Soittaminen ja laulaminen

Lehtokuusama

Lonicera xylosteum
Minäkin olen pystynyt pianolla melodiaa soittamaan Olorinin tavoin nuoteista. Varsinkin jos joku muistuttaisi ensin missä on se keski-C, josta nuotin luvun aloittaa. Mulla oli lapsena pienet sähköurut, joilla noita melodioita soitin. Teini-iässä haaveilin kitaran soittamisesta ja sainkin 15-16-vuotiaana akustisen kitaran ja kävin ryhmätunneilla. Tabulatuuri-merkinnöillä melodioiden soittaminen sujui silläkin pelillä, mutta soinnut on hankalia näillä lyhyillä nakkisormilla. Puhumattakaan barrée-otteesta, johon sormivoima ei edes tahdo riittää. Huvittaa, kun kitarani sointia kehuttiin, mutten itse tahtonut saada siitä kunnon ääntä. Mun sormille siinä taisi olla turhan paksu ja leveä kaula. Harjoitteleminen soittamisessa olisi se a ja o, mutta mulla ei riittänyt kärsivällisyys, enkä halunnut rääkätä myöskään vanhempia ja naapureita rämpyttämisellä. Olorinin tavoin kuulen sen väärän nuotin, mutta oikean etsiminen on korvakuulolta mahdotonta.

Laulaminenkin on mukavaa, mutta tiedostan raa'asti oman vajavaisuuteni. Ääniala on kapea, eikä nuotinluku äänenmuodostamisessa auta kuin antamaan osviittaa mennäänkö ylös vai alaspäin ja ovatko sävelet lyhyitä vai pitkiä. Olen myös saattanut sujuvasti/huolettomasti vaihtaa sävellajia (tietämättä mihin) kesken laulua, jos ääni ei ole meinannut riittää. Laulujen opettelu perustuukin minulla ehdottomasti korvakuuloon, muistiin ja toistoon. Peruskouluaikoina lauloin koulun kuorossa ja teatteriryhmässäkin tuli laulettua niihin aikoihin. Silloin mikkiin laulaminen oli kamalaa, kun kuuli oman äänensä ja se vaikutti sekoittavasti. Nyttemmin olen koettanut onneani satunnaisesti karaoken parissa. Kotona en oikein kehtaa laulaa kuin levyjen tahdissa hiljaksiin, kun en viitsi kiduttaa naapureita.
 

Isilmírë

Kuukivi
Taisin mainita tuolla jossain aiemmassa viestissä pitkäaikaisesta haaveestani saada oma shakuhachi? No, nyt on niin, että kun suorittaa aikuisopintoina näyttötutkinnon ja on ollut töissä vähintään viisi vuotta, on oikeutettu saamaan stipendin Koulutusrahastosta, ja se stipendi osoittautui useamman sadan euron suuruiseksi. Niinpä tukahdutin järjen äänen, joka sanoi, että pienipalkkaisen perheellisen ihmisen pitäisi käyttää moiset taivaasta tipahtaneet rahat arkipäiväisiin kuluihin, ja tilasin sen sijaan itselleni shakuhachi yuun eli muovipuristeesta valmistetun ja siksi aitoa bambuista paljon halvemman mutta silti melkein yhtä hyvän soittimen. Nyt odotan jännityksellä sen saapumista =)
 

Isilmírë

Kuukivi
Tuplapostaus, koska pitää saada hehkuttaa: shakuhachini saapui, eilen ehdin hakea sen postista ja tänään purkaa paketin ja aloittaa harjoittelun. Huilun mukana tilaamani alkeisvihko on mainio: se lähtee siitä, että shakuhachimusiikin perusta on zen-budhalaisuudessa ja suizen-harjoittelussa eli hengitysmeditaatiossa, ja tätä pitäisi soittajankin pitää lähtökohtanaan. Siis kärsivällistä harjoittelua tyynin mielin, pienin askelin edeten, koko ajan yksinkertaisesti ja aloittelijan avoimella mielellä toimien. Sain heti alkuun todeta, että oman egon ja siihen liittyvän "mä olen soittanut huiluja niin paljon ettei tää nyt kovin vaikeaa voi olla" -omahyväisyyden unohtaminen on todellakin tähdellistä: shakuhachia soitetaan hyvin eri tavalla kuin länsimaisia huiluja, ja vaikka perushengitystekniikan osaaminen auttaakin, on oikean ansatsin eli huulien asennon, puhallustavan ja huilun suukappaleen asennon etsiminen aloitettava ihan alkeista. Olen istunut nyt puolisen tuntia vuorotellen puhallellen, vuorotellen leväten kuten alkeisvihkossa kehotetaan, pystyn aina välillä saamaan huilusta jopa melko puhtaan äänen, välillä taas pelkkää suhinaa, olen ihan pökerryksissä kaikesta puhaltamisesta ja hyvin epä-zeniläisen innoissani koko opetteluprojektista. Tämä on ihana soitin <3
 

