Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Tällä hetkellä minua surettaa se, että rehelliset, hoivaavat, kannustavat ja toisivat tukevat joutuvat niin herkästi kärsimään tiettyjen toisten kiittämättömyydestä, hyväksikäytöstä ja ahneudesta.

Vohobitti sanoi:

Lauantain toivotuissa ei soitettu hobittimusiikkia, vaikka olin toivonut.

Click to expand...

Kuulostaako irlantilaiselta? Voisi kuulostaa indonesialaiselta, koska he ovat meitä lyhyempiä?

Robbie Coltrane on kuollut

Tik sanoi:

Robbie Coltrane on kuollut

Harry Potter actor Robbie Coltrane dies aged 72 - BBC News

Tributes have been paid by fellow actors including Daniel Radcliffe, Stephen Fry and Hugh Laurie.

www.bbc.com

Click to expand...

Sääli, upea näyttelijä, jonka historiaksi jää aika vaatimattomat roolit.

En ole tästä aivan samaa mieltä. Coltrane (oikealta nimeltään Anthony R. McMillan) sai lukuisia palkintoja ja tunnustuksia näyttelijäntyöstään ja vuonna 2006 kuningatar nimitti hänet myös OBE-ritarikunnan upseeriksi.

Fitz ratkaisee (Cracker) oli merkittävä sarja eikä Hagridin rooliakaan voi pitää vaatimattomana. Hän oli mielestäni hyvin valovoimainen ja taitava näyttelijä.

Ukrainan sota on enimmäkseen arkipäiväistynyt mielessäni: seuraan uutisia, katson paikallisten kuvaamia videoita, hymyilen kun NAFO tekee jonkun hauskan meemin, yritän saada joka palkasta riittämään edes vähän avustuksiin ja toivon toivomasta päästyäni, että Venäjä vihdoin lopettaisi, vetäisi joukkonsa pois kaikilta Ukrainan alueilta ja tekisi rauhan. Mutta tänään taas murhe kuplii yli. Näennäisesti sen laukaisi katsomani video, joka vain esitteli sodan tuhoja infrastruktuurille sen enempää tunteilematta, mutta isolta osalta se taitaa kyllä johtua siitä, että luin eilen tutun OSINT-asiantuntijan mesen kautta linkkaaman balttilaisten tiedustelu-upseerien haastattelun, jossa yksi toisensa jälkeen alleviivasi, ettei tämä sota ole Putinin henkilökohtaisesti aikaansaama, vaan kyse on ylipäätään Venäjän kansallisesta mentaliteetista, joka juontaa juurensa jo Iivana Julman ajoilta. Ettei mikään muutu, että vastaavat imperialistiset sodat tulevat toistumaan ja Venäjän oman kansan sorto ja kurjistaminen jatkumaan niin kauan kuin Venäjää ei saada laitettua kerta kaikkiaan selkä seinää vasten ja pakotettua käsittelemään tekemänsä kauheudet samaan tapaan kuin Saksa toisen maailmansodan jälkeen. Ja se tuntuu niin epätoivoisen kaukaiselta mahdollisuudelta.

Sanoin äsken hei-hei ihmiselle, joka on ollut pitkään siivoojana työpaikallani mutta lopetti tänään ja lähti pysyvästi kotiin Viroon. Hän on sitkeä ja sisukas, hurjalla työmoraalilla varustettu, aina positiivinen ja huumoria ja tarmoa täynnä, vaikka on jo iäkkäämmän puoleinen ja pitkä työura on aiheuttanut kaikenlaista kremppaa. Olemme jutelleet ajan mittaan vaikka mistä, neuvoneet toisiamme ja nauraneet hassuille jutuille, ja pidän hänestä todella paljon. Siksi tuntuu nyt hänen lähdettyään tyhjältä ja surulliselta.

Tosiaan.. kesällä rakas tätini kuoli ja olen ollut sen jälkeen enemmän tai vähemmän kadoksissa. Eilen sain tietää, että tätini koirakin on nyt kuollut syöpään. Ensin tädin mies, sitten täti itse ja nyt tädin koira.. kaikki syöpään.

Kaipaan jotenkin hirveän voimakkaasti tällä hetkellä tätiäni, isovanhempiani ja isotätiäni. Myös kolme vastanäyttelijääni ovat kuolleet. Alkaa tämä 44ystävän menettäminen 20vuodessa ottaa pikkuhiljaa aika koville. Tähän en ole edes laskenut sukulaisiani, joten luku on suuri. Onneksi on vielä kuitenkin pappa hengissä ja nähdään jouluna

Olen myös surullinen siitä, etten ole ollut oma itseni viime aikoina. Tuntuu oudolta ja etsin itsestäni koko ajan syitä, miksi näin on. Ehkä tämä nyt helpottaa, kun on alkanut niin moni asia kääntymään positiivisen puolelle.

