Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Toivottavasti douvin näkö ei kovin pahasti ole heikkenemässä. Tai että ainakin sitä nyt osataan tarkkailla entistä tarkemmin ja hoitaa.

Oma surunaihe: isän alkoholiongelmat ja äidin ankea arki päihderiippuvaisen perheenjäsenenä.

Tämä on ennemminkin pelonaihe. Niitä Melkorin pellejä hyppi meidän pihalla tänään illalla. Noin puoli tuntia ennen kuin tulin kotiin. Ahdistaa niin paljon, pelottaa oman turvallisuuden puolesta ja muuta vastaavaa. Tietysti jotkut kersat tämänkin takana luultavasti ovat, mutta silti. En pidä ajatuksesta että pihallani hyppää tuntemattomia naamioituneita ihmsiä. En siis pelkää erityisesti pellejä, vaan ajatus kenestä tahansa vieraasta tuijottamassa ikkunasta on vain hyvin ahdistava. Ja tämän huomasivat siis naapurit eivätkä muu perhe, joka oli kotona.
H#&*@tti että pelottaa liikkua ulkona tämän jälkeen.

Kaamosmasennus ja kaikki sen aiheuttamat ailahtelevat mielialat ja väsymys.

^Samansuuntaista. Yleisen väsymyksen ja vetämättömyyden ohella eniten elämää haittaava tekijä on se, että muisti vähän pätkii eikä aivot tunnu toimivan. (Esimerkkitapaus: Kuoron nuotistonhoitaja kyseli viime viikolla että mitä nuotteja keneltäkin puuttuu, ja nohevasti kyllä vastasin kyselyyn, mutta päähäni pälkähti vasta pari päivää myöhemmin treeneissä että kysely vähän saattoi implikoida sitä, että ne omistamansa nuotit voisi etsiä ja ottaa mukaan. Normaalia olisi ollut unohtaa, mutta mä oikeasti en tajunnut.)

Maailmantuska on välillä vahva. Miten ihmeessä me karvattomat apinat onnistuimme rakentamaan itsellemme tällaisen tuhovälinearsenaalin? Tähänkin mennessä olemme muuttaneet sonnaksi kaiken mihin olemme koskeneet, mutta onneksi teknologinen kehitys avaa paratiisin portit ihan jo nurkan takana.

Kuulostaapa tutulta. Tuskailin tässä juuri parisen päivää sitten maailman tilannetta, ja siinä hetken pohdiskeltuani alkoi tuntua siltä, että mielummin eläisin vaikkapa Keski-Maassa örkkien keskellä kuin täällä sinisellä planeetallamme (joka ei muuten kohta ole enää sininen vaan saasteista harmaankirjava). Sen verran pahalle tolalle olemme kaiken saaneet. On sotia ja ilmastonmuutosta, teknologiaa, joka saa karvani nousemaan pystyyn ja ihmisten itsekeskeisyyttä, joka ylittää tällaisen pikkuisen hobitin käsityskyvyn kokonaan. Voi sentään.

Varsinainen ärsytyksen aiheeni on jatkuva masentuneisuus. Liekö kaamoksesta johtuvaa, mutta puhti on poissa, opiskeluissa tulee alisuoriuduttua ja mikään ei kiinnosta. Tavallaan sitä jo huolestuukin, kun mieli ei tahdo nousta enää edes entisten ilonaiheiden avulla. Mun puolestani joulu saisi jo tulla, toisi jotakin valoa tämän synkkyyden keskelle.

Parannetaan Auringonkehrän maailmankuvaa hieman:

Onahn tuo toki totta, että media antaa hieman vääristyneen kuvan maailman tilanteesta. Tiedän sen kyllä, mutta olen sen verran herkkä ja mahdottoman helposti huolestuvaa ja ahdistuvaa ihmistyyppiä, että ensimmäisenä silmä kiinnittyy kaikkeen järkyttävään ja negatiiviseen. Ehkä mun kannattaisikin pitää hetken taukoa kaikesta mediasta, tai ainakin koittaa järkeillä asioita hieman enemmän.

