Suuri penkkiurheilutopiikki

Kointähti

Koala on steroids
Aloitetaan jääkiekon MM-kisojen kunniaksi uudelleen keskustelu, joka jäi Vanhaan Kärmekseen. Eli tähän topikkiin voi koota mietelmiä penkkiurheilun kiehtovasta maailmasta, oli kyseessä sitten jääkiekko, jalkapallo, formulat tai vaikkapa eukonkanto.

Ajankohtaista on tämänpäiväinen jäkispeli Suomi-Venäjä, jossa saamme odottaa verta, hikeä ja kyyneleitä. Alivaltiosihteerin laulun sanoin "Jäähypenkillä jo katsastelen uhrii seuraavaa, saa kohta huoltajalle valitella kallonmurtumaa!". Jääkiekko on herrasmiesten laji niinkuin pistoolikaksintaistelut, sääli vaan että viimeksimainitut on lainsäätäjä kieltänyt. :x
 
Jääkiekosta olisi muutama sananen mielen päällä. Tosiaan saa Suomi-Venäjä peliä odotella jännityksellä ja kauhulla. Eilinen Venäjä-Tsekki ottelu jatkoi entisestään tarinaa Venäjän väkivaltaisesta pelityylistä. Siellä on parikin pahempaa kaveria, numerot 47 ja 49. Erityisesti numero 49 Yevgeni Arthjuhin (meniköhän se oikein) osoitti ettei hän tee kentällä muuta kuin ruhjoo vastustajan pelaajia. Tsekiltä lähti kaksi tärkeää pelaajaa lasarettiin Yevgenin jäljiltä. Arvatkaa vain pistääkö suututtamaan jos kyseinen kaveri mällää esimerkiksi paljon pienemmän (mutta taitavamman) Granlundin kanveesiin.

Erityisesti inhottaa se kun kaveria ei saada aisoihin. Tuomarit ei uskalla puuttua asiaan riittävällä vakavuudella eikä ylemmätkään tahot määrää jantteria pelikieltoon. Inhottavaa on myös se että Yevgeni nauttii siitä mitä se tekee. Tsekkipelaajalta virtaa veri päästä ja jätkä vain nauraa vaihtoaitiossa numero 47 kanssa. Ja oli myös kehunut miten oli päässyt hakkaamaan suomalaisia EHT-ottelussa. Ja entäs Venäjän valmentaja Bykov? Hän sen kuin kehuu Yevgeniä ja puolustaa kaikin tavoin hänen pelitapaansa. Lehdistötilaisuudessa kun hemmo oli kuunnellut Tsekin valmentajan kiukunpuuskaa Venäjän väkivaltaisuudesta, oli Bykov kirjoittanut lapulle hymiön ja antanut sen Tsekkivalmentajalle. Suututtaa tuommonen asenne kun ehdoin tahdoin jääkiekosta tehdään nyrkkeilytatamia. Toki jääkiekkoon kuuluu taklaukset ja pienet rähinät, mutta ei siellä tosissaan yritetä ketään vahingoittaa kuten Venäjä.

Venäjällä pelit onkin mennyt aika surkeasti, että huomaa heidän keskittyneen enemmän muihin asioihin. Nyt kannustetaan Suomi murskavoittoon Venäjän kohloista!
 
Pitkästä aikaa olen kiinnostunut MM-jääkiekosta! Urheiluisänmaallisuuteni nousu voi liittyä ulkomailla asumiseen, tai olla seurausta penkkiurheilupohjustuksesta talven aikana, innostuin nimittäin melko tosissani amerikkalaisen jalkapallon seuraamisesta (ja nyt on alkanut baseball-kausi, ensi sunnuntaina Wrigley Fieldille!)

Seuraan Suomen pelejä nettilähetyksestä freetv-watch.com-sivustolla, ja se vähän rajoittaa peliin uppoutumista, lähetys nimittäin pätkii aika lailla, oletan johtuvan isosta liikennemäärästä pelin aikana. Juuri päättynyt Venäjä-peli oli mielestäni jännää katseltavaa (ja jännitystä lisäsi pätkiminen jännimmissä paikoissa!) ja maalit oli komeita.

Kuvittelenko vaan, vai onko rankkarikisoihin asti menty näissä kisoissa tavallista useammin? Pitää ainakin jännitystä yllä.
 
