Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Ajattele Vampyyri niin, että kun saat jossain vaiheessa mielenkiintoisempia opiskeluja tai töitä, niin jaksat keskittyä niihin paremmin, koska et halua palata mopin varteen. Älä heitä torahampaita kaivoon, niille on vielä käyttöä!

No minusta siivoaminen on tärkeää työtä. Aika hurjan näköisiä olis kaikki julkiset tilat jos kukaan ei siivoasi. Mutta ymmärrän ärtymyksen jos ei saa tehdä omasta mielestään mielekästä työtä. Minusta pitää kuitenkin muistaa että noin yleisesti kaupankassa tai siivooja on ihan yhtäarvokas työssään kuin korkeakoulutettu tutkija tai insinööri tms. Tie toiseen vaan on pidempi ja ehkä kivikkoisempi. Toivottavasti kuitenkin saisit mielekästä työtä ja elämä helpottaisi muutenkin.

Siivoojien työn tärkeys ei vain valitettavasti näy palkassa tai yleisessä arvostuksessa. Ymmärrän hyvin ketutuksen, itsekin aikoinaan kotisiivoojana tuntui turhauttavalta käydä puunaamassa ne samat kämpät uudelleen ja uudelleen, kun mitään pysyvää jälkeä työstä ei jäänyt, keikat olivat hyvin usein vain kaksituntisia (minimiaika, joka asiakkaan piti varata) ja palkka oli niin naurettava, että kahden tunnin uurastuksen saldosta puolet kului työmatkalla tarvittaviin bussilippuihin.

Ei vartijan status tässä yhteiskunnassa toki paljon sen kummenpi ole, mutta palkka on sentään piirun verran parempi, työ fyysisesti paljon vähemmän rasittavaa - ainakin aulahommissa - ja työtuntejakin on sen verran, että niistä saa jotain, mitä kehtaa kutsua palkaksi taskurahan sijaan.

Muoks: Se piti vielä sanomani, että ammattikorkea on käytynä, ja silti olen ammatiltani vartija. Se piirivartija, jonka tauotuspiiriin kuulun, on filosofian maisteri. Kollegoiden joukosta löytyy myös mm. englanninopettaja ja datanomi. Ei se korkeakoulusivistys nykyaikana valitettavasti ole mikään hyvän duunipaikan tae.

Eipä se monen muunkaan arvokkaan työn palkassa näy. Valitettavasti.

Totta. Ikään kuin työ, joka ei vaadi monivuotista koulutusta (tai sellainenkin, joka vaatii pitkän koulutuksen mutta liittyy jotenkin hoivaamiseen, ts. "naisten töihin"), ei vaatisi tekijältään kuitenkin paljon esimerkiksi kärsivällisyyttä, fyysistä voimaa ja kuntoa, empatiaa, sosiaalisia taitoja, rohkeutta, hankalien työolojen sietokykyä tai muuta vastaavaa. Koulutus on hyvä ja hieno asia ja kannatan ehdottomasti sellaisen hankkimista ihan itsensä kehittämisen takia, työllistyi sitten lopulta hankkimansa koulutuksen mukaan tai ei, mutta joskus tuntuu, että virallisia tutkintotodistuksia kunnioitetaan ehkä vähän liikaakin. Ennen kaikkea yhteiskunnallinen arvostus suuntautuu mielestäni liikaa aloille, jotka tuottavat nopeaa rahallista voittoa, eikä niinkään niille, jotka ylläpitävät yhteiskuntarauhaa ja hyvinvointia.

Joo, toiset puurtaa tässä sitä gradua ilman pienintäkään aavistusta että mitä sen jälkeen tapahtuu. Ymmärrän että epämielekäs työ turhauttaa ja masentaa, mutta eipä tää oma tilanne miltään tärkeältä tekemiseltä tunnu, tässä vaan loisitaan yhteiskunnan rahoilla ehkä hamaan tulevaisuuteen kun ilmeisesti en ole työllistymiskelpoinen edes sinne siivoukseen/kaupan kassalle. Ilmeisesti sillä ei ole mitään väliä että mulla on kohta korkeakoulututkinto kasassa ja olen melkein koko opiskeluajan ahkeroinut hyvin monipuolisia järjestönakkeja, kun en ole ollut töissä ja hankkinut työkokemusta niin en voi osata mitään enkä siis kelpaa yhtään mihinkään.