Minä en edes lue juurikaan näitä uutisia tai jos luen niin en suostu reagoimaan tunteella kaikkeen maailmanpahuuteen. Monesti en myöskään anna itseni surra minulle tuntemattomien ihmisten poismenoa. Voin kyllä olla pahoillani hänen läheistensä puolesta jos tuttu, mutta olen ajatellut ettei kaikkia maailman ihmisiä vaan voi oikeasti surra. Yleinen maailman tila pyrkii kyllä monessa kohtaa huolettamaan kun kuulee paljon vaan huonoa ja pahaa. Mutta ei niitä yksin voi jäädä murehtimaan. Voi tehdä asian eteen sen mihin omat resurssit riittää ja muuta ei kannata liikaa pyöritellä päässään. Toki ehkä helppo sanoa kun minulle tämä on aika helppoa. Jollekin muulle varmasti paljon hankalampaa.

Päästin näköjään internetkommentoinnin menemään tunteisiin vastoin parempaa tietoani. Joku kirjoitti Hesarin mielipidepalstalle siitä kuinka herkällä introvertilla lapsella on vaikeaa koulussa kun koko ajan tulee uusia työskentelytapoja ja ryhmätöitä sun muuta uuden opsin mukaista jännää. Ja sitten kommenteissa empatiakyvyttömät urpot huutelevat kaikenlaista, kuten "vilpittömästi en ymmärrä mitä muuta tuollainen herkkyys on, jos ei muuta kuin heikkoutta ja kyvyttömyyttä" tai "lapsen introverttiyteen on hyvä puuttua, jos se tuossa määrin haittaa koulunkäyntiä".

Surettaa tällainen ajattelu, kun koko ajan taistelen sen olon kanssa että ei kukaan halua esim. palkata mun kaltaistani ihmistä joka ei ole ulospäinsuuntautunut ja superpositiivinen (välillä tuntuu ettei työmoraalilla tai osaamisella/oppimiskyvyllä ole missään duunissa mitään väliä kunhan vaan on superiloinen ja supersosiaalinen). Koska jos ihminen ei vaikka tykkää tehdä ryhmätöitä vieraiden kanssa tai jaksaisi koko ajan opetella uusia työtapoja juttuihin jotka hoituisi tutuillakin tavoilla, niin luonnollisestihan se tarkoittaa samantien että on niin sisäänpäinkääntynyt ettei osaa edes päivää sanoa muille, tai että ei pysty ikinä sopeutumaan mihinkään muutokseen. Oispa joku puuttunut mun introverttiyteeni lapsena niin ei tarvis olla heikko ja kyvytön aikuinen

Ja mitenkähän siihen introverttiyteen muka puututaan? Voi siedättää kestämään joitakin tilanteita ja hakea toimintatapoja jotka tekevät tilanteesta helpomman, mutta hyvänen aika ei se silti sitä introverttiyttä poista tai tee yllä kuvatuista jutuista sen helpompia! Eli sopeutetaan introvertti ekstroverttien maailmaan eikä edes yritetä löytää sellaisia keinoja joiden avulla kaikki voisivat selviytyä tehtävistä omana itsenään

Se on hyvä jos ihmiset osaavat erottaa autismia ja introverttiyttä toisistaan. Muttä tätähän tämä on: on niin helppoa olla kapeakatseinen ja elää itselleen mukavien arvojen kanssa. Väki joka jaksaa olla avarakatseisempi, suvaitsevaisempi ja välittävämpi on aina vähemmistössä; tai ei ainakaan ole niin suulas itsestään kuin kenties pitäisi. Poliittisellakin tasolla tunnutaan feilaavan kerta toisensa jälkeen. Ei opita oikeaa tapaa vedota tunteisiin, ei opita ilmaisemaan asioita niin, ettei se vaikuta nillittämiseltä tai käytännön elämän kosketuspinnattomalta korkean tason liidolta.

Tällä hetkellä olen varsin väsynyt oman introverttiuteni vahvuuteen.

