Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Vampire, sen vähän mitä olen nyt kokeillut työnhakua niin edes vuosien työkokemus, hyvät ja ylitsevuotavaisen imartelevat työtodistukset ja into ja pätevyys juuri kysyttyyn työpaikkaan eivät todellakaan välttämättä tuota tulosta. Kokeilin, mutta en päässyt edes haastatteluun asti. Toki viestini saattaa masentaa entisestään, mutta halusin tuoda tämän esille siksi että vika ei todellakaan välttämättä ole sinussa.
Mutta on tämä yhteiskunta jotenkin vähän perseestä vaikka suhteessa meillä menisikin hyvin. Ei täällä muuten olisi niin paljon masennusta, uupumusta ja ahdistusta.
Mistä johtui mieleen että meillä on pöydällä kelalta tullut kirje, jossa on lomake joka pitäisi täyttää ja minä saan aina jo pelkästään suljetun kelankuoren nähdessäni ihan fyysisesti hengenahdistusta ja tekisi mieli heittää kuori ikkunasta ja laittaa ovet lukkoon tai vaihtoehtoisesti juosta kovaa ja kauas. Mitä en tietenkään tee, mutta se typerä lomake on jatkuva riski mielenterveydelle ja sitä ei voi oikein edes kätkeä minnekään kun sitten sitä ei ainakaan ikinä voi muistaa täyttää. Voisikohan vaikkapa psykologilta saada vapautuksen kelan kanssa asioinnista niin että joku muu voisi tehdä sen puolestani? Käytännössä Nova jo hoitaakin lähes kaiken minun pankkitunnuksilla, mutta puhelimessa eivät voi hoitaa asioitani Novan kanssa. Pitäisi voida.

Kappas kun satuinkin juuri puhumaan kelasta! Heillä kun ei ole minkäänlaista joustoa ihmisten erilaisia elämäntilanteita ajatellen. Entiseen työpaikkaani en palaa ja kaikki vaihtoehtoiset järjestelyt tuntuvat kuivuvan käsiin. Kaikki millä voisin päästä kokonaan eroon paikasta ja tai joilla voisi lykätä paluuta. Jos tilanne on edelleen tämä 28.6.2017 niin toivottavasti siihen päivään mennessä olen saanut edes selvitettyä itselleni keinon jolla päätän tämän p****n elämäni. Muuten joudun vaan irtisanoutumaan ja jäämään tyhjänpäälle ja kuolemaan nälkään, mutta joku vähän tuskattomampi ja nopeampi vaihtoehto olisi ihan kiva.

Sisko soitti juuri, että tänään suomenajokoiramme Riina jouduttiin lopettamaan tänään.
Olihan minulla jo tiedossa että Riinalla oli kaikenlaisia vaivoja ja että se lopetettaisiin piakkoin, mutta ei se silti lohduta yhtään.

13 vuotta ehdit ilahduttaa elämääni, lepää rauhassa rakas luppakorva. ❤

Viiden hengen sisarusparvestani isoveljeni on minulle etäisin henkisesti, vaikkeikaan maantieteellisesti. Niinpä yllätyin, kun hän soitti minulle eilen. Hänen keuhkostaan oli poistettu puolitoista litraa nestettä ja torstaina katsotaan tietokonetomografilla, mitä se on syönyt. Tulokset hän saa tietää viikon päästä tutkimuksesta. Äitimme kuoli syöpään, joten sukurasitetta on ja aihetta pelätä pahinta. Rauhoittelin häntä parhaani mukaan. Useimmat tutkimukset eivät paljasta mitään hälyttävää. Toivottavasti tämäkin on yksi niistä.

Miten reagoida normaalisti tällaisessa tilanteessa? Se kysymys piinaa minua eniten. Häpeän, kun en ole hädissäni isoveljeni puolesta niin paljon kuin pitäisi ja toisaalta hätäilen omasta puolestani sukurasituksen vuoksi. Kehossani sitä paitsi on rutkasti enemmän soluja kuin useimmilla muilla ja siten on suurempi mahdollisuus, että jossain niistä menee jotain pahan kerran vikaan. Useampaa syöpäkuolemaa sivusta seuranneena en toivo samaa kohtaloa itselleni (kukapa toivoisi?).

Pagba sanoi:

Miten reagoida normaalisti tällaisessa tilanteessa? Se kysymys piinaa minua eniten. Häpeän, kun en ole hädissäni isoveljeni puolesta niin paljon kuin pitäisi ja toisaalta hätäilen omasta puolestani sukurasituksen vuoksi.

Click to expand...

