Sukututkimus

amtjoska

Kontulainen
Minun mielikuvissani sukututkimus on mukava harrastus eläkeläisille sauvakävelyn vastapainoksi. Itse kuitenkin olen kovin kiinnostunut aiheesta jo nyt, en ihan niin paljoa, että vaivautuisin kirkonkirjoja tutkimaan, mutta suvuistani on onneksi julkaistu kirjoja, joita on hauska lueskella ja löytää esi-isiään ja -äitejään.
Viime viikolla ilahduin kovasti, kun googlella leikkiessäni törmäsin isomummooni, ja löysin sukulaisiani 1700-luvun alkuun asti.
En oikein osaa määritellä mikä tällaisessa penkomisessa kiehtoo. tuntemattomia ihmisiähän he suurimmaksi osaksi ovat, eikä monista muuta tietoa ole kuin syntymä ja kuolinajat. Silti on jotenkin hauska tietää edes ne. Ja tietysti tuntemattomammat sukulaiset vaikuttavat mielenkiintoisemmilta kuin tutummat.. Sitäpaitsi ainahan on mahdollista että löytää suvustaan jonkun julkkiksen..
Onko muilla kontulaisilla tällaista pahetta/harrastusta?
 
Olisi, mutta kun valitettavasti molempien vanhempien suvuista on jo aika perusteelliset sukututkimukset tehty.. Äidin puolelta suku on jäljitetty Puolaan saakka ja isän puolelta ties minne. Täytyy vaan tyytyä googlettamaan niitä sukulaisia, löytyyhän silläkin tavalla aika lailla tietoa. Minä kun heitän vaarini nimen googleen niin sieltä löytää koko elämäkerran. Mielenkiintoista hommaa tuo, kyllä mua ainakin kiehtoo mistä päin mun sukuni oikein tulee. :)
 
Minä olen paremmin perillä uusimpien sukupolvien elämästä. Tietenkin on kiinnostavaa tietää mistä sukuni tuli mutta koska he olivat lähinnä kirkonmiehiä eivätkä tuleet mistään tietystä paikasta on kiinnostavampaa kuulla ihmisistä jotka ovat muutakin kuin vuosilukuja . Aion tehdä päättötyönäni taiteellisen esityksen isotätini elämästä, minua kiinnostaa kokeilla pystynkö lähestymään sukututkimusta vähän eri kantilta.
 
Djeh, kyllähän oma suku kiinnostaa. Valitettavasti vaatisi sitten tosiaan kirkonkirjojen perinpohjaista kaivelua jos haluaisi missään haarassa päästä yhtään edemmäs (eikä toki välttämättä onnistaisi siltikään). Kahta haaraa (isänäidinäidinisän ja äidinisänäidinisän sukua :p) on tutkittukin ja niistä on tietoa muutama sata vuotta taaksepäin, muissa tapauksissa jäljet tuppaavat katoamaan tuntemattomiin viimeistään 1800-luvun puolimaissa.
Tietysti kun suku nyt on tällaista perussuomalaista pellonkyntäjää, niin ei sieltä historian syvyyksistä juuri kummempaa voisikaan toivoa löytävänsä kuin ajoittaisi vuosilukuja ja muuttoja paikkakunnilta toisille. Sinänsä olisi hauska kuulua johonkin "merkittävämpään" sukuun, että tarinoita ja mainintoja olisi todennäköisesti säilynyt paljon paremmin. Ei sillä etteikö tavallisessa suvussa tarinapotentiaalia olisi yhtälailla, moiset eivät vain päädy minnekään muistiin ja katoavat yleensä siten ajan hämäriin.
 
Kirkonkirjoja ei ole pakko kaivella oikeasti, aika paljon tietoa löytyy osoitteesta http://www.genealogia.fi/. Minä löysin sieltä muutaman esi-isän.
 
Ereine sanoi:
Kirkonkirjoja ei ole pakko kaivella oikeasti, aika paljon tietoa löytyy osoitteesta http://www.genealogia.fi/. Minä löysin sieltä muutaman esi-isän.
Jepjep, koetettu on tuoltakin, tähän asti melko vähäisellä tuurilla. Hiski ei ole vielä tarjonnut mitään.
Tutkijoiden luettelosta vuosia sitten selailin potentiaalisia meidän sukumme haaroja, joilla jo tutkija olisi, ja lähettelin eri suuntiin sähköposteja. Sitä kautta onnisti sen verran, että tuota isänäidinäidin sukua löytyi taaksepäin jo tutkittuna.
 
Mun mielestä on kiva, et mä tiedän kuka mä oon. Olen aika kiinnostunut oman sukuni historiasta, mutta en vielä ole saanut oikein mitään selville.
 