Välillä olen epäillyt etten olekkaan pelkkä introvertti vaan päässäni on todella jotain vialla, kun muut ihmiset vaan pelottaa niin paljon. Hyvien kavereideni kanssa olen normaali ja jopa äänekäs ja uskallan sanoa mitä haluan, mutta viimeisimmät tällaiset kaverit sain vuonna 2010 ja minua pelottaa, etten enää pysty saamaan kavereita niinkuin ennen, kun en uskalla edes lähestyä ihmisiä. Ensi vuonna pitäisi kuitenkin vaihtaa koulua ja kaikki piirit vaihtuu niin saa nähdä mitä tapahtuu.
Myös semmoinen oletus, että kaikki vihaa mua on aika mielenkiintoinen juttu ja vähän kiinnostaisi tietää, mistä se on saanut alkunsa. Miitit ovat tästä hyvä esimerkki. Vaikka olen keskellä ihmisiä, joista pidän, jotka ovat auttaneet minua eivätkä koskaan tehneet mitään pahaa, niin silti on sellainen olo, että jos teen pienenkin virheliikkeen niin vähintään joku balrog syöksyy kimppuuni. Saatan suunnitella portaiden laskeutumisen etukäteen yksityiskohtia myöten, jotta en joutuisi kenenkään tielle tai tilanteisiin joita voi luonnehtia sanalla awkward. Tekee toisinaan mieli raastaa omat hiukset päästä tällaisesta järjettömyydestä ja typerästä pelosta. Jos joku teistä alkaa vihaamaan minua, koska vahingossa kompastun portaissa niin... Ehkä se ei ole minun syyni. Siksi en varmaankaan tule yksin pyytämään mahtuuko johonkin peliin vielä, vaikka ehkä huvittaisikin tulla ja vaikka haluaisinkin auttaa vaikka ruoanlaitossa pelkään, että en osaa jotain ja nolaan itseni ja tämä on täysin omaa vajavaisuuttani, eikä kenenkään muun vika ja yritän jatkuvasti tehdä kaikkeni, jotta muuttuisin. En haluaisi olla niin samanlainen kuin elokuvan The perks of being a wallflower päähenkilö, mutta itseään ei ole ihan helppo muuttaa.

Toisena surunaiheenani tänään on surullinen maailmanpoliittinen tilanne, lähinnä äärimmäisen idioottimainen suurvaltajohtaja, jonka mielestä ilmastonmuutos on kiinalaisten salajuoni. Kyllähän se on jo itse kuollut pois siinä vaiheessa kun hänen orastavan ympäristöpolitiikkansa jälkivaikutukset tajuaa silmät kiinnikkin kulkevat kaduntallaajat ja kukakohan jäljet sitten joutuu siivoamaan, mikäli niiden siivoaminen on vielä mahdollista. Tekisi kyllä suoraan sanottuna mieli haistattaa pitkät koko äijälle. On vain niin kyvytön olo kun ei itse pysty tekemään mitään.

Arwen, olen ennenkin joutunut toteamaan että meissä on tosi paljon samaa. Minulla on pahimmillaan ollut juuri samanlainen olo mitä kuvasit yllä. Edelleen suunnittelen hyvin tarkkaan missä tahdon olla ja mitä tekemässä kun meille tulee vieraita. Istunko lukemassa, hämmennänkö ruokaa vai olenko lapsen kanssa ikkunassa vastassa. Ilman tällaista etukäteissuunnitelmaa tunnen olevani liian haavoittuva vieraiden saapuessa. (Ehkä tästä syystä pidänkin tosi epäkohteliaana jos vieraat saapuvat tosi paljon ajoissa ilmoittamatta etukäteen). Minä tosin luulen tietäväni mistä se johtuu. Minut on useampaan kertaan pettäneet juuri ne ihmiset joihin olen eniten luottanut ja koska en ole kovin hyvä lukemaan ihmisiä niin on hankala luottaa muihin. Eli et ainakaan ole yksin asian kanssa.
Ystävystyminen ja luottamus voivat olla hyvinkin pitkän prosessin lopputulosta. Vaikka joskus omalla kohdallani pelkään etten voi ikinä saada uusia ystäviä sillä en usko kenelläkään olevan kärsivällisyyttä yrittää kanssani useampia vuosia niin kappas kun olenkin yllättäen ihan hyvällä tiellä sellaisten ihmisten kanssa joihin tutustuin Mushun synnyttyä. Ei perillä vielä, mutta niin pitkällä jo että uskallan joskus puhua omista ongelmistani heille kasvotusten. Eli meillä kahdella on varmasti vielä toivoa Pitää vaan hyväksyä itsessään se että ei ole nopea ystävystymään ja luottamaan. Kivoilla kavereillakin tekee jo paljon, vaikka ei se ihan sama asia olekaan.
Oman kokemukseni pohjalta uskallan sanoa että kaveripiirin vaihdos voi olla tosi hyväkin juttu. Se voi avata yllättäviä ovia ja jos on hyvä porukka niin sieltä voi löytyä yllättävänkin nopeasti sellaisia ihmisiä joihin rakentuu erilainen luottamus kuin vanhojen kavereiden porukassa. Tai sitten ei, mutta tuskin asiat silti huonompaan menee

Arwen Undomiel Iltatähti sanoi:

Myös semmoinen oletus, että kaikki vihaa mua on aika mielenkiintoinen juttu ja vähän kiinnostaisi tietää, mistä se on saanut alkunsa.