Dracaena

Raseena
Tähän topikkiin on varmaankin hyvä palata reilu neljä vuotta myöhemmin ja kertoa, että ostin hiljattain paremman alttoviulun, ja maanantaina on ihka ensimmäinen soittotuntini. :)

Olen soitellut satunnaisesti itsekseni, mutta en reenannut kovin tavoitteellisesti. Viimeiset pari vuotta oli häirinnyt sen ensimmäiseni, sanotaanko halvat piirteet ja soitettavuusongelmat. Esimerkiksi kielten vire muuttui jousen paineen mukaan...

Saa nähdä, kuinka paljon tunneilla tulee ilmi korjattavia vääriä tapoja.
 

Pagba

Hyvienkin vitsien kertoja
Viikko sitten reissasin Lahteen ja marssin musiikkiliikkeeseen. Myyjä seisoskeli ulko-oven lähistöllä, muttei kysynyt, mitä etsin, koska hän puhui vilkkaasti puhelimeen. Sitä hän teki useamman minuutin asiointiaikanani: jollakin kolmannella henkilöllä oli vaikeaa eron jälkeen ja hänen käyttäytymisensä puhututti lähipiiriä. Jotakuta toista olisi myyjän prioriteettijärjestys voinut ärsyttää, mutta minä tykkäsin. Sain katsella aivan rauhassa soittimia, joita roikkui peräseinällä muutaman metrin levyinen rivi.

Sopraanoukulelet jätin vallan huomiotta ja keskityin tenoriukuleleihin, mutten löytänyt etsimääni: selkeästi konserttiukulelea leveämpää ja pidempää kaulaa. Kaulan leveys oli se kriittinen tekijä, joka oli pistänyt minut suunnittelemaan nimenomaan tenoriukulelen hankkimista. Nyt saatoin katsella sillä silmällä konserttiukejakin, joita oli suurempi valikoima. Myyjä oli sillä välin saanut puhelunsa loppuun ja alkoi palvella minua. Päädyin lopulta tummanpuhuvaan Baton Rouge V2-C Sun -ukeen, jolle sain kaupanpäällisiksi Flightin kantopussin. Silmääni miellytti pinnan väri ja muita konserttiukeja kookkaampi muoto. Ensimmäisen uken kanssa ei ole niin tarkkaa muutenkaan. Ostetaan hinta/laatu-suhteen täyttävä soitin, jonka seuraajaksi sitten hankitaan kalliimpi ja parempi aikanaan, jos harrastus ei ennätä sammua. Seuraavaksi pitäisi hankkia kunnollinen kantolaukku ohuen pussin tilalle. Nykyinen kulkee selässä ihan hyvin, jos sillä ei vain kolhi mihinkään, kuten pyöräkellarin ovenpieleen.

Olen osallistunut kahdesti pidemmälle edenneiden soittajien kurssille ja, kuten odottaa saattaa, turhautumissietokykyni kehittyy kerta kerralta. Huomenna lauantaina menen kolmen osallistujan alkeiskurssille, jossa saanen kitkettyä pois väärin oppimiani juttuja soittoasennosta ja muusta. Tässä vaiheessa soittouraani minun odotetaan keskittyvän sointuihin, mutta minua huvittaa opetella omatoimisesti muitakin puuhia, kuten melodioita. Siinä auttaa Youtube ja Ukulele Underground, jonka Phil Collins -tulkintaa tosin on kommenteissa haukuttu epävireiseksi. Olen itse liian epämusikaalinen muodostaakseni siitä omaa mielipidettäni.
 