Tämän kaltaisia kysymyksiä olen itsekin pohtinut usein. En tiedä onko se ihan itse rakennettu selviytymissysteemi vai esimerkiksi luonteenpiirre, mutta minä en osaa hätäillä toisten ihmisten puolesta. Jos hätä ja huoli olisi jollain todella läheisellä, kuten vaikkapa Novalla tai Mushulla niin olisin hädissäni, itkisin ja panikoisin (teen sitä välillä ihan syyttäsuottakin), mutta esim. omat vanhemmat (joille toivon kaikkea hyvää) eivät saa moisia reaktioita aikaan. En soittele perään jos heillä on jotain vaivaa. Toki olen huolissani, mutta huoli ei pääse kovinkaan syvälle tunnetasolla. Se on enemmän järjen kautta tulevia asioita, kuten miten se vaikuttaa minuun jos jonkun terveys romahtaa, mitä minun pitäisi tehdä siinä tilanteessa ja mitä elämästäni katoaa tapahtumien myötä. Esimerkkinä vaikkapa vaarini kuolema. Vaarin sairastellessa olin tottakai huolissani ja mietin vaaria usein, mutta en ollut yhtään hädissäni tai kovin pahasti ahdistunut. Kun vaari sitten kuoli se tietysti meni tunteisiin ja vieläkin välillä saatan itkeä jos vaikka kuuntelen tiettyjä kappaleita ja muutenkin olen herkässä mielentilassa. Kuitenkaan näitä tunteita ei ollut silloin kun vaari sairasti. Usein olen soimannut itseäni siitä etten osaa ottaa muiden suruja tunteella.
Toiselta puolelta taas minusta on myös hyvä ettei kaikki mene tunteisiin. Minulle voi huoletta kertoa murheitaan ja huoliaan ilman että otan niitä liian raskaasti. En tietenkään vähättele toisen kokemuksia (minusta tunne pitää olla sallittu sellaisena kuin kukakin sen kokee. Jos minulle ei aiheuta suurta surua myyrän kuolema ja joku toinen taas itkee niin kummankin tunne on todellinen ja yhtäläisen arvokas), mutta minä en välttämättä koe niitä siinä hetkessä itse kovin elävästi ja siksi ne kuormittavat minua varmasti paljon vähemmän kuin niitä joille tällaiset jutut aiheuttavat voimakkaampia tunteita. Joskus jopa jos minulle itselleni on sattunut jotain saatan yllättyä miten joku muu ottaa sen niin paljon raskaammin kuin minä itse.
Voin olla väärässä, mutta minusta on usein tuntunut että varsinkin tyttöporukoissa kuuluisi kaikenlaisiin juttuihin reagoida hurjan näkyvästi ja räikeästi olipa juttu sitten positiivinen tai negatiivinen. Pitäisi itkeä toisen puolesta, osata halata ja jopa suuttua toisen puolesta. Sitten kun näitä tunteita ei todella tule niin pitäisi ainakin esittää että niitä on ettei vaikuta välinpitämättömältä tai kylmältä. Mikä ei minusta välttämättä ole reilu tuomio. Ajatuksissaan voi olla hyvinkin toisen puolella ja toivoa hänelle vain hyvää tai olla iloinen siitä että toinen saa lapsen tai surullinen kun kissa kuolee, mutta jos tunnereaktio ei ole niin suuri niin tuntuu vähän valheelliselta lähteä esittämään suurta synpatiaa. Voi antaa tukeaan vähän eri tavalla. Tiedän että toisissa piireissä taas katsotaan kieroon suuria tunteita ja niiden esille tuomista. Että sikäli varmaan ongelmaa on molempiin suuntiin tilanteesta riippuen.

Tulipas romaani

Kukin reagoinee "normaalisti" omista lähtökohdistaan. En minäkään jaksa olla hirveän huolissani muista ihmisistä, elleivät he ole olennainen osa omaa elämääni. Usein tuntuu, että esim. kontulaisten huolet ja murheet koskettavat enemmän kuin omien sisarusteni, koska vaikka siskot ja veljet ovat rakkaita, ei meillä ole hirveästi yhteistä.

Jaamarin mainitsemaa ylenpalttista toisten elämän myötäelämistä olen välillä ihmetellyt itsekin, ihan ihmisten sukupuolista riippumatta. Olen tullut siihen tulokseen, että se on joku ekstroverttijuttu, jolla minun iontroverttinä ei tarvitse vaivata päätäni.