Click to expand...

Kerro jos saat selville! Mä olen kanssa havainnut että vaikka olisin ihan uudessa seurassa missä kellään ei pitäisi olla hirveästi ennakkokäsityksiä musta, tuntuu silti jotenkin siltä että otsassa lukisi inhottava huono ihminen, älä puhu sille (en tiedä pitäisikö käyttää näin likeistä esimerkkiä, mutta esim. jotkut sellaiset tyypit joita Konnussa moni on kehunut mukavaksi ja huomioonottavaksi nimenomaan uusia miittaajia kohtaan, eivät puhuneet ensimmäisessä miitissäni mulle mitään). Tämä on tosin viime aikoina onneksi vähän lientynyt ehkä hyvien kokemuksien kautta. Olen myös järkeillyt niin, että kun kaikki muutkaan ihmiset ei voi olla ulospäinsuuntautuneita ja rohkeita (vaikka minusta siltä tuntuukin), niin ehkä kahden ujommanpuoleisen on vaikea ruveta noin vain kälättämään keskenään. Tai että ehkä jonkun toisen silmään minä vaikutankin ylimieliseltä/välinpitämättömältä, johon on siksi vaikea ottaa kontaktia, vaikka se johtuukin siitä että olen itse niin varautunut. Mene ja tiedä.

Arwen Undomiel Iltatähti sanoi:

Siksi en varmaankaan tule yksin pyytämään mahtuuko johonkin peliin vielä, vaikka ehkä huvittaisikin tulla

Click to expand...

Tähän kanssa samaistun aika hyvin. Kerran yhdellä toisella foorumilla oli jotain puhetta miiteistä, ja siellä oltiin aika jyrkkäkantaisia siitä, että "jos joku on arka niin ei ole meidän vastuulla sitä pyytää mukaan mihinkään, pitää itse olla aktiivinen". Toki meillä varautuneemmillakin on vastuu omasta olemisesta eikä aina voi odottaa että toiset tekevät kaiken työn, mutta joskus siihen ei vielä ole valmiuksia, ja onko se niin vaikeaa joskus vaikka kysyä joltain selkeästi yksin hengaavalta että haluutko tulla mukaan pelaamaan? Rohkeuden määrä ei ole ihmisessä vakio, ja seuraavalla kerralla se ujo saattaisi jo uskaltaakin oma-aloitteisesti kysyä pääseekö mukaan. Mulle ei-me-sua-haluta-mukaan-taustaisena on ollut (ja taitaa olla välillä vieläkin) tärkeää että eksplisiittisesti pyydetään mukaan/ilmaistaan että oon tervetullut, edes jotenkin ohimennen. Muuten tulee niin helposti se tunne että kaikilla ois kivempaa jos olisin muualla, eikä siitä järkeilemällä oikein kokonaan pääse irti.

Jos tää mitään lohduttaa, niin mulla on tällä hetkellä paljon enemmän hyviä kavereita ja jopa ystäviä kuin uskalsin vaikka kymmenen vuotta sitten kuvitella, ja minun on aina ollut vaikea tutustua uusiin ihmisiin. Oma reseptini on ollut lähteä mukaan johonkin harrastustoimintaan ja olla vaan sen suhteen aktiivinen (ottaa kaikkia nakkeja jne) niin jotenkin ne ihmiset on pikkuhiljaa tulleet siinä sivussa

Täälläkin yksi, joka uskoo olevansa ikuisesti tuomittu kurjuuteen, yksinäisyyteen ja työttömyyteen, koska on sattunut syntymään sellaisella vammalla kuin introversio. Steelin alkuperäinen viesti siis kovasti resonoi. Suren myös jatkuvasti sitä, että tarjolla olisi pelkästään sellaista sosiaalisuutta, joka kuluttaa ja ahdistaa ja pilaa seuraavankin päivän. Mutta kyllähän sen täytyy jotenkin olla minun omaa syytäni, jos minusta ei ole kivaa istua meluisassa baarissa meluisan päivän päätteeksi juttelemassa ihmisille, joista suurinta osaa en tunne henkilökohtaisesti (no tuntisin jos istuisin siellä meluisassa baarissa!).

