Suomalainen juhannus ja luontosuhde

Näin juhannusaattona sopii pohtia syitä sille, miksi näihin aikoihin suomalaiskaupungit autioituvat ja ihmiset pakenevat metsien kätköihin piiloon lailliselta ja moraaliselta esivallalta. Mistä johtuu valtoimenaan rehottava juoppous, irstaus ja pakanallisuus? Yrittääkö leijonaviinaa tai karhuolutta nauttinut suomalainen muuttua kansalliseksi toteemieläimekseen: vetää päälleen eläimen taljan kuin muinainen nahanvaihtajashamaani?

Vastaa myös kyselyyn!

Kysymyksiini ei ole tullut vastauksia näinä kahdeksana vuotena, mutta on silti paikallaan nostattaa tätä keskustelua, jotta gallupkin tulee paremmin näkyviin.

Hurskasta Johannes Kastajan pyhäviikonloppua niin kaikille ylikasvaneille hongankolistajille kuin meille sopusuhtaisille hobiteillekin!

Kirkon säälittävä yritys muuttaa joulu ja juhannus kristillisiksi juhliksi oli alusta alkaen (ja siitä on jo kauan) tuomittu onnistumaan epä. Näin alkukantaiset vuoden saranakohtien merkkipäivät vaativat alkukantaista juhlimista ja se tarve asuu cro-magnonin selkäytimessä, jonne kreikkalaisella filosofialla ei ole mitään asiaa vaikka sen rasvaisi lähi-idän patriarkaalisten barbaarien metsähunajalla ja ripottelisi päälle kamelinkarvoja.

Luonto on Äiti. Siksi pois isän luota, neoliittisen vallankaappauksen inhan tuotteen, kaupungin, kuristusotteesta. Äidin luokse tietenkin ikuiseen lapsuuteen, turvaan ja huolettomuuteen, veljien ja sisarten pariin, leijonien ja karhujen, susien ja villikarjujen; apinoiden päivään ja liskojen yöhön.

Eiköhän tässä ollut vastaus kaikkiin kysymyksiin.

Sivilisaatioprosessi on hidas. Oli Järjestyksen luomisen kannalta tarkoituksenmukaista jättää muutamia vuotuisia karnevaalipäiviä joita muistelemalla ja odottamalla rahvas jaksoi paremmin täyttää velvollisuutensa lopun aikaa vuodesta. (Ja tämä tietysti muidenkin sivilisaatioiden kuin Kristikunnan traditioissa.) Yksi askel taaksepäin, kaksi askelta eteenpäin, vai miten se Lenin oikein sanoikaan?