Milloinhan tämä elämän odotusvaihe olisi ohi. "Vielä 5h töitä ja sitten vielä kaksi päivää töitä niin sitten on vapaata." "Vielä jaksat pari viikkoa niin pääset vähän pidemmille vapaille miittiin." Voisiko elämä olla joskus kivaa. Ollapa työ, josta oikeasti tykkäisi.

Haaveilen joka päivä siitä, että jostain työpaikasta olisi napannut. Tai että saan vaan yhtäkkiä muutaman tonnin ylimääräistä rahaa ja sitten voin irtisanoutua ja lopettaa tämän hemmetin mielenterveyteni tuhoamisen täällä.

Huoh.

Voimia, voimia, voimia sekä paljon houkantuuria tai vaan onnea uuden työn taikka lottovoiton/arpajaisvoiton/yllättävän rahantulon suhteen.

Ystäväni menetti juuri ison osan irtaimistostaan ja mm. vanhoja perintöhuonekaluja (isoisoisän tekemän kellon ja lipaston esimerkiksi), kun kesäasukas oli myynyt niitä hänen selkänsä takana parin kuukauden ajan. Asunto on täynnä roskaa ja neuloja ja ystävä on aivan shokissa. Harmittaa myös vähän jättää väliin The Miitti, mutta vielä enemmän surettaa oma avuttomuus: mistä tällaisessa tilanteessa edes kuuluu lähteä liikkeelle? Keille kaikille pitää ilmoittaa, mitä kotivakuutus korvaa, mistä saa tavara-apua ensihätään?

Todella kamala tilanne ystävälläsi. Ensimmäiseksi pitäisi tehdä rikosilmoitus (ellei ole jo tehty), seuraavaksi tehdä vakuutusyhtiölle lista varastetusta ja myydystä omaisuudesta sekä selvittää vakuutusyhtiöltä, onko mahdollista saada korvauksia myydyistä tavaroista. Huoneet / tilat kannattaisi myös kuvata / videoida ennen siivoamista, jotta pystyy näyttämään toteen, missä kunnossa se on ollut. Poliisilta pitäisi myös selvittää, onko myyty omaisuus mahdollista saada takaisin, koska rikoksesta tässä nyt on kysymys.

Poliisi on nyt luvannut tulla paikalle ja heitä odotellaan parhaillaan shokkipitsan parissa. Kuvattu on, videota otimme myös. Vakuutusyhtiöltäkin on ilmeisesti tulossa ihan neuvova ihminen paikalle, joskin vasta maanantaina - mutta kehottivat sieltä tekemään tuon listan ja myös kuvaamaan. Myös isännöitsijä (joka onneksi oli tietoinen alivuokralaisesta) on ollut tosi ymmärtäväinen ja tukena, vaikka hänkin ymmärrettävästi aika kauhuissaan.

Onneksi ystävän vanhemmat reagoivat myös nopeasti ja ilmoittivat, että maksavat siivouksen ammattilaisten tekemänä ja ovat muutenkin kaikin tavoin mukana asian selvittämisessä. (Parempi tarkemmin ajateltuna niin, koska asunto voi olla asukkaan jäljiltä vaarallinen siivota, kun on käytettyjä neulojakin, ja hyvä välineistö on todella tarpeen.) Sekin hoidetaan sitten alkuviikosta, kun vakuutusyhtiö on käynyt. Nyt ystävä tulee ensimmäiseksi yöksi luokseni ja menee sitten evakkoon vanhemmilleen muutamaksi päiväksi. Ja meitä on monta auttamassa, joten se vähän helpottaa shokkia.

Meinasin käydä tankkaamassa ja viedä lapsen samalla jäätelölle, mutta tajusin ettei minulla ole varaa edes siihen jäätelöön

Tänään sain kuulla että isäni aivoista löydettiin nelisenttinen kasvain. Se ei ole syöpää, mutta pitää leikata kuitenkin pian. Se painaa näköhermoa, joten isäni voi sokeutua toisesta silmästä.
Nyt pelottaa melkoristi. Kauheaa.

Voimia Sidhielille ja muulle perheelle. Todella pelottava tilanne. Toivotaan, että isäsi silmä säästyy, tai ainakin että se on ainoa hinta pelastetusta hengestä.
Minun äidilläni löydettiin viime syksynä pahanlaatuisia kasvaimia maksasta, mutta minä sain kuulla asiasta vasta lopputalvesta palattuani vaihdosta. Sitten elin pitkään epävarmuudessa, tehoaako hoidot vai ei, tai kuinka paha tilanne ylipäänsä on. Minua "ei haluttu huolestuttaa" millään yksityiskohdilla sairaudesta. Nyt näyttää toistaiseksi hyvältä, kasvaimet on saatu pienenemään lähes olemattomiin ja äiti saa pitää taukoa rankoista hoidoista. Kyseisestä syövästä ei vain kuulemma voi koskaan täysin parantua.