Last edited:

Isilmírë

Kuukivi
Ensimmäisen uken kanssa ei ole niin tarkkaa muutenkaan. Ostetaan hinta/laatu-suhteen täyttävä soitin, jonka seuraajaksi sitten hankitaan kalliimpi ja parempi aikanaan, jos harrastus ei ennätä sammua.
Samahan koskee useimpia soittimia, joskaan pianoista ja harpuista ei taida olla tarjolla kovinkaan edullisia oppilasversioita. Aloitin itsekin aikoinaan huilunsoiton halvalla Yamahan umpiläppäisellä harjoitushuilulla ja sain "oikean" huilun vasta, kun olin treenannut jo useamman vuoden. Nykymukulat ilmeisesti aloittavat huilistin uran vielä heppoisemmalla välineellä, muovisella poikkihuilulla, joka pienemmän kokonsa puolesta mahdollistaa aloituksen reippaasti vanhaa noin kymmenen vuoden suositusikää nuorempana ja on hyvin huokea satsaus soittoharrastuksen kokeiluun.

Henkilökohtaisesti koen lyhenteen uke vähän huvittavaksi, koska budokontekstissa se tarkoittaa harjoitusparin sitä osapuolta, johon harjoiteltava tekniikka kohdistuu, ts. sitä joka saa selkäänsä. Toisaalta saattaahan soittoakin harjoitella sillä ajatuksella, että höyhentää instrumenttinsa perusteellisesti ;)
 

Lindëalda

Hobiittinen
Keskustelimme juuri kaverin kanssa suomen kielen kompastuskivistä laulamisessa, ja sen innoittamana minun on pakko jakaa tämä kultakimpale tänne xD
Eli tässä parodia suomalaisesta iskelmäkappaleesta, asiasanoina mm. Vokaalien pituus.

Nauttikaa! :D

 

Pagba

Hyvienkin vitsien kertoja
Olin lainannut kirjastosta konserttiukulelea työpaikalla soitettavaksi, mutta sillä oli vain kahden viikon laina-aika eikä lainaa voinut uusia. Useamman lainauskerran jälkeen aloin etsiä halpaa kakkosukea töihin. Yhtä kävin katsomassa Lahdessa asti, mutta sen myyjä oli mainostanut tuotetta huolimattomasti. Ilmoituksen otsikossa oli "concert", mutta itse uke oli sopraanokokoa. Oma moka. Olisi pitänyt pyytää valokuvaa soittimen kopassa olevasta tarrasta, josta olisi ilmennyt malli. Kansalaisopiston ukulelenopettajalta liikeni halpisuke, joka uutena maksaa 30 euron kieppeillä. Sain sen viidellätoista eurolla, mutta kaupanteon hetkellä minulla oli vain kaksikymppinen. Opettaja siis jäi vitosen velkaa ja kun hän myöhemmin oli tilaamassa tavaraa Thomannilta, ehdotin velan kuittaamista muovisen tinapillin muodossa. Hän tilasi sen muun roinan seassa ja nyt harjoittelen ukulelen lisäksi myös tinapillin soittamista.

Joskus 25 vuotta sitten minulla viimeksi oli tinapilli, mutten päässyt edes alkuun sen soittamisessa. Ei ollut opettajaa virtuaalisessakaan muodossa, eikä kirjoista oppiminen hontsittanut. Tällä kerralla olen kaikista mahdollisista opettajista löytänyt jesuiitan YouTubesta. Mikäs siinä, Jeesuksen veljeskunnan jäsenet ovat oppineiden munkkien maineessa ja tämäkin vaikuttaa varsin pätevältä opettajalta. Heti ensimmäisen oppitunnin päätteeksi soitin yksinkertaisen sävelmän. Hyvin vai huonosti? Sitä en voi tietää, eikä tubettajakaan anna palautetta. Hän sentään näytti, mistä johtuvat vingahtavat äänet soitettaessa: sormi ei aivan peitä aukkoaan. Voin kyllä oppia soittamisen alkeet kirjoista ja videoista, mutta elävä opettaja tarvitaan korjaamaan virheitä ja antamaan muuta palautetta. Syksyllä kansalaisopistossa pitäisi alkaa tinapillikurssi, joten siellä voin saada kaipaamaani opastusta.

Ukea soitin siis sekä alkeis- että jatkoryhmässä. Ensiksi mainitussa vieressäni soitti vanhempi rouvashenkilö ukuleleaan kuin se olisi ollut kannel ja hän oli yhden iskun päässä meistä muista. Tahallisesti soitettuna sitä kutsutaan takapotkuksi, mutta hän ei tainnut tehdä sitä tyylitelläkseen. Kevätlukukaudelle luovuin alkeisryhmästä, koska opettajan mielestä olin valmis jatkamaan jatkoryhmässä. Se jos mikä hivelee itsetuntoa.
 