Voimia @Henane <3

Tänään ensimmäistä kertaa alzheimeria sairastava mummoni oli toistuvasti luullut 18-vuotiasta veljeäni pojakseen. Veljeni oli varmaan aika hämmentynyt kun mummu alkaa kysellä, että "onko teidän nyt pakko erota kun on lapsetkin ja kaikkea". Kyseisestä erostakin on jo vuosia aikaa. Uskon että otti koville. Pelkään sitä hetkeä, milloin hän ei enää tunnistakaan minua. Koko elämäni mukana kulkenut, lapsena läheisin sukulainen. Kalvaa sielusta katsella, kun rakas ihminen katoaa hetki hetkeltä, persoonallisuus muuttuu, hän elää jo omissa maailmoissaan. Pappani on tilanteesta todella kuormittunut ja vaikuttaa masentuneelta, mutta ei ota apua vastaan, ei kumpikaan. Äitini kokee suurta surua oman äitinsä menettämisestä ja vanhempiensa tilanteesta, joka koko ajan pahenee, mutta ei voi mihinkään heitä pakottakaan. Eivät halua ketään käymään edes kerran viikossa. Eivät siivousapua, apua lääkkeiden kanssa, ei mitään, vaikka toinen ei muista enää edes käydä suihkussa.

Tämä on hirveä sairaus. Toinen hiipuu silmissä ja muut voivat vain katsella vierestä. Pelkään etten kohta enää muista, millainen hän oli ennen.

Osanottoni ja kaikki myötätuntoni, @Arwen Undomiel Iltatähti . Luin vähän aikaa sitten Terry Pratchettin elämäkerran, ja hänhän kuoli alle seitsenkymppisenä alzheimeriin, joka oli diagnosoitu jo hänen ollessaan 59. Kuvaus taudin etenemisestä ja varsinkin loppuvaiheesta oli raastavaa luettavaa, mutta tavallaan myös tervetullutta tietoa, koska minullakin on varhaisessa iässä alkanutta alzheimeria sairastava lähisukulainen, joka ei halua pahemmin puhua aiheesta. Nyt tietää vähän kliinisiä selostuksia paremmin, millaista sen taudin kanssa eläminen saattaa olla, mutta ei se tee alzheimerista yhtään vähemmän julmaa tai sen sivusta seuraamisesta yhtään vähemmän tuskallista.

Kävimme eilen poikaystävän isovanhempien luona kylässä. Molemmilla isovanhemmilla on todettu syöpä, eikä kummallekaan enää aloiteta syöpähoitoja.

Poikaystävä itki isovanhempiaan hyvästellessä, koska on hyvin todennäköistä, että tämä on viimeinen kerta, kun hän näkee heidät elossa.

Itkin itsekin, kun tuntui niin pahalta toisen puolesta. Hänen isovanhempansa ovat molemmat todella mukavia. Onneksi osaan sen verran tanskaa, että sain juteltua heille ihan sujuvasti ja ymmärrettyä suurimman osan puheesta.

Elämä on kyllä joskus niin epäreilua ja sattuu niin paljon, kun en voi tehdä mitään muuta kuin olla läsnä, kun toinen suree.

Pakotin maanantai-illan pimennyttyä itseni menemään pään varjoaineelliseen 3T-magneettikuvaukseen Töölön Mehiläisessä (typerästi mm. useamman tavallisen MRI:n jälkeen) ja jälkeisjuomisesta huolimatta gadolinium-retentiomyrkytyksen oireet jatkuvat edelleen, vielä viikkoa myöhemmin nenässä (hajuaistini on liattu ja useat tuoksut vääntyvät teolliseen sävyyn) sekä suussa, jossa mm. säteilyaltistustyyppinen kihelmöinti pomppaa esiin ruoan ja nesteiden nauttimisen jälkeen. Nesteiden maut on pilattu, kielellä päilyy koko ajan lyijy-elohopeamaisesti ilman ruokaärsykettäkin ja nielunpuoleisempi sylki taas alkoi tuntumaan keittosuola-/verikoostumukselliselta (!) suun limakalvolla heti koneesta noustuani. Ja nenänielusta valuilee alas ellottava makeahko makuaistimus.

