Surullisin kirja?

Bim mustakorva sai minut itkemään lapsena niin pahasti, etten ole uskaltanut tarttua siihen enää aikuisena. Minä puolestani en ole kova itkemään (Puoliverisen prinssin keskeinen kuolema ei itkettänyt minua koskaan). Mutta koirien koskettavat ja surulliset kohtalot avaavat padot, oli tarinan formaatti sitten mikä tahansa (vrt. elokuvat Hachiko ja Eight Below).

BTW en halua pilata iloa tai moittia topikkia, mutta mainitsen kuitenkin, että melko lähellä on myös vanhempi Surullisin kirja. Lisäksi ja erityisesti minua vähän häiritsee ketjun otsikon muotoilu... Jos ei tietäisi sitä itkukappaletopikkia, tämä ei nimen perusteella ihan aukea lukijalle. Se on ihan kuin "X Factor Iso-Britannia" tai muu epäluonteva (/epäsuomalainen) tapa heittää TV-formaatin perään lisämäärite sellaisenaan (esim. "Suomen surkein kuski" saa siis minulta enemmän pisteitä formaatin nimen osalta).

Edit: mainitsin näköjään Bimin myös tuolla toisessa topikissa vuonna 2008.

Dracaena sanoi:

BTW en halua pilata iloa tai moittia topikkia, mutta mainitsen kuitenkin, että melko lähellä on myös vanhempi Surullisin kirja

Click to expand...

No niinpä onkin. Se topiikki (tai siis nyt tämä) on ollut elossa viimeksi marraskuussa 2008 eli melko tasan kahdeksan vuotta sitten. Lienee kuitenkin kannattavinta yhdistää ketjut -- pääseepä nyt lukemaan näppärämmin myös aiempia surullisia kirjoja.

(Lisäänpä pari surullista kirjaa: J. R. R. Tolkien, Niukun lehti ja Seppä ja satumaa. Tolkienin teoksiin liittyy kaiken kaikkiaan paljon surumielisyyttä, menetyksiä ja toivon pettämistä, ja kun muistelen, aina kun olen saanut Sormusten herran luettua läpi, minulla on ollut alakuloinen olo, joskus pitkäänkin. Hobittien elämäniloinen kohelluskin tavallaan lisää surumielisyyttä, kun se päättyy niin kuin päättyy.

Onhan myös erityisesti Silmarillion jokseenkin traaginen sisällöltään, huumoria siinä ei varsinaisesti ole (maailman lyhyin kirja: Silmarillionin kootut vitsit ja hauskuudet?) puhumattakaan Húrinin lasten tarinasta.

Enpä oikein osaa nimetä surullisinta koskaan lukemaani kirjaa mutta tunnustan, että on olemassa kirjoja, joiden eräät kohtaukset ovat laittaneet kyynelet virtaamaan poskille. Samoin olen huomannut, että iän myötä minusta on tullut selvästi herkempi niin kirjojen kuin leffojenkin suhteen. En muista, että teini-iässä olisin kovinkaan paljoa kyynelehtinyt lukemaani mutta nykyisin tietyt teemat vaikuttavat paljon enemmän. Ehkäpä syynä on se, että iän mukana on ehtinyt jo itsekin kokea menetyksiä ja läheisten poismenoja ja siten "osaa" jotenkin paremmin eläytyä kirjojen ja leffojen henkilöiden asemaan ja tunteisiin.

Mutta laitetaan nyt kuitenkin jokunen kirja ja kohtaus jotka ovat itkettäneet. Kaksi niistä on kyllä täällä jo mainittukin, jopa useaan kertaan.

Veljeni Leijonamieli

Sinuhe Egyptiläinen
Esimerkiksi kohtaus jossa Sinuhe saa kuulla kuolleiden vanhempiensa kirjeen sisällön.
"Eikä sydämeni enää ollut kiven kaltainen, vaan liikahteli ja suli ja vuoti kyynelinä maan tomuun edessäni."
Juurikin kuten Waltari yllä kirjoittaa...