Olipa melkoinen peli! Minäkin vanha pessimisti alan vähitellen uskoa tähän joukkueeseen, kun saivat ekan erän sohlauksen jälkeen käännettyä tämänkin pelin voitoksi. Lassila pelasi kyllä huippupelin. Artjuhin oli tällä kertaa siivosti eikä Venäjällä muutenkaan ollut samanlaista tunnelatausta kuin eilisessä Tsekki-pelissä. Tyylikkäästi on Suomi hoitanut nuo rankkarikisat, mutta kieltämättä se maalinteko saisi alkaa onnistua suuremmalla prosentilla myös itse pelissä.
 
Kuvittelenko vaan, vai onko rankkarikisoihin asti menty näissä kisoissa tavallista useammin? Pitää ainakin jännitystä yllä.

Vaikutelma saattaa johtua siitä, että nimenomaan Suomi on ollut jo kolmesti ratkomassa voittoa rankkareilla. Saattaa kuitenkin olla keskimääräistä enemmän rankkarikisoja. Näistä varmaan joku tilastonikkari osaa kertoa tarkemmin.

Meinasi jo eilisessä pelissä iskeä epätoivo, kun Venäjä iski kaksi pikamaalia otteluun. Suomi osoitti taas taistelijanluonteensa ja nousi ahdingosta lopulta voittoon asti. Venäjäkään ei ole enää entisensä. Taiturimainen Punakone on historiaa. Toki yksilöinä Venäjällä on taitavia pelaajia, mutta joukkuetasolla sitä ei pystytä käyttämään hyväkseen.

Puolivälierissä vastassa Norja. Jännä peli siitäkin luvassa. Norja on pelannut huippukisat ja voittanut mm. Ruotsin. Ei missään nimessä saa aliarvioida ja pitää olla hereillä heti alusta asti. Mielellään Suomi voisi kääntää pelin voitoksi jo ensimmäisellä erällä ettei tulisi taas takaa-ajoasemaa. Tilastokummajainen tähän väliin: ensimmäisen pelin jälkeen Suomi on ollut johtoasemassa vain noin 40min vaikka on voittanut yhtä lukuunottamatta joka pelin. Tuon tilaston minuutit voisi seuraavassa pelissä vähintään kaksinkertaistaa.
 
Elros sanoi:
Kuvittelenko vaan, vai onko rankkarikisoihin asti menty näissä kisoissa tavallista useammin? Pitää ainakin jännitystä yllä.

Vaikutelma saattaa johtua siitä, että nimenomaan Suomi on ollut jo kolmesti ratkomassa voittoa rankkareilla. Saattaa kuitenkin olla keskimääräistä enemmän rankkarikisoja. Näistä varmaan joku tilastonikkari osaa kertoa tarkemmin.

Mistäs lähtien ylipäätään alku- ja välisarjan pelit on pelattu rankkarikisaan asti? Wanhoina Hywinä Aicoina vasta pudotuspelit käytiin siten, taisipa olla, ettei sarjaosiossa pelattu edes jatkoaikaa. Ja vielä varhemmin kerrotaan mm-kisat pelatun pelkällä sarjasysteemillä ilman pudotuspelejä, mutta tästä ajasta ei Kointähti muista itse mitään.
 
Moni varmaan näki eilisen pelin ja Granlundin kertakaikkisen hienon maalin ihan livenä. Minulta jäi näkemättä, mutta onneksi tänä nettivideoiden kulta-aikana taltiointeja riittää. Itselleni melkein yhtä upeaa kuin itse maali on Mertarannan selostus, ja se että mies herättää huomiota maailmallakin. (Fanitin Myllystä, Peltosta ja Mertarantaa kun Suomi voitti joskus muinaisuudessa sen edellisen MM-kultansa.)

Vedet silmissä hekotan täällä näille: The Score -sivuston video ja YLE Areenan video.
 
Kylläpä tuli huudettua Venäjä-pelin aikana. Varsinkin Granlundin huikean Ilmaveivauksen kohdalla meni monella korvat lukkoon minun huudosta. Oli se sellainen häkki, että taivas varjele. Ei voi kuin jatkaa ylisanoja tuosta nuoresta kiekkotaiturista. Siinä on uusi stara Suomen jääkiekkohistoriaan. Immonen-Granlund akselia on kehuttu jopa yhtä tappavaksi kuin legendaarista Gretzky-Kurri tutkaparia. Mikellä on kaikki mahdollisuudet tulla lähes yhtä kovaksi tähdeksi kuin Wayne Gretzky oli aikoinaan ja latoa änärissä maalia maalin perään.