Tämän lopputuleman takia joululahjani kaikille teille onkin nyt siis äärimmäisen vakava varoitus pysytellä visusti erossa niin ihmisen haju- ja makuaistin kuin hänen terveytensäkin pilaavasta gadoliniumista. Minäkin tein ensin kyseisen oikean valinnan KAHDESTI omien tutkimusteni paljastettua ko. aineesta hyvin huolestuttavia asioita — mutta piilevän sairauden voimistamien pää-, kaula- ja sydänoireiden takia menin lopulta uhkapelaamaan täysin panoksin, silmät vastaantulevalle rekalle suljettuina (huolimatta jatkuvista tielleni osuneista varoitusmerkeistä ja vielä pukukopissakin aistitusta paikaltapoistumiskehotuksesta), enkä tajunnut kysyä yksinkertaista kysymystä "oikealle vaiko vasemmalle", muistanut aiempana päivänä lukemaani talouskirjan ohjetta "when in doubt, delay" tai edes repinyt IV-letkua oikeasta kädestäni ennen kuin kaikki tilanteen pelastamisen mahdollisuuteni olivat menneet. [Edit: Epäilen itse asiassa vahvasti varjoaineen tahallista yliannostusta tai koostumuksen kemiallista manipulaatiota + kuvauksen kahta hoitajaa johtuen heidän jo vuoro-ovelta alkaneesta ylellisestä palveluhalustaan ja mukavuudestaan minua kohtaan, mikä ei sopinut lainkaan aiempaan 'mattoa kiskovaan' käytökseeni ja tiimin monipäiväiseen reaktioon siihen kyseisessä kuvantamossa — paitsi tietenkin suunnitelmallisen koston verhona. Toivottavasti en lausu tässä väärää todistusta kanssaihmisistä ja oikeampi syy olisi riittämätön esi- tai jälkinesteytys tai pohjatila joka on saanut elimistöni imemään gadoliniumia irti kelaatistaan.]

Nyt ymmärrän, että yksinkertaisesti Rikhardinkadun kirjastoon istumaan jäämällä olisin ollut kiiruhtamatta itse omaan tuhooni ja siten pelastanut sekä johdatuksen tahtoman uskollisen miehen tulevaisuuteni kuin myös minun ja vastikään lähentymäni leski-isän yhteisen rauhallisen joulun. Sen sijaan valitsin kuitenkin dokumentoitujen hoitovaurioiden mielestä työnnön ja maksullisen asian loppuunsaattamisen ja nyt minut on nähtävästi tuomittu kokemaan huono ennenaikainen kohtalo entistä suuremmalla varmuudella. Älkää te kuitenkaan missään nimessä tehkö samaa virhettä, vaan kunnioittakaa anatomianne koskemattomuutta sekä "älä pane sinne mitään mitä et saa ehkä pois" -periaatetta kaikkinaiseen loppuun asti — ja KUUNNELKAA ympäristönne viestejä. Kaiken-laisia viestejä siellä missä kuljettekin. Eritoten yksi tämän lukijoista.

Koska en aio debilitoitua ja lähteä kaupunkiympäristössä, on minun tullut aika yrittää poistua piakkoin viimeiselle pyhiinvaellus-/seikkailumatkalle luonnon haasteiden pariin. En koskaan uskonut, että elämäni päättyisi näin katkerasti, mutta omaa johdatustaan uhmaavalle (tai sellaisen lähteen väärin tulkitsevalle) yksilölle käy näemmä lopulta tällä tavoin. Kiitos siis ja hyvästi.

P.S. Toivon, että kotisivujeni puuhasteluista on teille hyötyä ja iloa mahdollisimman monilla rintamilla.

Netin mukaan useimmat kontrastiaineesta tulevat jälkioireet ratkeavat viikon sisään, mutta ei tuntuisi mahdottomalta että vaihtelua suuntaan ja toiseen on, ja toivoa tilanteen paranemisesta voisi vielä hyvinkin olla. Tiedän itse ihmisiä jotka ovat kamppailleet vuosiakin todella hankalien, debilitoivien oireiden kanssa ja pitäneet tätä kaikkea sen arvoisena myöhemmin. Tsemppiä Constantine, toivottavasti helpottaisi jo pian ja älä luovuta.

Kiitos noista inhimillisistä sanoistasi, H. Ne tekivät Lohharin tämän päivän tarkastamisen sen arvoiseksi. Olen vain tällä hetkellä jo kodin ulkopuolella välikohteessa ja painava varustereppu selässä geedee-myrkytettyä elimistöäni haastamassa. Pian nähdään, mitä syön ainakin vielä kerran täällä "sivistyksen" parissa ja pääsenkö villiin luontoon asti vai jääkö matka jostain syystä tänään vielä fysiikkatestiksi ja riittävätkö voimat lähteä sittenkin toiseen ilmansuuntaan eräälle mielenkiinnon tyydytysretkelle niin pitkälle kuin rataa riittää.