Varsinainen uusi antini tähän keskusteluun on tutkija Liisa Keltinkangas-Järvinen, joka on kirjoittanut temperamenteista ja intro- ja ekstroversiosta kirjoja, mm. viimeisimpänä "Hyvät tyypit". Temperamentti ja työelämä. En ole vielä lukenut, mutta pitäisi. Tuota kirjaa voisi myös lahjoittaa aika moneen paikkaan, jos ne asenteet joskus muuttuisivat. Erityisesti ajattelin nyt entistä kesätyönantajaani, joka aikoinaan sanoi, että muuten ihan hyvää työtä mutta huonot sosiaaliset taidot, pitäisi olla aktiivisempi kahvipöytäkeskusteluissa.

Juu, sehän on niin että jos ei hautajaisissa avaudu tuntemattomille seksielämästään äänekkäästi nauraen, on sosiaalisissa taidoissa parantamisen varaa. Kuitenkaan tietääkseni psykologisessa tutkimuksessa ei ole tullut esiin mitään ekstroverteille suosiollista sosiaalista tai kognitiivista mittaria. Kiinassa johtajatkin ovat läntisellä mittapuulla usein introverttejä, ja ekstroverttejä on siellä enemmistö vain rikollisista. Suomi sijoittunee tässä suhteessa varmaankin jonnekin Kiinan ja USA:n välimaastoon. USA on tässäkin suhteessa pahan imperiumi.

Varoitus, tämä on pitkä. Mietin pitkään, kirjoitanko tämän tänne, mutta tuntui siltä, että on pakko saada tämä asia purettua edes johonkin.

En tiedä onko kukaan huomannut, mutta minulla on jäänyt tosiaan vähän vähemmälle tämä käärmeily tänä vuonna. Olen ollut siitä surullinen, sillä on tuntunut, etten saa mitään ulos ja en ole oma itseni laisinkaan. Olen ikävöinyt tätä todella paljon. Syy on ollut kiireessä, stressissä ja pieleen menneessä käsileikkauksessa. Nyt kahden viikon ulkomaanmatkan jälkeen, tuntuu kuin olisin vihdoin saanut hengittää.

Olen ollut todella voimaton jo 1,5vuotta, sillä ei uskottu, että käteni on oikeasti kipeä. Olin opiskelupaikkani opintoretkellä, kalliolta noustessani kaaduin takaisin peukalon päälle. Tapaturma kävi 5.6.2015 ja lääkärissä röntgenissä ei bongattu mitään, mutta sitä ei taivuteltu ja tutkittu muutoin vaan lähetettiin buranan voimin kotiin. Kaikki väittivät, että kyllä se kuntoutuu itsekseen. Kyseessä on siis oikea käteni, eli kirjoittaminen, ruoanlaitto, saksilla leikkaaminen, meikkaus ja kaikki on ollut aika hankalaa, mutta olen opetellut korvaavia tapoja näihin arkipäivän haasteisiin.

2015 lokakuussa vasta uskottiin, että jotain mätää siinä on, kun tavarat ei pysy kädessä ja kipu vain jatkuu. Pääsin käsikiruegille joulukuussa ja leikkaus suunniteltiin helmikuulle 2016, mutta tämä ei käynytkään vakuutusyhtiölle, joka heräsi yhtäkkiä tähän tapahtumaan, että mitäs ihmettä. Leikkaukseni käskettiin perumaan ja minut lähetettiin Helsinkiin vakuutusyhtiön sairaalan leikkaukseen. Siellä tutkittiin lisää ja odotettiin 1kk, jos se vielä siitä tokenisi. (Hei kamoon.. 9kk tapaturmasta, eiköhän se olisi jo parantunut?!) Pyydettiin maksusitoumusta leikkaukseen, jonka vakuutusyhtiö eväsi, koska heidän mielestään on käynyt jonkinlainen muu tapaturma tässä kesäkuun ja lokakuun välissä, vaikkei ollut. Vakuutusyhtiön takia leikkaukseen pääsy viivästyi 6kk, eivätkä he tehneet mitään asian eteen. Olen yhteistyössä nyt heidän potilasasiamiehen kanssa.