Sitten ajankohtaisempaan asiaan. Sanokaa mun sanoneen, että Suomi voittaa Maailmanmestaruuden pitkästä pitkästä aikaa sitten vuoden -95. Tällä joukkueella siihen on kaikki edellytykset, tulee mieleen vuoden -95 joukkue. Silloin pelattiin hyvin yhteen joukkueena ja oli nuoria nälkäisiä pelaajia (vrt. S.Koivu, M. Granlund), ja tilanne on sama tänä vuonna. Jännä ottelu kuitenkin luvassa. Onhan vastustajana vanha rakas lätkävihollisemme Ruotsi.
 
Näin tässä sitten kävi. Oli aivan epätodellinen näky, kun suomalaisilta tuntui onnistuvan kaikki viimeisessä erässä ja vastustajat lakosivat kuin akanat tuulessa. Niin monta kertaa kun on joutunut näkemään, miten hyvinkin sujuvassa pelissä viimeistelyt jäävät tekemättä ja maalin edustalla ei oikein uskalleta pelata loppuun asti. Nämä kaverit olivat kuin toisesta, uudesta ja uljaammasta maailmasta kotoisin. Onneksi olkoon vain ja suuret kiitokset hyvistä fiiliksistä. Da da dam!
 
Da da dumb!

Jooba. Toi nähtävästi välillä oikeastikin taistelleesta vastustajasta saavutettu voitto sai kyllä tosiaan miettimään, koska olen viimeksi pystynyt tuntemaan ulospäin välittyvän kaltaista innostusta... siis muulloinkin kuin vain 50+ kilometrin tuntivauhdissa.

Ei ole vielä oikein tullut mieleen mitään, mutta kyllä sieltä varmasti kohta jotain!
 
Tik sanoi:
Näin tässä sitten kävi. Oli aivan epätodellinen näky, kun suomalaisilta tuntui onnistuvan kaikki viimeisessä erässä ja vastustajat lakosivat kuin akanat tuulessa. Niin monta kertaa kun on joutunut näkemään, miten hyvinkin sujuvassa pelissä viimeistelyt jäävät tekemättä ja maalin edustalla ei oikein uskalleta pelata loppuun asti. Nämä kaverit olivat kuin toisesta, uudesta ja uljaammasta maailmasta kotoisin. Onneksi olkoon vain ja suuret kiitokset hyvistä fiiliksistä. Da da dam!

Niin, eipä ole mitään lisättävää.
 
16 vuotta sitten menin katsomaan viimeistä erää baariin ja katselin juhlahulinaa Hämeenkadulla. Tällä kertaa nukuin, kunnes herätettiin auttamaan kuulokkeiden jatkopiuhan kiinnittämisessä telkkariin. Toisen kerran potkittiin hereille, kun peli oli päättynyt ja kerrottiin tulos. Kivaa oli nukahtaa jälleen tietäen, että on osa kollektiivista maailmanmestaruutta...
 
Yleisesti MM-kisat olivat tänä vuonna entistä tasaisemmat. Tai olivathan ne tasaiset jo viime vuonna, mutta viisi vuotta sitten ei näin montaa pudotuspeleihin menijää ollut, eikä varsinkaan olisi kuvitellut jonkun muun kuin Kanadan, Yhdysvaltain, Venäjän, Ruotsin, Suomen tai Tsekin pelaavan mitaleista. Nyt alkaa olla jo paljon melko hyviä joukkueita. Joskus ennen taisi olla vain Neuvostoliitto, Kanada ja Ruotsi, jotka voittivat.

Tasaisuudesta kertoo, että karsintasarjassa kahden kierroksen jälkeen kaikilla oli voitto ja tappio. Samoin Kanada voitti Ruotsin, mutta hävisi Venäjälle, joka hävisi Tsekille, jonka Ruotsi voitti. Ja Tsekki taas oli aiemmin voittanut Suomen. Kukaan ei ollut ylivoimainen, Suomikin oli monesti rankkareilla ja aiemmin puhtaat voitot saanut Tsekki kärsi lopulta tappion Ruotsille, joka sekin oli joutunut Norjan nöyryyttämäksi. Ja viimeisenä huomiona Yhdysvallat pärjäsi viime kertaa paremmin, mutta rämpii silti syvällä suossa.
 
Tänään minulla oli pari ilonaihetta: Klichkon voitto Hayesta raskaansarjan nyrkkeilyssä ja Nadalin tappio Djokovicille Wimbledonissa. (Tenniksessä minulle oli siis tärkeintä se, että Nadalin voittoputki saatiin poikki - Andy Murrayn turnausvoitto olisi ollut vielä mieluisampi.)
 