Nyt surettaa (edellä olevia asioita vähemmän mutta silti todella paljon) se, että kotitaloni ympäriltä on kaadettu hehtaarikaupalla metsää. Kaikki lapsuuden ihanat seikkailupaikat, omaa tonttia seinustavat kuusikot on poissa. Nyt näkee naapuriinkin, kun yksi lempimetsiköistäni (ks. tämä runo) on pistetty kokonaan matalaksi.

Tsemppiä Sidhiel. Onneksi kasvain löytyi ja ilmeisesti ennuste on ihan hyvä. Lisäksi meillä on Suomessa ihan loistavat neurokirurgit, minunkin äitini palauttettiin kuoleman rajoilta normaaliin elämään ratsastusonnettomuuden jälkeen =)

Samoin tsemppiä sinulle ja äidillesi, Dracaena. Minulla on eno aikalailla samassa tilassa: syöpä on kontrollissa, mutta parannettua sitä ei saada. Lääkäri kuitenkin totesi itsevarmasti, että eno saadaan hyvällä hoidolla pidettyä hengissä ja hyvissä voimissa ihan yhtä pitkään kuin ilman syöpääkin.

Metsän kaataminen on kamala asia. Kasvaahan se uudelleen, ellei kyse ole siitä kaikkein ikävimmästä eli uudisrakennusten tieltä kaatamisesta, mutta siihen menee niin älyttömän kauan...

Isilmírë sanoi:

Metsän kaataminen on kamala asia. Kasvaahan se uudelleen, ellei kyse ole siitä kaikkein ikävimmästä eli uudisrakennusten tieltä kaatamisesta, mutta siihen menee niin älyttömän kauan...

Click to expand...

Ei tuohon kaistaleelle onneksi mitään rakenneta, se on kaavoitettu "puistoalueeksi" tai vastaavaksi (hehheh, täällä korvessa puistoja tarvitaankin). Vanhempani yrittivät ostaa tuon puolen hehtaarin metsän joitakin vuosia sitten, mutta kunta kieltäytyi vedoten kaavoitukseen. Ja luultavasti suunnitelmissa oli tietenkin ottaa rahat pois vihreästä kullasta. Ja vaikka puusto kasvaakin takaisin, on maakerrosta möyhitty koneilla niin pahasti, ettei se idyllinen puroalue ainakaan toivu.

Joo. Meidänkin kotimetsässä on edelleen selvästi näkyvillä metsäkoneen jälkiä, jotka olivat vanhoja ja ympäriltään umpeenkasvaneita jo silloin, kun muutettiin tänne ollessani yhdeksänvuotias. Ja "metsänhoidolliset toimepiteet" ovat jo lapsuudessani tuhonneet paikkoja, joista tykkäsin. Vaikka ne ovat parissakymmenessä vuodessa kasvaneet uudelleen metsäksi, ne ovat nykyään ihan erilaisia. Onneksi edes tuo Vantaan puoleinen osa kotimetsästä on nykyään yksityistä luonnonsuojelualuetta...

Metsänhoidollisesti on nykyään tapana kuopaista maa ylösalaisin ja istuttaa siihen nurin käännetylle maapalaselle taimi joka saa paremman lähdön kun maa on myllätty. Tarkoitus olisi siis kääntää maa ja laskea se paikoilleen, mutta yleisesti tapana taitaa olla että maa vaan käännetään siihen sivuun ja tuloksena on kuoppa ja möykky ja näitä yhdistelmiä koko maanpinta täynnä. Tosi hienoa.

Niinpä, tuo käytäntö aiheuttaa metsien muun käytön vaikeutumisen. Liikkuminen on hankalaa ja marjapaikat menetetään ainakin väliaikaisesti.

Voimia Sidhielille kuin myös Dracaenalle läheistensä sairauksien vuoksi. Ajoissa toteaminen ja hyvä hoito auttavat paljon.

"Oikealla makulassa makulopatia, joten silmänpohjakuvaus uudestaan puolen vuoden kuluttua."
Silmänpohjakuvauksen tiedot eivät varsinaisesti piristä maanantaiaamua. Sinänsä ironista, että makulopatia on yleisempää just niillä toisen tyypin diabeetikoilla ja oma hoitotasapaino ollut viimeisen puolen vuoden ajan luultavasti paras varhaislapsuuden jälkeen. Verenpaineet olleet kyllä (aikaisempia tyypillisiä matalia) korkeammalla keväästä asti.