Onko kukaan tehnyt sitä, mitä itse suunnittelin (mutta suunnittelin liian kauan) eli haastatellut nauhalle vanhimpia sukulaisiaan, isovanhempia tai jos mahd. näiden vanhempia? Heillä kun on kerrottavanaan sellaisia yksityiskohtia vielä monta sukupolvea itseäänkin kauempaa, joita mitkään kirkonkirjat eivät kerro.

Ehkä varsinkin omille lapsenlapsille (sitten joskus) tällainen muisto on vasta hurja aikamatka ja antaa mahtavan tunteen suvun jatkuvuudesta. Kokeilkaa kun on vielä aikaa.
 
Joku sukulaiseni äidin puolelta on tehnyt sukututkielman. Olen nähnyt sen vain kerran vilaukselta vuosia sitten, olisi kiva lukea sitä ajan kanssa enemmänkin. Tutkielmassa selvisi, että äidin puolen sukuni on alunperin Hollannissa syntynyttä kalastajasukua, joka on kulkeutunut sieltä Karjalaan ja sitä kautta nykyiseen Suomeen.

Kun tarkemmin ajattelee, tiedän aika vähän sukulaisistani. Esimerkiksi isän puolen suvustani en tiedä juuri mitään. En edes sen puolen isovanhemmistani, he kuolivat kun olin vielä nuori. On nimittäin mielenkiintoista ajatella, että isoäitini oli töissä samalla alalla kuin minä ja oli vieläpä töissä samassa paikassa, missä minä olen ollut parina kesänä.

En ehkä itse jaksaisi tehdä kattavaa sukututkimusta, mutta on silti mielenkiintoista oppia lisää omista juuristaan. Toisin sanoen, jos joku muu tekee likaisen työn olen valmis näuttimaan työn hedelmistä. :wink:
 
Sukututkimus. Siinä vasta harrastus, johon saa upotettua aikaa. Innostuksen sain, kun seitsemännellä luokalla (viisi vuotta sitten) piti tehdä pienimuotoinen sukupuu, ja sitten se vain paisuikin kun lähisukuakin on jo toista sataa. Sen jälkeen en ole saanut hallittua itseäni, jaolen siihen hyvin kiitollinen. Juteltuani isovanhempieni ja heidän sisarustensa kanssa olen tutustunut heihin monta kertaa paremmin ja päässyt kuuntelemaan kaikkia kivoja tarinoita menneisyydestä - tarinoita ihan normaaliin elämään liittyen, sellaisia jotka muuten katoaisivat aivan kokonaan joidenkin vuosien päästä. En olisi koskaan saanut tietää, kuinka pappani kuljetti hevosilla maitotonkia kymmenen kilometrin päähän meijerille kilpaa naapurin kanssa, tai kuinka mummoni tapasi ainoan kerran oman anoppinsa. Voisin sanoa elämäni rikastuneen hyvin paljon näiden kokemusten ansiosta, ja lisäksi ymmärrän paremmin vanhempaa sukupolvea.

Sukututkimus siis. Pappani on Karjalasta, mummoni Joutsasta, ja toinen isovanhempipari on kotoisin Heinolan alueelta. Kaiken maailman keinoilla olen saanut sukupuuhuni yli 2 500 henkilöä, ja olen tästä luvusta todella ylpeä. Kaikista haastavimpia ovat olleet pappani löytämät riikinruotsiset paperit. Nämä paperit olivat olleet sukutalon seinän välissä, ja niissä oli kaikenlaista perunkirjoituksesta kastetodistuksiin. Usein kaikki ratkaisevammat tiedot olivat keskellä todella vanhanaikaista kaunoa piilossa, ja rivin sai usein lukea viisikin kertaa, ennen kuin huomasi, että siinä on nimi tai ikä, ja silloinkin ne oli kirjoitettu hyvin epäselvästi. Papereita oli n. 60 arkkia, ja niissä oli kaikkea mielenkiintoista. Tässä yksi esimerkki tavoista, joilla olen tutkinut sukuani. Tarkoitukseni olisi mennä ihan lähiaikoina Mikkeliin katselemaan mikrofilmejä, ja etsimään tietoa karjalaisen pappani oikeasta isästä ja tämän suvusta.

Kehotan kaikkia siis sukututkimukseen, se on mielenkiintoinen harrastus.
 
Perin kiehtova aihe, jota olisi mielenkiintoista tutkia. Äidin isän puolelta suku on jo tutkittu varsin perinpohjaisesti. Aloittajana suurtyölle oli äitini setä, joka saikin 1970-luvun alkuun mennessä laadittua varsin kunnioitusta herättävän sukukirjan, etenkin kun ottaa huomioon, ettei tuolloin ollut tietokoneita työvälineinä. Työ on sittemmin muiden toimesta jatkunut ja laajentunut vielä kahden paksun kirjan mittoihin. Kymenlaaksosta kotoisin oleva sukuni lienee parhaiten tutkittuja tavallisia talonpoikaissukuja. Juuret on pystytty jäljittämään 1600-luvulle.

