Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Thali sanoi:
Mutta toisaalta, miksi piti korjata jotain joka ei ole rikki, eli miksi muuttaa tämä yhteisö järjestöksi..
Click to expand...
Koska sitten kun se jokin on rikki, niin on vähän hankala lähteä korjaamaan. Jos kärjistäen pahinta mahdollista lähdetään hakemaan niin Merriltä on nirri pois tai miittisauna palaa käyttäjien toimesta. :o Siinä vaiheessa saattaisi harmittaa yhdistyksen puute. Olemme jo aika monta vuotta haahuilleet järjestäytymättä, ja ns. riski on siis kasvanut koko ajan. Ennaltaehkäisystä siis kyse. :D
 
Niin no, kuten edelläkin kirjoitin, ymmärrän kyllä järjestöihmisenä, mistä on kyse. Silti ymmärrän myös Hellas Platinumin ajatuksen.
 
Juu, viattomuuden aika on nyt vääjäämättä ohi ja sehän surettaa. Näin huokailee menetetyn nuoruuden perään jäsen numero 0018.
 
Eka syntymäpäivä josta en yhtään jaksa olla iloinen.
Ei kyllä yhtään synttärien vika, (vaikka 23 ei kuulostakaan yhtään niin kivalta iältä kuin 22) että on sellainen olotila, ettei oo vähään aikaan jaksanu olla paljon mistään kovin iloinen, mutta olis jotenkin toivonut, ettei ois osunu tähän aikaan synttäritkin vielä. Ihan syyllinen olo, kun ei jaksa piristyä edes niistä.
Koko päivän tullut kännykkään viestejä, jotka tuntuu kuin ne ois menneet väärään numeroon. Ja tuo synttärisankari-huutomerkki-titteli vaan lisää tuskaa...
synttäriantisankari ois hauskempi...
 
Ensinnäkin...En tiedä ollenkaan onko tämä oikea topic näille minun jutuilleni, mutta kun eräällä toisella foorumilla oli sellainen topsu jossa sai purkaa kaikkia ahdistuksen patoutumia ja valittaa itseään riivaamista asioista. Mutta en löytänyt sitä enää! Kirjoitan nyt sitten tänne turhanpäiväiset masennukseni jos ketään ei haittaa. Ja vielä: Tätähän EI KANNATA LUKEA, koska siitä ei tajuaisi mitään, minun on vaan pakko saada kirjoittaa jonnekin.
Siis, minun kanssani samalla luokalla on yksi tosi idiootti henkilö. Inhoan häntä, tai en nyt ihan aina mutta kummiskin, joskaan en ole koskaan sitä näyttänyt hänelle sillä kätken yleensä kaikki tunteeni. Luulen/tiedän että hänkin inhoaa minua jossain määrin. Se ämmä (anteeksi!) on niin töykeä muille ihmisille eikä hän kunniota ketään ja puukottaa kaikki selkään silloin kun kyllästyy heihin. Hänellä ei ole mitään käytöstapoja, ja on aina tosi kiva kuunnella hänen "yhyy, kukaan ei välitä miusta, yhyy teen itsarin yhyy ihan sama" jaarituksia silloin kun hän on "masentunut". Siis se ei ole mitään oikeaa puhetta, tiedän kyllä, hän vain haluaa saada huomiota. Naurettavaa! Aluksi hän on tutustuessaan uusiin ihmisiin todella mukava, kaikki pitävät hänestä, mutta sitten kun hän kyllästyy niin hän on todella inhottava....nimim. Kokemusta on!
Tänään meillä oli rippikouluun liittyen yksi konsertti. Minä, tämä kyseinen henkilö, hänen "ex"-kamunsa, ja yksi toinen (kiva) henkilö menimme samalla kyydillä sinne. No, sen konsertin jälkeen tämä haukuttu henkilö ja hänen kamunsa alkoivat vältellä minua ja tätä kivaa tyyppiä ja he olivat todella ärsyttäviä! He puhuivat varmaan kaikkea paskaa minusta/meistä. Ja vielä kun meidän oli pakko roikkua heidän perässään kun piti päästä kotiinkin tämän toisen kyydillä...
Ei todellakaan huvittaisi olla sen kusiaisen kanssa samalla luokalla tai edes samassa koulussa!!
Mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: Tutustuin taas paremmin tähän kivaan tyyppiin ja hän on oikeasti todella mukava. Ja toivon ettei hänkään pitäisi minua täysin taukkina, vaikka en toisaalta ihmettelisikään sitä...
*poistuu mumisten paikalta ja palaa seuraavana päivänä katsomaan, mitä ihmettä onkaan tullut kirjoitetuksi* :knockout:
 