Miten sitten käykin ja miten pian erämaan kirpakkaan luonnekoesyleilyyn sitten (vihdoin) pääsenkin, tulen muistelemaan illan lopuksi vielä kaikkia vanhoja ja nykyisiä kontulaisia, kuten Merriä, Mibaria, Haltiamieltä, Isilmíreä, Nessietä, Salmakiaa, Tikiä ja kaikkia muitakin.

Jeff Beck on kuollut. Musiikki elää.

Arwen Undomiel Iltatähti sanoi:

Tänään ensimmäistä kertaa alzheimeria sairastava mummoni oli toistuvasti luullut 18-vuotiasta veljeäni pojakseen. Veljeni oli varmaan aika hämmentynyt kun mummu alkaa kysellä, että "onko teidän nyt pakko erota kun on lapsetkin ja kaikkea". Kyseisestä erostakin on jo vuosia aikaa. Uskon että otti koville. Pelkään sitä hetkeä, milloin hän ei enää tunnistakaan minua. Koko elämäni mukana kulkenut, lapsena läheisin sukulainen. Kalvaa sielusta katsella, kun rakas ihminen katoaa hetki hetkeltä, persoonallisuus muuttuu, hän elää jo omissa maailmoissaan. Pappani on tilanteesta todella kuormittunut ja vaikuttaa masentuneelta, mutta ei ota apua vastaan, ei kumpikaan. Äitini kokee suurta surua oman äitinsä menettämisestä ja vanhempiensa tilanteesta, joka koko ajan pahenee, mutta ei voi mihinkään heitä pakottakaan. Eivät halua ketään käymään edes kerran viikossa. Eivät siivousapua, apua lääkkeiden kanssa, ei mitään, vaikka toinen ei muista enää edes käydä suihkussa.

Tämä on hirveä sairaus. Toinen hiipuu silmissä ja muut voivat vain katsella vierestä. Pelkään etten kohta enää muista, millainen hän oli ennen.

Click to expand...

Tavallaan olen onnellinen siitä, että isäni luhistui fyysisesti ennen kuin hänen mielensä katosi. Loppuaikoina tuli sekavuutta, mutta onneksi melkein loppuun saakka oli järjissään. Hoitokodissa oli viimeisen vuotensa, mutta ei onneksi niin tsombi, mitä monet vanhukset siellä olivat. Sai ehkä aika kivan ja nopean kuoleman... Niin, mitä se nyt onkaan, kuolema.

///Edit. Onneksi tämä pelko osoittautui aiheettomaksi ja kadonnut löytyi tänään puoliltapäivin päällisin puolin kunnossa, missä lie yönsä viettänyt. Ilmeisesti tällaista tapahtuu joskus teinien kanssa, mutta kyllä tämä huolestutti aikalailla. ///

"Perheen teinin samanikäinen hyvä ystävä oli lähtenyt eilen alkuillasta kotoaan käymään kaupassa, eikä ole palannut tai vastaa viesteihin, vaan tuntuu kadonneen kuin tuhka tuuleen. Ja kun on kyse masentuneesta ihmisestä, pelkäämme pahinta. Yritän aikuisena tukea lasta, mutta itsestänikin tuntuu niin pahalta ja avuttomalta, että hädin tuskin jaksan tehdä tänään töitä. "

Eräs naapurin lapsi pelkää koiraani niin paljon, että alkaa huutaa kauhuissaan ja takoa kotioveaan päästäkseen sisään turvaan. On yritetty sanoa lapselle, että koira on ehdottomasti aina kiinni eikä päästetä sitä hänen lähelleen, kierretään mahdollisuuksien mukaan kaukaa, ettei se ole vaarallinen...

Mutta joskus vaan pitäisi päästä ohi. Eikä omaa pihaa nyt voi vältelläkään.

Sen lapsen iso reaktio ja hätäiset liikkeet yleensä vielä säikäyttää herkän koirankin haukkumaan, mikä puolestaan pelottaa lasta entistä enemmän...

Tiedän, etten voi luultavasti tehdä mitään paremmin kuin olen jo tehnyt, mutta silti sydäntä särkee, kun naapurin lapsen valtaa pakokauhu, kun hän näkee minun ja koiran ilmestyvän. Hihkaisen, että koira on kiinni, me odotetaan, ei hätää – ja lapsi se vain huutaa ja juoksee pakoon.

Olisikohan apua jos juttelisit tai muuten olisit yhteydessä vanhempiin ja yhdessä ratkoisitte tuota ongelmaa? Vanhemmat pystyvät kuitenkin selittämään tilannetta lapselle tämän ollessa rauhallinen ja saisit sanottua myös sen, että jos lapsi pysyy rauhallisena niin koirakin saattaisi olla rauhallisempi.
Tosi kurja tilanne niin lapselle kuin teille.