Sen sijaan muiden isovanhempieni ja heidän vanhempiensa osalta tietoni tuppaavat tyssäämään 1800-1900-luvun vaihteeseen. Apua kenestäkään heistä ei enää valitettavasti ole. Äidin äidin puolelta tietoa löytyy kyllä varsin monipuolisesti, jo äitini muistamana. Isän puolelta tiedot ovat sen sijaan varsin hatarat lähinnä nimiä ja paikkakuntia. Etenkin isänäitini taustat ovat melkoinen arvoitus, hänen päädyttyään kasvattilapseksi jo ihan pienenä vanhempien kuoltua espanjantautiin.
 
Tik sanoi:
Onko kukaan tehnyt sitä, mitä itse suunnittelin (mutta suunnittelin liian kauan) eli haastatellut nauhalle vanhimpia sukulaisiaan, isovanhempia tai jos mahd. näiden vanhempia? Heillä kun on kerrottavanaan sellaisia yksityiskohtia vielä monta sukupolvea itseäänkin kauempaa, joita mitkään kirkonkirjat eivät kerro.

Tuo olisi todella kiintoisa idea, jos vain toimisi. Mummuni kertoo mielellään vanhoista ajoista, mutta en usko että hän suostuisi puhumaan nauhurille. Itse olen kyllä jonkin verran kirjoitellut ylös hänen juttujaan.

Vanhat kirjeet ovat ihana tapa tutustua sellaisiin sukulaisiin, joita ei ehtinyt tavata koskaan. Nyt sähköpostiaikana vain ei taida niitä enää itsestä jäädä muistoksi...
 
Sukututkimus on jotain mitä olen halunnut tehdä jo jonkin aikaa, mutta aika ei tässä elämäntilanteessa kyllä riitä mitenkään. Juttelimme veljeni kanssa ja hän on yhtä innostunut asiasta, joten ehkä teemme tätä joskus myöhemmin yhdessä.
Sukumme on pieni ja osa siitäkin asuu muualla päin Suomea, siihen lisätään vielä se että kaikki isovanhempani ovat kuolleet ennen syntymääni. Joten tietouteni omasta suvustani on melkein hävettävän vähäinen.
Olisi kyllä todella mielenkiintoista tietää, mistä sukuni on lähtöisin.
 
Tik sanoi:
Onko kukaan tehnyt sitä, mitä itse suunnittelin (mutta suunnittelin liian kauan) eli haastatellut nauhalle vanhimpia sukulaisiaan, isovanhempia tai jos mahd. näiden vanhempia? Heillä kun on kerrottavanaan sellaisia yksityiskohtia vielä monta sukupolvea itseäänkin kauempaa, joita mitkään kirkonkirjat eivät kerro.

Ongelma on myös sekin, että oma mummini ei kerro juttuja pyytämällä, vaan siihen tarvitaan se oikea hetki ja tunnelma. Tietty jos olisi se nauhuri olemassa, voisi pitää sitä aina jossain lähellä kaiken varalta. Jotenkin tuntuu, että nauhuriin puhuttaessa tarinat eivät ole niin luontevia kuin hetken mielijohteesta kerrotut jutut. Mutta parempihan sekin olisi kuin ei mitään.

Mistäköhän nauhurin voisi saada vaikka lainaan, kun minulla ei ainakaan sellaista ole?
 
Minua on aina kiinnostanut sukututkimus ja se mistä suku on tullut. Kovin pitkälle ei olla päästy, kun äidin puoleinen suku on tullut Suomeen 1800-luvulla ja isän puoleinen suvun historia loppuu 1600-luvulle. Äidin puoleisen suvun tiedot ehkä löytyisi Ruotsista, mutta kukaan meistä ei ole asian eteen tehnyt mitään (ehkä minä jonain päivänä ;)) ja isän suvun tiedot loppuvat siihen, kun yksi esi-isä oli vaihtanut nimeään ja ei ole tietoa minkä niminen hän oli aikaisemmin. Mummun (eli äidinäiti) sukuselvityksen teki yksi suvun vanha mies ja jotain virheitä siitä löytyy… Esimerkiksi syntymäajat ovat väärin ja kaikki virheet ovat vielä elossa olevien tiedoissa. On se kiva olla paria vuotta nuorempi [22]

Mutta siis, sukuselvitykset ja elossa olevien sukulaisten muistelu ovat paljastaneet varsin yllättäviä sukulaisuuksia. Esimerkiksi yllätyspikkuserkkuja riittää ja yksi kaverinikin on kaukaista sukua minulle. Sanotaanko nyt näin, sukulaisuussuhteeni todistavat Suomen olevan pieni maa, ihan minne tahansa menenkin, saan kuulla, että minulla on sukulaisia sielläkin.
 