Huoh... Koulu painaa ihan liikaa päälle. Kaikkine kokeineen, esityksineen, puheineen ja tutkielmineen. Ja erääseen sanomalehti-juttuunkin täytyisi mennä haastattelemaan joitain suuria ukkeleita jostakin vaikken haluaisi :S. Kun olen hivenen ujo ja varovainen uusien ihmisten kanssa ja pelkään meneväni lukkoon.
 
Meidän kissa on sairas.Vanhuuttaan on nyt menettänyt ilmeisesti näkönsä melkein kokonaan.Eläinlääkäriin ollaan viemässä keskiviikkona,mutta en tiedä palaako Mirre enää siltä reissulta.Suru on suunnaton.
 
Ukkini kuoli eilen keuhkokuumeeseen.

Olen pitänyt liian huonosti yhteyksiä, asumme eri puolella Suomea enkä tarpeeksi kirjoita ja pidä yhteyttä. Viimeisin kirje jäi kesken, olen sitä kirjoittanut muutamana iltana. Kolme sivua valmiina ja ajattelin tässä etsiä muutaman kuvan lapsista ja lähettää kirjeen.

En sitten ehtinyt. Ehdin ihan liian vähän.

Outoa, nyt on yksi sukupolvi poissa suvustamme. Tai on yksi jäljellä, vaaripuoleni. Kolmessa vuodessa ovat molemmat mummoni kuolleet, ja nyt ukki. Miehen isä kuoli ennen joulua.

Tuntuu, että itse siirtyy nyt seuraavaan sukupolveen, seuraavalle "tasolle". Se on omituinen ajatus. Omat vanhemmat ovat nyt seuraavia lähtijöitä, jos elämä menisi niinkuin aikajanana se menisi. Jotenkin kummallista ajatella tällaisia. Ja muistella lapsuusjuttuja isovanhempien kanssa... heitä ei enää ole ja itse olen jo sitä vanhempaa sukupolvea, sitä mitä lapsena ajattelin, että ovatpa vanhoja.

Tiistaina menen vastaanottamaan ukkia siunauskappelille, raumalainen hautaustoimisto ajaa hänet tänne Imatralle. Soittelin isälleni hautajaisjärjestelyistä sun muusta äsken. Omituisen tuntuista.

Nyt mä tarttisin hillomunkin. Ukki toi mulle aina hillomunkkeja kun tuli ruokatunnille, olin heillä kesät Joutsenossa kun vanhempani olivat töissä. Ukki toi ruokatunnille tullessaan aina hillomunkin. Nyt pitäis saada hillomunkki ja skåålata sillä, ukin muistolle. Hän oli aito vanhan ajan herrasmies, olin aina ylpeä hänestä.
 
Kiitos. Tuo tuli tarpeeseen. Ja tässä on punaista hilloa, just niinkuin pitää, kyllä sä tiesit!

Casablancassa niillä oli aina Pariisi jne., kaikilla on jotain joka muistuttaa jostakusta. Tähdet ja viljapelto ja Pikku Prinssi jne.

Mulla on hillomunkit. Ukki elää aina hillomunkeissa. :grin:

Mä rakastin ukkia kovasti, kyllä hän varmasti tietää vaikken sitä viime aikoina päässyt sanomaan sitä.
 
Titiuulle minultakin lämmin osanotto.