Noh! Helmikuussa aloitettiin rumba alusta julkisella puolella ja pääsin toukokuun lopulla vasta käsikirurgille, joka totesi heti, että leikataan. Leikkaussali oli mennyt jo kiinni kesän ajaksi, joten leikattiin vasta elokuussa. Leikkaus meni ihan ok, poistettiin luuta, putsattiin irtopaloista ja huuhdeltiin jännetuppi. Parantuminen ei sujunut ongelmitta, vaan tulehtui ja paljastui bakteeriksi. Peukalo on arpeutunut väärin tyvestä, joka estää pystyyn nousun ja koukistamisen. Eli leikkauksessa on mennyt jotain pieleen haavan sulkemisessa, sillä tikit ovat menneet todennäköisesti hermojen kanssa nippuun. Nyt peukalo ei edelleenkään toimi ja on kipeä. On tehty magneettikuvaukset, hermoratatutkimukset ja käyty fysio- sekä toimintaterapiaa. Magneettikuvissa paljastui, että nivelissä on nestettä ja kulumaa, koska ei toimi kunnolla. Hermoratatutkimuksissa oli selvä ero, eli hermovaurio. Fysio-/toimintaterapia on auttanut saamaan peukaloon liikkuvuutta, mikä on erittäin tervetullut asia. Nyt 22.11. on jälleen kirurgi, toiminta-/fysioterapia sekä toinen potilasasiamies tapaaminen jolloin selviää, joudutaanko peukalo avaamaan uudestaan.

Nyt varmaan ymmärrätte, miksi olen ollut todella voimaton ja Kontuilu ei ole oikein tullut edes mieleen. En ole ollut oma itseni, mutta pienen välibreikin jälkeen tuntuu taas omalta itseltäni. Olen aika energinen ja hymyilen enemmän.

Voimia, Henane! Asioilla on kyllä yleensä tapana järjestyä. Onneksi, tavalla tai toisella. Kun vaan itsekin muistais sen.

Rohkeus kasvaa pikkuhiljaa. Olen itsekin paininut oman introverttiyteni kanssa vuosia, ja painin vieläkin. Viimeksi tällä viikolla, kun mietin, voisinko hakea harjoittelupaikkaa eräästä ortodoksesta järjestöstä. Opinnot kun alkavat olla siinä vaiheessa, että harjoittelu olis ajankohtainen. Miulla kun on sellainen pinttynyt käsitys, että järjestötyössä tarvii puhua ja olla esillä koko ajan (vaikka tämä on vain osatotuus, on järjestöissä paljon muutakin ns. "taustatyötä").

Tämä menee enemmän ehkä ahdistus-topikin puolelle, mutta miulla on ihan hirvittävä stressi ja uupumus kouluhommien suhteen. Graduohjaajani on vaativa, joten asioiden olisi tapahduttava aikataulussa. Gradun lisäks pitäis vielä ennen lomaa pitää 2 puhetta, tehä yks luentokurssi ja sen tentti sekä hoitaa vielä opponointikin. Ja luennoillakin pitäis keretä käydä. Ja muuta elämääkin pyörittää (kirkon lukuvuorot, kuntosali, arki ylipäänsä). Parisuhteenikin päättyi, joten pitäis vielä saada ajatukset kasattua senkin suhteen. Niin ja ystävän tukena olla hänen erotilanteessaan. Muuttokin saattaa vielä tulla tässä ennen joulua.

Puuuh, miulla ei riitä päivissä tunnit eikä kehossa voimat. :/

Voi Henane! Tsemppiä. Tosi kurjaa, kun julkinen terveydenhoito toimii nykyään niin pitkälti periaatteella "jospa se siitä itsestään", ja sitten kun vakuutusta tarvittaisiin kuluja kattamaan, kaikkitietävät vakuutuslääkärit tietävät potilasta tapaamatta, että ei sillä nyt ainakaan mitään vakuutuksen piiriin kuuluvaa vaivaa ole. Toivottavasti käsi saadaan vihdoin kuntoon.