Steelsheen sanoi:

...tässä vaan loisitaan yhteiskunnan rahoilla ehkä hamaan tulevaisuuteen kun ilmeisesti en ole työllistymiskelpoinen edes sinne siivoukseen/kaupan kassalle.

Click to expand...

Minusta on myös surullista se, että kuitenkin aina tiedostan tämän asian. Että ei se yliopisto-opiskelijoilla ole sen helpompaa, mutta olen kehittänyt itselleni todella hienon alemmuuskompleksin. Siis että "nojoo, mut ne sentään valmistuu yliopistosta ja itse kävit vaan amiksen ja lukion, lol vähäks oot nolo, vaikka asiat eivät todellakaan ole niin mustavalkoisia. Huoh tämän pään kanssa taasen.

En osaa mitään kauhean hyödyllistä sanoa, mutta olette tärkeitä ihmisiä riippumatta siitä, mitä teette/ette tee työksenne! <3 Tsemppiä Vampirelle, toivottavasti löytyy jotain mielekkäämpää työtä vielä. Ja Steelille myös, vaikka tuntuu epävarmalta, niin se on toivottavasti totta mitä kaikki yrittävät sanoa, että elämällä on tapana jotenkin järjestyä. Jos ei niin voidaan sitten kärsiä kaikki yhdessä.

Minulla todettiin noin kuukausi sitten masennus. Mitään en oikeastaan jaksa tehdä, pelkkä ajatuskin hakemisesta alkaa ahdistaa niin paljon, että saan itku- ja paniikkikohtauksia. Opiskelumotivaatio on nollassa. En halua tehdä mitään, enkä jaksa tehdä mitään, mutta selkärankaani on hakattu niin syvään malli yhteiskuntakelpoisesta yksilöstä, että samalla minua pelottaa olla näin tyhjän päällä ja epävarma kaikesta. Minulla ei ole hajuakaan siitä mitä teen tulevaisuudessa. Haluaisin saada jostain otteen mutta sormet lipsuu kaikesta. Aika kuluu liian nopeasti, ja välivuosi ei auttanut, ihmiset ympärilläni saivat minut vaan hajoamaan paremmin. He sanovat että se on vaan hyvä juttu, että hajosin nyt enkä sitten kun olen 50. Palasina on vaan niin pelottavaa olla. Nyt toivon että olisin kuunnellut kavereita lukiossa, enkä olisi ottanut niin valtavaa stressiä jokaisesta asiasta. Tämä on myös syy miksi olen ollut poissa Käärmeestä niin pitkään. En ole jaksanut olla sosiaalinen edes netissä.

Tervetuloa takaisin lindë. Olen aina välillä miettinyt mitä sinulle kuuluu ja miten menee.
Mieti koko tätä systeemiä talona jonka perutana on oma terveys ja jaksaminen. Ensin pitää tehdä kunnon perustukset ja vasta sitten voi alkaa rakentaa taloa. Sinulla on vielä vaikka kuinka aikaa opiskella ja tehdä töitä. Yritä hoitaa itsesi kuntoon ja vasta sitten mietit tulevaisuutta ja muuta elämää. Tämä on nyt tämä hetki ja se menee tällä tavalla. Kyllä se kaipuu ns. elämään alkaa pikkuhiljaa palautua sitä mukaa kun tervehtyy.
Ja tiedän, paraskin puhuja Älä tee kuten teen vaan kuten sanon

Risto Salmi kuoli pois. Toki minulle henkilökohtaisesti surunaihe ei ole kovin suuri, sillä en häntä tuntenut kuin tiettyjen roolien kautta, mutta noita roolihahmoja kyllä rakastin. Kaikista niistä paistoi jonkinlainen maalaismainen vakavuus, pysyvyys ja turvallisuus. Varsinkin Antti, Matin poika Seppä Hovimäeltä on minulle todella rakas hahmo, mutta P. A. Turpeinen oli osa lapsuuttani.