Huipputennis on kieltämättä harvinaisen mukavaa katseltavaa - asia jonka itse olen tajunnut oikeastaan vasta tänä kesänä. (Miksi ihmeessä muuten kaikissa brittiherrasväen lajeissa - golf, tennis, kriketti - todennkäisesti rugbykin) on jotain outoa hohtoa?
 
Hohto on riippuvaista katsojasta. Mieleeni ei tule montaakaan urheilulajia, joiden seuraaminen olisi minusta yhtä tylsää kuin golfin tai tenniksen katsominen. Toisaalta mieli myös muuttuu ajan mittaan: joskus maailmassa jalkapallokin kuului tylsien lajien listalleni, mutta nykyään sitä seuraa ihan ilokseen. Sääli vain, ettei parhaillaan meneillään olevia naisten MM-kisaotteluita oikein näe mistään. Onneksi on sentään netin tulospalvelu, joka ilokseni kertoo, että sekä Saksa että Japani ovat menossa alkueristä jatkoon =)
 
Joskus on ehkä eri asia, mistä tykkää ajatella tykkäävänsä ja mistä spontaanisti tykkää. Jos pitää brittiläistä imperiumia hohdokkaana niin alkaa pitää siihen liittyviä lajejakin hohdokkaina. Monista "aikuisten jutuista" on muutenkin opeteltava tykkäämään. Vaikka onhan varmasti joitain spesifimpiäkin syitä, esimerkiksi näiden vanhojen brittilajien aikakäsitys on viehättävän esiteollinen. Myös se, että jalkapallossa peli voi ratketa tuomarin selvästi havaittavaan virheeseen, opettaa mielestäni tervettä elämänasennetta.

Itse en ole oikein saanut makua kriketti-baseball-pesäpallo-lajiryhmään. Varsinkin pesäpalloa pitäisi epäilemättä katsoa paikan päältä, se on hankalasti televisioitavissa.

Minkähän vuoksi muuten arvostetuimmat palloilulajit perustuvat pallon tavoitteluun eikä pallon välttelyyn? Mitä tämä kertoo kaikesta?
 
Telimektar sanoi:
Varsinkin pesäpalloa pitäisi epäilemättä katsoa paikan päältä, se on hankalasti televisioitavissa.

Minulla on vähän sama tuntuma jalkapallosta. Töllöstä katsottuna se on joko muurahaisen kokoisia ihmishahmoja hervottomalla kentällä, jolta pelitapahtumia ei erota, tai sitten ruudun kokoisia ihmisiä, joista on vaikea hahmottaa, missä kohtaa kenttää ovat ja minne menossa.

Itse kiinnostuin jalkapallon katsomisesta vasta, kun Pikku-ukon fudisharrastuksen myötä oli puolittain pakko alkaa seurata junnujen pelejä livenä. Siinä sivussa myös säännöt alkoivat vähän kuin vahingossa tulla tutummiksi. Nyt pelin hahmottaa myös telkkarin ruudulta.

Minkähän vuoksi muuten arvostetuimmat palloilulajit perustuvat pallon tavoitteluun eikä pallon välttelyyn? Mitä tämä kertoo kaikesta?

Jospa se on se sotaisa taustavire, mikä niissä kiehtoo? Kuka saa ammuksen haltuunsa ja laukoo sen päin vastustajan linnaketta...
 
Isilmírë sanoi:
Hohto on riippuvaista katsojasta. Mieleeni ei tule montaakaan urheilulajia, joiden seuraaminen olisi minusta yhtä tylsää kuin golfin tai tenniksen katsominen.
Tenniksestä tekee erinomaisen yleisölajin sen kerrassaan nerokas pisteenlaskusysteemi. Siinä missä lento-, sulka- ja muissa verkkopallolajeissa pisteillä voitetaan eriä joitä vaaditaan otteluvoittoon, tenniksessä on yksi taso lisää - pisteillä voitetaan pelejä joita vaaditaan erävoittoon. Tästä seuraa se, että toisinkuin sulkapallossa, jossa viisi pistettä toista edellä olevalla pelaajalla on eräpallon saadessaan varaa hävitä neljä seuraavaa pistettä ja silti ottaa erävoitto se viides pallo voittamalla, tenniksessä "varmaa johtoa" ei oikeastaan olekaan - jos johtaa erää 5-1, on eräpalloasemassa mutta häviääkin pallon ja vielä pelinkin, ei yhden pallon voittaminen riitä vaan erävoittoon tarvitaan edelleen yksi peli joka vaatii useampien pallojen voittamista. Tennisottelun draaman kaari on siis paljon monimutkaisempi kuin toisten verkkopallolajien tai muiden erävoittorakenteella pelattavien pelien. (Pelin pitkä historia perinteineen on tietysti myös plussaa.)

