Surullisin kirja?

Nuoren tytön päiväkirja, eli Anne Frankin tarina, on yksi surullisimmista jonka olen lukenut. Siihen ei niinkään vaikuta kirja itsessään, vaan se, että lukija tietää mitä Annelle lopulta tapahtui. Lukija tietää kaikki nuoren tytön kuvitelmat ja toiveet turhiksi, kun taas Anne kirjoittaessaan ei teidä, mitä itselleen tulee tapahtumaan..

On minulla varmasti muitakin surullisia kirjoja, mutta tämä tuli ensin mieleen.

william nicholsonin wind on fire -trilogia, vasinkin viimeinen osa firesong on sellainen, joka liikuttaa. jollain tavalla todella surullinenkin, vaikkei periaatteessa ollenkaan. tuota kolmatta osaa ei käsittääkseni ole vielä suomennettu, kaksi muuta löytyy (tuulen laulu ja ylivaltiaan orjat) suomeksikin. tuota on vaikea perustella kuitenkaan, varsinkin kun ei halua spoilata kellekään mitään. jotain kuitenkin oli sellaista, joka todellakin kolahti.

sitten tietysti pikku prinssi, joka on omalla tavallaan niin surullinen. ja täytyy myöntää, että jokaikinen kerta viimeistään kun lukee gandalfin sanat "en sano: älkää itkekö; sillä kaikki kyyneleet eivät ole pahasta", alkaa itkettää (mutta onhan tuo nyt jo melkein rautalangasta väännetty käsky itkeä ). ja philip pullmanin universumien tomu -trilogian kolmas osa on myös liikuttava.

surullisuudesta en kyllä tiedä oikein missään noista varsinaisesti. enemmänkin liikuttavuudesta.

pois

Jo mainittujen TSH:n lopun, Pikku Prinssin ja Universumien tomun kolmannen osan lisäksi surullisina pidän ainakin Viivi Hyvösen Mahlaa suonissaan loppua. Ainut kirja noista, joissa olisin itkenyt, on kuitenkin TSH.
Luultavasti mieleeni tulee tai seuraavassa viestissä mainitaan lukemattomat määrät kirjoja, jotka olisin itsekin tahtonut mainita, mutten vain saanut mieleeni.
Kummallista, miten surulliset kohdat tuntuvat painottuvan loppua kohden. Tosin en tiedä kuinka paljon siihen vaikuttaa harmi siitä, että itse kirja loppuu.

Nin-in-Eilph sanoi:

Minä itkin ja itken hillittömästi aina kun luen Taru sormusten herrasta loppua kun Frodo lähtee.

Click to expand...

Tarun loppu on aivan ihana, minäkin itken ihan tolkuttomasti. Pitää keskeyttää lukeminen, kun teksti sumenee silmissä.

Rakastan kirjoja, joita lukiessa saa todella tuntea. Kyyneliin liikuttuminen, suru ja ahdistuskin ovat ihan mukavia kokemuksia, kun niissä voi velloa turvallisesti kirjan välityksellä. Joskus kirjat ovat liian tuskallisen surullisia ja tunteet liian voimakkaita, mutta esim. TSH:n kanssa saa elää läpi mahtavan tunneskaalan, joka ei kuitenkaan aiheuta niitä inhottavia tunne-elämyksiä.

Juu, itken siis usein kirjoille. Ihan toivon liikuttuvani kyyneliin. Fionavarille itkin aivan kamalaa parkua, kun eräs ihana henkilö (siis ) kuoli. Tuntematon sotilas myös saa kyyneleet silmiin ainakin yhdessä kohtaa, siinäkin lempihahmon ( ) kuollessa. Olen yllättänyt itseni itkemällä jopa lukiessani Terry Pratchettin kirjaa, nimittäin iki-ihanaa Viikatemiestä. Kuolema on niin kertakaikkisen hellyttävä hahmo. Yksi hänen repliikkinsä kirjan loppupuolella katkaisi kamelin selän ja kyyneleet alkoivat valua. Ehkä hieman yllättäen en juuri muista itkeneeni Pottereita lukiessani. Vitoskirjalle on tosin tullut vollotettua jälkikäteen melko runsaasti, ja Kalkaroksen kamalin muisto nostaa palan kurkkuun, kun itselläni sattuu olemaan samankaltaisia muistoja.

Näistä kirjoista ei kyllä mitkään varsinaisesti ole surullisia noin yleisesti. Surullisin kirja voisi kyllä olla Anne Frankin päiväkirja. Ei nyt äkkiseltään tule muita mieleen.

En voi nimetä mitään kirjaa erikseen. Itken nimittäin lähes aina jos kirjassa on joku surullinen kohtaus. Yleisesti jonkun sellaisen henkilön kuolema josta pidän saa kyyneleet silmiin. Minusta on ihanaa tuntea miten kyyneleet kerääntyvät silmiin ja lopulta valuvat poskille. Sûlwen kirjoitti juuri siitä mistä minä olisin kirjoittanut, ellei hän olisi jo ehtinyt!