Pagba

Hyvienkin vitsien kertoja
Työpaikkauke on mallia sopraano ja aivan liian pieni nakkisormilleni. Se on onnen omiaan jollekin soittamisesta haaveilevalle lapselle, jonka vanhemmat eivät halua sijoittaa liikaa mahdollisesti ohimenevään harrastukseen. Ihan kelpo peli halpikseksi. Aloin taas katsella ilmoituksia käytetyistä soittimista ja iskin silmäni Lohjalla myynnissä olleeseen yksilöön mallia Ortega RU5-TE. Thomannilla sen hinta on uutena 63 € eli tenoriukuleleiden hintahaitarin alapäässä mennään. Postissa töissä olleena en halua herkkiä instrumentteja lähetettävän minnekään, vaan myynnin on sujuttava kädestä käteen. Lohjalla asuu vaimoni kummisetä ja pyysin häntä toimimaan välikätenä. Uken hinnaksi sovittiin 30 €, Godfather teki kaupat ja toimitti soittimen ulottuvilleni seuraavalla mökkireissullaan. Vasta sitten paljastui kauhea totuus: kielet olivat pilalla ja viittä vaille soitinkin, sillä reunimmaiset kielet oli korvattu metallisilla viulunkielillä, joista toinen kalvoi puista kiinnityskohtaansa. Äärimmäisen ääliömäinen viritelmä siis.

Mitään kielistä ei saanut vireeseen, joten kaikkien vaihtaminen oli edessä. Siinä ei sinällään ole mitään outoa, koska kielisoittimen omistaja joutuu vaihtamaan kielet aika ajoin; soittotiheydestä riippuen puolesta vuodesta ylöspäin. Pääsin käymään lahtelaisessa musiikkiliikkeessä, josta ostin kaksi sarjaa kieliä kämmimisen varalta. Liikkeessä kielten vaihdattaminen olisi maksanut 30 euroa ja kestänyt kaksi viikkoa. Itse hommiin siis. Tuubissa onneksi on useampi opastusvideo ja ne kaikki katsomalla sain selvän käsityksen urakasta. Se onnistuikin ihan hyvin, eikä viritelmään jäänyt kuin pari anomaliaa. Nyt olen pari päivää viritellyt kieliä, jotka uusina venyvät edelleen voimakkaasti. Yksi niistä särisee, minkä korjaaminen olisi jo vaativampi urakka, mutta kakkosukeksihan tätä ajatellaan eikä pääasialliseksi soittimeksi. Jos saan harjoiteltua strummaamista ja sointujen vaihtamista, olen tyytyväinen. Siksi toisekseen pidän enemmän ykkösukeni äänensävystä. Kooltaan se on aika lähellä tenoria, mutta soi kuin konsertti eli altto. Oikeastaan tutustuminen tähän heppoiseen tenoriin on saanut minut arvostamaan enemmän jämäkkää alttoani.

Vien huomenna tenorin näytille GCEA:han (sanaleikki; Siltasaaressa pidettiin kurssilaisten konsertti, jota luultiin bändiksi. Ehdotin sen nimeksi opettajan etunimen ja ukulelen virityksen mukaan Mira&Gaius Caesarin Epäilevät Alaiset, mikä kilpailisi sarjassa "huonoimmat yhtyeiden nimet kautta aikojen"), vaikka näyttää tällä kerralla siltä, että joudun kokoontumaan siellä yksikseni. Ehdotin jokakeskiviikkoisia kokoontumisia, joten otan vastuun siitä, että siellä on edes yksi paikalla. Ihan hukkaan ei reissu mene, sillä aion viedä samalla soittimen työpaikalleni. Siellä odottaa jo pöytäteline tulokasta.

Tinapilliharjoitteluni etenee hitaasti. Olen kyllä edennyt jo toiselle opetusvideolle, mutta yksinkertaisenkin sävelmän opettelu on takunnut. Se on The Dawning Of The Day, jonka ovat edestään löytäneet aloittelevat tinapillinsoittajat kautta aikojen. Saisi sen ajan kanssa pähkäiltyä, mutta missä välissä? Otollista harjoitteluaikaa on oikeastaan vain työpäivän päätteeksi kun kollega on jo lähtenyt ja minä sulkeudun kahden lyijyllä vahvistetun oven taakse tuuttaamaan.
 
Ylös