Toinen paljon suurempi surun aihe on se että kuvittelin jotenkin parin vuoden aikana kun ei tarvitse pyöriä työelämässä ja väkisin repiä itsestään sellaista roolia millainen en oikeasti ole auttaisi panemaan omaa päätään järjestykseen ja voisin palata työelämään enemmän omana itsenäni ja energiaa keränneenä ja reippaana. Mutta tilanne onkin ihan toinen. Kun ei ole tarvinnut vetää roolia niin olen tiedostanut itsestäni juttuja ja kun olen tiedostanut ne niin ne ovat korostuneet. Kuten se miten paljon ahdistun sosiaalisista jutuista joihin liittyy paljon vieraita ihmisiä tai se miten stressiherkkä oikeasti olen. Näiden asioiden huomaaminen ei ole auttanut yhtään, vaan pikemminkin nyt kun tunnistan stressin heti kun se iskee niin ahdistun siitä paljon nopeammin. Tiedän miksi en pysty ja kykene hetkittäin tekemään mitään järjesllistä ja saa revittyä itsestäni irti mitään, mutta tästä oivalluksesta ei ole ollut mitään hyötyä. Lisäksi en jaksa senkään vertaa yrittää kaikenlaisten byrokratiajuttujen kanssa. Nytkin tuli Kelalta kirje jossa oli kolme eri hakemusta jotka pitäisi täyttää, mutta mehän ollaan täytetty ne jo! Ensimmäiseksi tuli mieleen että perutaan lapsen hoitopaikka ja jatketaan vaan kuten tähänkin asti enkä edes yritä tehdä tässä välissä mitään työtä. Yksityisen hoitomaksuja kun ei ole varaa maksaa jos ei saada yksityisenhoidontukea ja jos se hakemus joka kerran jo lähetettiin oli jotenkin väärin kun nyt lähettävät uuden niin ehkä parempi unohtaa koko kakka. Sitten tuli hakemus kodinhoidontuesta, josta laitettiin sen lakkauttamisilmoitus ja vielä osittaisen hoitorahan tms. hakemus, joka sekin täytettiin kun meille kerran neuvottiin se täyttämään. Nuo kaikki tehtiin jo! Ja nyt ne sauronin pieraisemat päättävät lähettää ne meille uudestaan että täyttäkääs tuosta. Ehkä vaan menen vetämään itseni hirteen että pääsen tästä. Tai laitan lapsen hoitoon ja rupean asunnottomaksi. Arman Pohjantähden alla esitteli asunnotrtoman elämää ja kaikessa kakkamaisuudessaan ihailin miten yksinkertaista se on. Joo, on nälkä ja kylmä ja kurja, mutta miten helppo on luovuttaa jos ei vaan jaksa. Jos ei jaksa niin jää vaan istumaan pakkasella kadulle ja asia on sillä ratkaistu. olin osittain todella ahdistunut näiden asunnottomien tilanteesta, mutta samalla niin kateellinen siitä miten yksinkertaiselta kaikki lopulta näytti.

Muoks.
Lisätään soppaan vielä se unkarin kontuprojekti jota olen odottanut innoissani ja kauhuissani, mutta enemmän innoissani näyttää nyt kaukaisemmalta kun koskaan. Siihen liittyy nettihaastattelu jossa pitäisi ottaa videopuhelu. Minua ahdistaa jo tavallinen puhelu vieraan ihmisen kanssa ja tämä saattaa oikeasti olla minulle kynnyskysymys koko matkalle lähdön suhteen. Olen hommaamassa itselleni mikrofonia että voisin järjestää mahdollisuuden haastatteluun, mutta samalla pohdin että pystynkö siihen oikeasti ja voinko nyt vaan ilmoittaa että en tule. Joka päivä peruminen käy vaan vaikeammaksi.

En nyt oikein osaa sanoa muuta kuin toivottaa voimia ja jaksamista ja pian koittavia valoisampia aikoja teille molemmille, lindë ja Jaamar. Surettaa, että teillä on paha olla, varsinkin kun molemmat olette minun silmissäni aika säkenöivän erinomaisia ja erityisen hienoja ihmisiä.

Katselin tuossa vanhaa Tampereen yliopiston opintorekisteriotetta. Aikavälillä 5.9.2007 ja 6.3.2009 yhteensä 118 opintopistetttä. Olin niinkin lähellä kanditaatin tutkintoa... Katoavaista on mainen kunnia.

Liity klubiin, koala. Minulta puuttui muistaakseni vajaa 10 opintoviikkoa sivuaineopintoja kandista, kun yliopisto jäi kesken.

Tietysti en olisi tehnyt kandia täydellisenä (Bolognen sopimuksen mukaisesti), vaan edennyt seuraavana syksynä suoraan maisteriopintoihin, kun pääaineen perus- ja aineopinnot olisivat olleet valmiit. Olisin valmistunut aikataulun mukaan vuodenvaihteessa 2011-2012, mutta kohtalo päätti toisin.