Mie oon ollut myös jo pitkään kiinnostunut omasta suvusta. Olisi kiva tehdä sukututkimusta, mutta miten?
Meillä ei olla kauhean läheisiä sukulaisten kanssa (ei äidin eikä isän puolella), joten kyseleminen ei ole ehkä paras vaihtoehto. Miten muuten voisi saada tietoa omista juuristaan?
 
Suomen sukututkimusseurassa varmaan osataan neuvoa tuore tutkiskelija alkuun. Muistaakseni myös kansalaisopistoissa on ainakin joskus järjestetty sukututkimuskursseja. Ja tottakai aiheesta on kirjoitettu myös kirjoja. Pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-tietokanta kertoo ainakin sellaisten opusten olemassaolosta kuin Sukututkimus askel askeleelta (kirj. Matti J. Kankaanpää, Tuula Kiiski ja Elisabeth Uschanov) ja Sukututkimus - hieno harrastus (kirj. Jorma Räsänen), joista viimeksi mainittu on ilmeisesti jonkinlainen oppikirjasarja, koska siitä on kirjastossa tarjolla vain jatkokurssin oppivihko.
 
Vetehinen sanoi:
Kovin pitkälle ei olla päästy, kun äidin puoleinen suku on tullut Suomeen 1800-luvulla ja isän puoleinen suvun historia loppuu 1600-luvulle.

Sukututkimuksesta enempiä tietämättä minusta 1600-luku tuntuu jo aika kaukaiselta. Äidin ukin puolelta meidän sukuamme on ilmeisesti jäljitetty juuri 1600-luvun Saksaan.
Sukututkimus on mielenkiintoista, mutta kovin kauas minun mielenkiintoni ei ehkä yllä. 1400-luvulla eläneet esi-isät eivät tunnu kovin läheisiltä. Varmaan läheisempää sukua löytyy naapurista. Enemmän kiinnostaisi noin kymmenen ensimmäisen sukupolven aikana olleet sukulaiset ja perheet. Haluaisin tietää enemmänkin millaisia he olivat, kuin missä olivat ja miksi. Ihan sellainenkin hassu juttu, kuin että keneltä olenkaan alunperin perinyt pähkinänruskeat silmäni tai oliko isosiosiomummilla kenties samanlaiset kasvot kuin minulla ja äidillä ja äidin isällä? Oliko se jo isän ukin ukki joka oli yhtä kaoottisen sotkuinen, kuin minä, isäni, setäni, tätini ja mummoni? Vähän henkilökohtaisempia asioita, kuin että mitä kenties teki se saksalainen esi-isäni työkseen ja minkä ikäisenä hän meni naimisiin. Ei se vain kiinnosta sen enempää, kuin että milloin joku muu meni naimisiin ja miksi muutti johonkin toiseen maahan.
Etenkin tuntuisi hassulta samaistua liikaa juuri siihen saksalaiseen sukujuureen neljän sadan vuoden takana. Yhtä lailla minä kuulun isäni kuin äitinikin sukuun.

Ja oikeastaan sukupuun rakentaminen ihan 1900-luvulta olisi riittävä homma, jos haluaisi mukaan kaikki pikkuserkutkin. Siinä haluaisin ennemmin pysyä kartalla siitä, keille kaikille olen edes melko läheisesti sukua, kuin selvittää juuria perin pohjin.
 
Riippuu mihin vertaa, Dracaena. Poikaystävän suku on jäljitetty keskiajalle saakka. Mutta hänen sukunsa on niin sanotusti olleet "aina" Suomessa, kun minun suku on tullut kummankin rajan yli ja paperit ovat jääneet sitten sinne.
 
Tik sanoi:
Onko kukaan tehnyt sitä, mitä itse suunnittelin (mutta suunnittelin liian kauan) eli haastatellut nauhalle vanhimpia sukulaisiaan, isovanhempia tai jos mahd. näiden vanhempia?
Äidin puoleisessa suvussa isoisoisää on haastatellut nauhalle joku kansallisarkiston tai vastaavan tahon haastattelija, ja se on nykyään saatavilla digitaalisessa muodossa. Olen itsekin kuullut osittain nauhoituksen kommentaareilla varustettuna - isopappa ei pysy aina täysin totuudessa, vaan esimerkiksi piilottelee salametsästystä jutuissaan.

Mutta ennen kun kukaan ryhtyy harjoittamaan sukututkimusta, kehotan olemaan kaivamatta liian ahneesti ja liian syvään, ettei Balrog herää...
 
Ylös