Tiberius oli rakkauteni
Elisabeth Doredin kirja kertoo Julia vanhemman (keisari Augustuksen tyttären) elämän hänen itsensä toimiessa kertojana. Kirjan loppu ja varsinkin viimeiset virkkeet ovat minulle takuuvarmaa silmän kosteutusta.

Sormusten herra tekee minut aika ajoin surulliseksi... Myös Hobitissa Thorinin kuolema saa minut kyynelehtimään.

Tuntemattomassa sotilaassa Kariluodon ja Koskelan kuolemat koskettavat aina.

Ellen olisi lukenut ketjua alusta, en olisi osannut ajatella Don Rosan Ankka-sarjiksia surullisina - mutta tosiaan muistan liikuttuneeni niitäkin lukiessa. Samoin Charles Dickensin Joulutarinassa (A Christmas Carol), johon luulen Roopen hahmon perustuvan.

Tolkienilla on minusta kahdentyyppisiä surullisia kohtia: itkettäviä ovat ainakin Thorinin, Balinin, Gandalfin ja Boromirin kuolemat, Tarun haikea loppu ja epäonniset taistelut kuten Nirnaeth Arnoediad. Minusta toisella tavalla surullisia ovat kohdat, joissa aiheutetaan tuhoa toimimalla väärin: esimerkiksi Fëanorin vala ja Sukusurma, Isildurin halu olla tuhoamatta Sormusta, ja varsinkin Akallabêth.

Surullisin lukemani tietokirja on vähän aikaa sitten lukemani Antony Beevorin Toinen maailmansota. Noin tuhatsivuisen kirjan lähes jokaisella sivulla kuolee kymmeniä tuhansia ihmisiä - ja kertolaskun tulos on lähellä sodan arvioitua uhrilukua…

Yksi surullisimmista lukemistani kirjoista on varmaan Anne Holtin dekkari Kuollut kulma. Kirjan aiheena on 8-vuotiaan pojan tapaturmainen kuolema, jonka selvittelyssä paljastuu sitten että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Ja jollei varsinainen aihe ole tarpeeksi surullinen, niin kirja päättyy tavalla, joka jättää lukijan sananmukaisesti haukkomaan henkeä. Jos päädytte joskus tämän lukemaan, niin älkää missään nimessä kurkkiko loppuratkaisua viimeiseltä sivulta. Toistan: älkää kurkkiko, vaikka mieli tekisi.

Nyt on sattuneesta syystä ollut aikaa lukea, ja olen ihan mielenkiinnosta lukenut mm. eräiden ammattirikollisten ja -urheilijoiden plus erään jäähalliyrittäjän elämäkertoja. Ja olen ollut aika pöyristynyt. Osalla näistä ne elämäkerrat vieläpä kietoutuvat hyvin mielenkiintoisella tavalla yhteen. Surullista on se, että juuri kukaan näistä ei näe muita ihmisiä hyväksikäyttävässä elämäntavassaan oikein mitään katumista. Myöntävät (eivät toki kaikki) kyllä käyttäytyneensä typerästi, mutta asenne on lähinnä että no entä sitten. On tehty veropetoksia, huijattu perhettä ja kavereita, käytetty ja myyty huumeita, hajotettu rokkitähtityyliin hotellihuoneita jne. Lisäksi naisia ei juurikaan arvosteta, he ovat lähinnä bändäreitä ja panopuita. Ja vaikkeivät olisikaan niin sellaisina heitä silti kohdellaan ja pettäminen on ihan normikamaa. Jännästi avautuu myös se salattu elämä esim. tietyissä stadin baareissa. En käy baarissa muutenkaan kovin usein, mutta tiedän taas muutaman mestan lisää joihin ei tarvitse mennä. Osaan mulla toki ei olisi ikinä ollut asiaa muutenkaan.

En anna kirjasuosituksia, koska näiden teosten päähenkilöt eivät ansaitse mun kunnioitustani. Tavallaan arvostan kuitenkin sitä, että ovat avanneet sellaista todellisuutta josta useimmilla meistä ei ole aavistustakaan. Toisaalta olen lähinnä sitä mieltä että hyi h***tti.

Veljeni, Leijonamieli. En ole pystynyt lukemaan sitä ääneen lapsille.