Golfiin taas tykästyin viime syksynä katsoessani Ryder Cupia, joka on Amerikka - Eurooppa "maaottelu". Siinä ei kilpailla siitä, kuka saa radan läpi vähemmillä lyönneillä vaan nk. reikäpelimoodissa, jossa yritetään voittaa vastustaja enemmistöllä rei'istä. Samanaikaisesti on käynnissä useampi ottelu, jossa joukkueiden edustajat tai parit kilpailevat toisiaan vastaan. Tällaista on ihan eri tavalla jännää seurata kuin peliä, jossa 70 tyyppiä kiertää ympäri rataa yrittäen saada mahdollisimman vähän lyöntejä kokonaistulokseen. (Tosin viimeksimaintustakin voisi varmaan saada hyvällä tv-ohjauksella samanlaisen urheiludraaman kuin 50 km hiihdosta väliaikalähdöllä.)

Kriketin kohdalla taas viehtymykseni lienee enemmän tunneperäistä liittyen viehtymykseen, jota tunnen anglosaksisen kulttuuripiirin epäloogisia kuriositetteja kohtaan, laji kun muodostaa jopa MM-tasolla pelattavassa lyhennetyssä muodossa miellyttävän epäloogisen antiteesin kaikelle modernisaatiolle "teetaukoineen", hiloineen, hervottoman pitkään kestävine otteluineen jne. (Ehkä tässä on juuri jotain tuosta Telimektarin mainitsemasta esiteollisesta aikakäsityksestä.) Täysipainoisesti seurattuna lajia tuskin jaksaisi katsoa mutta se on juuri sopiva satunnaisvilkuiltava töiden ohessa kun aina kymmenen minsan välein voi katsoa onko toisen joukkueen juoksusuhde paranemassa vai huonontumassa.

Telimektar sanoi:
Itse en ole oikein saanut makua kriketti-baseball-pesäpallo-lajiryhmään.
Jokaisessa on omat ongelmansa, mitä tulee itse lajin ytimeen eli pallonlyöntiin. Baseballissa syöttäjät ovat niin kovaa valuuttaa että palloon osutaan vain pari kertaa vuoroparissa joten siinä tapahtuu aniharvoin yhtään mitään (ja osuma tuottaa suhteettoman usein kunnareita). Pesäpallossa tolppasyöttö eliminoi tämän ongelman, mutta kapea kenttä ja syötön suunta aiheuttavat sen, että läpilyönnit ovat harvinaisuuksia ja niissä onnistuminen vaikuttaa lähinnä onnenkaupalta. Tämä taas siirtää ihan hirveästi merkitystä joukkueen sisäisille taktisille kuvioille joista ei ota selvää örkkikään.

Kriketissä taas ongelma on päinvastainen, palloon kun osutaan usein ja käytännössä joka osumasta seuraa juoksu. Siksi paloja sattuu hurjan harvoin ja juoksut ovat liian harvinaista herkkua. Ehkä parhaan kombon näistä lajeista saisi, jos pelattaisiin krikettisyötöllä baseballkentällä ja voiton ratkaisisi juoksujen sijasta voitettujen vuoroparien määrä.
 
Ereinion sanoi:
samanlaisen urheiludraaman kuin 50 km hiihdosta väliaikalähdöllä.

Voi kun tämän saisi vielä joskus nähdä arvokisoissa:cry:

Tosin latujen ja välineiden paranemisen takia 50 km hiihdetään läpi jo turhan nopeasti, kahden tunnin pintaan. Ehkä 60 km olisi nykyoloissa parempi, ja mieluummin perinteisellä tyylillä. Silloin draama ehtii rakentua kunnolla, kun näkee kuka hiihtäjistä on hiipumassa, kuka parantamassa vauhtiaan ja kuka uudelleen elpymässä. (Tai siis nimenomaan ei näe, vaan voi laskea väliajoista!)

Viimeaikaisista keskieurooppalaismafian läpijunailemista innovaatioista murtomaahiihdossa sprinttikilpailut ovat ainoa jossa on jotain tolkkua (niihinkin perinteinen tyyli sopii paremmin; ohittaminen vie vähemmän tilaa). Sen sijaan massayhteislähdöt hiihdon olympiamatkoilla ovat täysin älyttömiä, ja johtavat F1 -kisojakin puuduttavampaan letkassa köröttelyyn.

Ereinion: kertoisitko kriketti- ja baseballsyöttöjen erosta?
 
Ylös