Olen itse miettinyt sitä miten harvoin kävin omaa ukkia katsomassa dementiakodissa. Meidän ukin uurnanlasku on nyt tulevana lauantaina, en pääse paikalle. Hänkin kuoli keuhkokuumeeseen, eli poismeno oli odotettavissa, mutta en ajatellut että hän lähtisi niin nopeasti.

Toinen surunaihe minulla on vähän oudosti hahmotettavissa. Tai siis en tiedä olenko surullinen vai en... Mutta siis, siskoni erosi miehestään, ja muutti uuteen asuntoon. Ja minä olen ollut alamaissa koska en ollut siellä auttamassa... Jotenkin se olisi ollut minulle tosi tärkeää olla tukena, mutta en tiedä onko asia yhtä "painava" siskolleni.
 
Fica, osanotto sinulle.

Mulla tuli hassusta asiasta hyvä mieli. Olen miehelle kertonut juttuja lapsuudesta, mm. kuinka ukki toi mulle hillomunkkeja kun olin heillä kesälomalla.

Äsken mies tuli treeneistä ja toi mulle pussillisen hillomunkkeja, vaikka meillä ei niitä ole kai ikinä ennen syöty. Muisti tuon jutun ja ukin takia toi.

Syön niitä nyt ja muistelen ja sanon heihei.
 
Osaanottoni Titiuu ja voimia.

Itse olen vain yleissurullinen ja -masentunut. Kaikki tuntuu hajoavan minun kosketuksestani enkä saa mistään otetta. Tuntuu, että minäkin hajoan ja jonkun täytyisi nyt nopeasti tulla ja koota palaset taas yhteen. On sellainen tunne, ettei osaa mitään eikä riitä mihinkään. Haluaisi vain kömpiä peiton alle syömään suklaata ja olla miettimättä huomista tuskaista koulupäivää. :(
 
Viluttaa, meidän koulussa on kai joku kakkospoika kuollut ja vaikken häntä lainkaan tuntenut niin on se kuitenkin ihan hirveää. Vaikea käsittää miten joku voi päätyä sellaiseen. Tuntuu kurjalta, varsinkin kun ennen kuin sain tietää koo asiasta niin pompin vaan tavalliseen tapaani kiukutellen jostain allergiasta, kun jotkut suri.
 
En jaksa.

Koeviikko hermostuttaa tavallistakin enemmän, en saa kunnolla unta, ajokoulussa harjoitusinssi meni surkeasti, olen säälittävä sähläri, joka ei koskaan tule saamaan ajokorttia, käy vain loputtomasti lisätunneilla tuhlaamassa vanhempiensa vähiä rahoja. Lippukunta ei maksakaan mökkivuokraa vartion retkelle, eli joudun syömään sanani retken ilmaisuudesta lapsille tai laittamaan ne nukkumaan laavuun, jolloin todennäköisesti puolet peruu. Kaikella on liian kiire. Kahden viikon päästä on pj-kurssi, jossa pitäisi olla reipas ja vastuuntuntoinen ja kypsä. Mielialat hyppii sinne tänne, piiloudun kotiin tullessa vessaan, että voin pillittää rauhassa.
 
Tädilläni on ALS. Joka etenee nopeasti. Vaikeaa nähdä niin "rautainen" henkilö pyörätuolissa. Tänään hän lähetti ystävilleen sähköpostin jossa oli semmoinen PowerPoint-esitys, kyllähän te ne tiedätte. Mutta se oikeasti kosketti ja itketti, kun siinä sanottiin mm. miten kivuliasta on tietää kuolevansa ja jättävänsä hyvästit ihmisille joita rakastaa. Tuli niin saakelin paha mieli ajatellessa omaa pahaa mieltä, eikä voi edes kuvitella miltä omasta tädistä tuntuu kun ei pysty kohta edes puhumaan, syömään eikä liikkumaan. Tekisi mieli vain syyttää maailmankaikkeutta, mutta ei kai sekään asialle mitään voi. :(

Ja tuntuu oudolta kertoa asiasta täällä, en yleensä ole netissä levitellyt asioita kauheasti. Helpottaa vaan jonnekin purkaa paha mieli.
 
You must log in or register to reply here.
Ylös