vähän kouluja lapsillemme. Olen pohtinut ongelmaa paljon ja olen tullut tulokseen, miten ratkaista se.
Joskus myrskyisän historiamme aikana esi-isämme ottivat naapureitaan orjikseen. Nämä orjat olivat välttämätön osa elämäämme, ilman heitä kehittyminen kohti sivistystä olisi ollut huomattavan paljon hitaampaa. On sanomattakin selvää, että orjat olivat esi-isiämme heikompia, ei heistä muuten olisi orjia tullut!", Nyarlathotep hymyili ja taustalla kuului naurua. "Valitettavasti tapahtui kuitenkin väistämätön, eli alkuperäisen kansamme sekoittuminen näihin orjiin. He ovat heikentäneet muuten erinomaista geeniperimäämme, mikä on jo sinänsä kovin järkyttävää. Pahempaa on kuitenkin se, että näiden orjien verta löytyy yhä runsain mitoin keskuudessamme!", Nyarlathotep korotti ääntään. "Minulla on täydellinen lista kaikista, joiden suvussa on esiintynyt ei-artalialaista verta viimeisen kahdentoista sukupolven aikana, ja näitä ihmisiä on valtiollisessa mittakaavassa paljon. Huonomman geeniperimänsä takia he eivät ansaitse nauttia siitä, mikä kuuluu kunnon artalialaisen perusoikeuksiin. He eivät ole osa meitä, ja silti he elävät kanssamme syöden leipiämme, käyden töissämme ja vieden koulupaikkojamme! Ratkaisu ylikansallisuuteen on ilmiselvä; me hankkiudumme eroon näistä loiseläjistä. Se, miten tämä toteutetaan, on toissijaista. Ilmoitan kuitenkin ylikansallisuusongelman olevan ratkaistu samalla kun myös valtio säästää runsain mitoin."
Nyarlathotep jatkoi vielä yksityiskohtaisesti valtion säästöistä ja siitä, missä artalialaiskansalaiset saattoivat odottaa helpotusta elämäänsä. Sinä päivänä tuhansia artalialaisia vangittiin, kuljetettiin tuhoamisleireille ja surmattiin. Ja niin kului kuudes päivä.
Nyarlathotep seisoi lähellä valtavan kaatopaikan rajaa. Tämä oli esikaupunkialuetta, ja joku satunnainen ohikulkija olisi ihmetellyt suuresti Nyarlathotepin läsnäoloa täällä. Tai siis olisi ihmetellyt, mikäli olisi ehtinyt ihmetellä. Tämä oli myös sama paikka, jossa kaksitoista metsästäjää olivat tavanneet hänet ensimmäisen kerran. Puita ei enää kasvanut, tiheikkö oli ammoin poissa, mutta paikka oli siitä huolimatta sama. Nyarlathotep katsoi ympärilleen ja hymyili. Hän hymyili kaatopaikan jätevuorelle, esikaupunkialueen ränsistyneille taloille ja suurille likaisille vesilammille jotka ammottivat lohkeilleissa kadunpätkissä. Sitten hän keskittyi katsomaan suoraan eteensä. Kului hetki ja toinen. Nyarlathotepin eteen ilmestyi yhtäkkiä ovi, joka ei nojannut mihinkään. Se oli lukossa, mutta hänellä oli avain. Hän työnsi avaimen lukkoon, käänsi sitä ja laittoi avaimen takaisin kaapunsa taskuun. Hän avasi oven, katsoi vielä kerran ympärilleen ja hymyili uudestaan hyväksyvästi. Sen jälkeen hän astui ovesta, sulki sen perässään ja hetken kuluttua ovi katosi. Nyarlathotepia ei enää nähty, sillä hän oli tehnyt työnsä. Hän oli tuonut näille ihmisille sivistyksen.
Nyarlathotep oli kaikista fiktiivisista hahmoista kaikkein suosituin. Hän oli Artalian ikioma myyttinen sankari, ja Artalian mytologian mukaan hän oli joskus tullut jostakin kaukaa opettamaan näille ihmisille sivistystä ja hyveitä. Nyarlathotepista ja hänen vaiheistaan täällä kirjoitettiin paljon kirjoja ja tehtiin paljon elokuvia. Artalialainen mytologia kertoo, että yksin Nyarlathotep oli johdattanut maan siihen suuruuteen missä se oli nyt.
Raukkaparka on kuollut ja kuopattu (luulisin..).