Sûlwen Niniel sanoi:

Rakastan kirjoja, joita lukiessa saa todella tuntea. Kyyneliin liikuttuminen, suru ja ahdistuskin ovat ihan mukavia kokemuksia, kun niissä voi velloa turvallisesti kirjan välityksellä.

Click to expand...

Kirjat jotka herättävät tunteita, jotka tulevat myös pintaan, ovat tehneet minuun suurimman vaikutuksen. Kuten tuo lähes kaikkien mainitsema Taru sormusten herrasta. Kyyneleitä valui vähän väliä, milloin ilosta ja milloin surusta.

Itken melko vähän kirjoissa. Mitä nyt kun luin viimeksi Harry Potter nelosta siinä kahdelta yöllä niin kun Cedric kuoli niin siinä taisi muutama kyynel vierähtää, mutta tämä johtui todennäköisesti väsymyksesstä..

Saatoin myös tuossa jokaisen mainitsemassa Tarussa lopussa hieman itkeä mutta muissa kohdissa en varmaankaan..

Sitten noissa KRO'n mainitsemissa mikähän sen trilogian nimi oli..? Kuitenkin Tuulen laulu ja ylivaltiaan orjat ja se vika..? Niin Tuulen laulussa olen loppusuoralla ja aika surullinen kirjahan se sinänsä on.. Toisaalta hauska ja sillä lailla, mutta toisaalta surullinen ja liikuttava.. Ei sitä voi kuvailla sanoin. Se kirja pitää lukea. Oikeasti. Kannattaa.

Eipä nyt tule kyllä muuta mieleen... Aína vaan lukiessa tulee myötänoloisuuteni esiin.. Puhun aina ääneen kirjoille.. Outo olen.. joo joo.. :roll:

Deborah Spungenin Nancy saa minut aina kyynelehtimään. Olen lukenut sen kai viisi tai kuusi kertaa, ja aina se on yhtä koskettava. Kai se tositarinakin jotenkin osaa koskettaa niin paljon tai jotain.

Neithan sanoi:

Jo mainittujen TSH:n lopun, Pikku Prinssin ja Universumien tomun kolmannen osan lisäksi surullisina pidän ainakin Viivi Hyvösen Mahlaa suonissaan loppua.

Click to expand...

Mahlaa suonissaan oli sellainen kirja jonka loppu tosiaan oli surullinen. Itkenyt en, mutta sellainen kaihoisa olo tuli. Ja siellä jossain vaiheessa oli sama olo, kun (käytämpä minäkin tällaista spoilaus tekniikkaa:[color=white:6f346f44b1] se faunipoika joka soitteli huilua, jonka nimeä en kuolemaksenikaan muista[/color]) kerrottiin kuolleen.

Sitten on aikalailla samoja joita on jo mainittu.

Minä en ole tainnut juurikaan lukea surullisia kirjoja vaikka monikin kirja on saanut minut itkemään. Nuorempana itse asiassa pelkäsin, että menetän kyvyn eläytyä ja liikuttua, että kirjat eivät enää koskettaisi minua myöhemmällä iällä. Onneksi niin ei ole käynyt. Surullisinta lukemaani kirjaa en siis osaa nimetä, en edes liikuttavinta. Hugon Kurjia lukiessani taisin itkeä vähän väliä, mutta surullinen kirja se ei ole.

Tulee mieleen Guy Gavriel Kayn Tigana ja the Lions of Al-Rassan ja Fionavar. Tai no, oikeastaan Kayn koko tuotanto. Yleisesti ottaen Kay osaa kirjoittaa kaunista ja koskettavaa tekstiä aiheesta kuin aiheesta. Se kirjoitustapa saa minut parkumaan aina yhtä varmasti, vaikken missään mielessä herkkänä itseäni pidäkään.

Otan nyt esimerkiksi Tiganan lopun. Mielettömän vaikuttava, ja jotenkin runollisesti kerrottu. Kun ottaa vielä huomioon, että sekä Brandin että Dianora olivat suosikkihahmojani, niin kyyneltulvan voinee ymmärtää. Muutenkin Tigana oli niin täynnä suuria tunteita, etten oikein ymmärrä, miten ne oli saatu yhteen kirjaan niin hienosti mahdutettua.

Ja muidenkin Kayn hamojen takia olan kyyneleitä vuodattanut. Monet heistä kuolevat, ja vaikkeivät kuolisikaan, niin läpikäyvät vaikeita asioita. Tulee nyt ensimmäisenä mieleen Aileron ja Diarmuid, Arthur, Lancelot ja Guinevere Fionavarista ja Al-Rassanin Ammar, Rodrigo ja Jehane.

Hmm...