Tuo kyllä mahtaa kirpaista. Minä haahuilin syliopistolla neljän vuoden ajan, enkä saanut edes approa kasaan mistään aineesta. Menin sinne väärin motiivein. Alkujaan halusin lukea kulttuuriantropologiaa, mutta sitten tulin ajatelleeksi alan työllistymismahdollisuuksien olemattomuutta. Menin sitten opiskelemaan aikuiskasvatusta, vaikka se ei edes kiinnostanut minua. Olin rankalla työnteolla onnistunut menestymään lukiossa ja olin asettanut rimani turhan korkealle: akateeminen ala tai ei mitään. Sama se mikä, kunhan töitä olisi ja ala akateeminen. Saatoin lukusalissa tuijottaa puoli tuntia samaa sivua ymmärtämättä siitä mitään. Vasta neljäntenä vuonna ymmärsin luovuttaa ja hakeutua keskiasteelle. Nekään opinnot eivät menneet aivan putkeen, mutta sentään valmistuin ammattiin, jota jaksan tehdä vielä 20 vuotta myöhemminkin. Silti surettaa se, että minulla oli mahdollisuus päästä alfaksi tai edes betaksi uljaassa uudessa maailmassa, mutta jouduin tyytymään gamman vihreään.

Anton Yelchin on kuollut jossain auto-onnettomuudessa. Huimaa ja pyörryttää ja mietin olenko edes hereillä. Ei tämmöistä tapahdu, ei voi tapahtua. Ei vain voi.

Se oli vielä niin hölmö auto-onnettomuus: tapaturma kotipihalla, kun käyntiin jätetty auto lähti liikkeelle alamäkeen ja Yelchin puristui sen ja betonisen postilaatikon väliin. Ja hän kun oli toinen niistä kahdesta näyttelijästä, joiden takia Star Trekin remakea ylipäätään jaksoin katsoa...

Torstaina pitäisi palata lomalta töihin ja en oikeasti tiedä, miten selviän siellä. Motivaatio töiden tekemiseen on ihan nollassa ja pelkkä ajatus töistä aiheuttaa masennusta ja ahdistuneisuutta. En vaan oikeasti jaksaisi enää, työt imevät kaiken ilon elämästä, varsinkin kun koko heinäkuun joudun olemaan siellä saakelin supermarketissa siivoamassa.


Muutenkin jo neljäs vuosi tässä samassa firmassa tätä samaa sontaa. Haen koko ajan oman alan töitä mutta ei tärppää ja tunnen olevani ihmisenä täysin epäonnistunut, koska olen edelleen tässä samassa vihaamassani työssä.

Olisi oikeasti niin ihanaa jos voisin vaan irtisanoutua, mutta kun en voi, koska muuten tulisi 3kk karenssi ja siihen ei ole varaa.

Pitää varmaan ruveta lottoamaan että saisi rahaa, joilla pärjäisi karenssin ajan. En vaan jaksa.

Vampirelady sanoi:

Olisi oikeasti niin ihanaa jos voisin vaan irtisanoutua, mutta kun en voi, koska muuten tulisi 3kk karenssi ja siihen ei ole varaa.

Click to expand...

Oman tylsän työni kautta näen sitä, että yllättävän moni irtisanoutuu työstään ja yksinkertaisesti päättää kärsiä tuon 3kk karenssin nahoissaan. Jotkut lähtevät jopa melkoisen hyvin palkatusta työstä, mutta työvuosia saattaa olla takana monia. Ihmiset eivät vain taida jaksaa tasapaksua pakkotyöelämää. Irtisanoutumisen jälkeen voi tosin pitää itseään huonona ihmisenä sen takia, kun ei ole mitään työtä ja joutuu kärvistelemään työttömyystuella. Tosin kannattaa istua alas ja miettiä sitäkin, mitä aikoo tehdä sen jälkeen, jos ja kun jossain vaiheessa uskaltautuu rotanjuoksupyörästä (oravanpyörä on kielletty sana) pois hyppäämään. Eipä ole omankaan työpaikkani porukkalotto vielä tuottanut tulosta.

Jaksamista ja uskaltamista Vampire ja muut, jotka mietitte mitä muuta sitä voisi elämässään tehdä kuin olla orjana ja vankina omassa työssään.