Anne Frankin päiväkirja.... ja... Harry Potter 5, kun aloin asiaa tarkemmin ajattelemaan... ja kyllä TSH:kin. Sormusten Herran loppua lukiessani en keskittynyt juoneen tarpeeksi, joten surullisimmat kohdat menivät heittämällä ohi. Mutta myöhemmin kun luin loppua toistamiseen, oli haikea olo.

Muoks. Nyt kun muistan, tuli mieleen: Darren Shanin Friikkisirkus, kun Ja sitten vielä Viimevuotiset ystävämme, kun
Uusin tuttavuutenin 35 kiloa toivoa (tai joku sinnepäin!) sai minut myös itkemään, rakkaus pojan ja ukin välillä oli niin liikuttavaa ja loppu hauskansurullinen.. *snif*

Alkaa näyttää muuten aika typerältä, olen muokannut viestiä jo 6 kertaa... Nuo spoilaukset tuottaa minulle edelleen hankaluuksia... *mur*

Mitään yksittäistä kirjaa en osaa nostaa kaikista surullisimmaksi. Monessa kirjassa on kuitenkin kohtia, jotka saavat itkeä tirauttamaan. Yksi niistä on R. Jordanin Lohikäärmeviirissä kohta jossa Rand hyvästelee Lordi Ingtarin Falmessa.

Itse en osaa nimetä kaikkein surullisinta kirjaa. Monissa kirjoissa on surullisia kohtia, esimerkiksi Sormusten herran loppu sekä viides Potter. Kuitenkin itken kirjoissa vain hyvin harvoin, enpä tiedä oikeastaan edes miksi. Nuo kaksi edellämainittua kirjaa ovat ainoat, joissa joskus edes olen itkenyt, ainakaan muita en satu muistamaan.

Jo aiemmin mainittu Anne Frankin päiväkirja, Tuulen viemää, Silma, TSH, Näkijän taru...yritän tietentahtoen löytää surullisia kirjoja. Ja jollen löydä niin muistelen aiempia ja istua kökötän pillittämässä...

Dan Simmonsin Hyperion-sarjan Endymionin nousun loppua lukiessa olen viimeksi itkenyt kunnolla. Tarinan asetelma on siitä erikoinen, että jo alussa (tarkkaan ottaen edeltävän osan, Endymionin alussa) paljastetaan, miten tässä tulee käymään, että ihmiskunnan Vapahtaja kuolee. Silti Aenean ja hänen rakkaansa ero ja messiastytön kuolema on niin musertava tapahtuma, että minusta tuntui siltä kuin joku oikea, tuntemani henkilö olisi kuollut. Tuli sellainen tyhjyys, että nyt häntä ei enää ole tässä maailmassa. En ehkä ole koskaan aiemmin tuntenut sellaista menetystä kirjahenkilön takia enkä kyllä halua vastedes tunteakaan. Hieno kirja ja hyvin vaikuttava loppuhuipennus, mutta yhtä kaikki kovasti surullinen kohtalo.

Nyt kirjoitan *surun murtamana* lukemani kijran jäljiltä, joka sattui olemaan The tawny man -trilogian viimeinen kirja Fool's fate. Itkin aivan mielettömästi viimeiset sata sivua. Luin autossa jonkun verran, mutta jouduin lopettamaan, kun en halunnut itkeä kaikkien edessä.

Kirjan loppu oli mitä onnellisin, mutta silti itkin. Jossain välissä itkuun sekoittui omaa suruani omasta elämästäni, mutta suurin osa taisi olla ihan henkilöiden puolesta. Osa itkusta taisi olla sitä, että olen nyt lukenut trilogian, jonka kanssa olen kulkenut monta kuukautta nyt.

Minä uppoudun aivan liikaa kirjoihin, ja voin alkaa itkeä niiden takia ihan pienestäkin syystä.

Jos nyt lukisin Näkijän tarun uudestaan, olen varma, että itkisin. Vuosi sitten en itkenyt, mutta tilanteenikin oli *hieman* erilainen.

Okei, tunnustetaan. Mä muistaakseni itkin kun Ajan pyörä -sarjan kuudes kirja (en muista nimeä) loppui, ihan vaan sen takia, että se ihana kirja loppui! No, enää en niitten tarinoiden perään kyllä itkisi...

Olen kyllä hyvinkin tunteellinen ja herkkä itkemään, mutta jostain syystä lukiessa sitä harvoin teen. Itseasiassa todella harvoin. Suuren tunnekuohun saa silti monikin kirja aikaan.
Kukaan ei ole vielä maininnut Veljeni Leijonanmieltä, jonka lopussa itken joka kerta kuin pieni lapsi. Myöskin Azkabanin vanki kirvoitti kyyneleet. Feeniksin killasta en voi sanoa vielä mitään, kun olen vasta puolessa välissä menossa. Jännittää lähinnä nyt kun moni on sen surullisimmaksi kirjaksi sanonut. John Irvingin Kaikki isäni hotellit kuuluu myös niihin, joissa itken aina.