Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Carrien kuolema sattui kyllä voimakkaammin kuin olisi uskonut. Ehkä se johtuu osin siitä, että viimeisen vuoden aikana sain niin paljon iloa ja rohkeutta hänen haastatteluistaan ja esimerkistään. Carrie oli monin tavoin uranuurtaja ja ennakkoasenteita ja kirjoittamattomia sääntöjä rikkova tyyppi. Tulee kyllä ikävä.
 
Leia. Ensimmäinen valkokankaalla kohtaamani todellinen naispuolinen toimintasankari. Prinsessa, joka ei todellakaan kantanut kruunua, pukeutunut röyhelöihin, kirkunut nähdessään hiiren, nukkunut huonosti herneen takia tai antanut sovinnaisten tapojen pidätellä kun piti toimia.

Älytöntä, miten suuren vaikutuksen muhun on tehnyt henkilö, joka esittää mielikuvitushahmoa. Ja tietysti myös se itse mielikuvitushahmo. Tavallaan ne kaksi eivät mun mielessäni ole erotettavissa.

In a galaxy far far away... the Force will be with you. Always.
 
En minäkään odottanut, että prinsessa, kenraali Leian kuolema sattuisi näin pahasti. On samanlainen olo kuin Leonard Nimoyn kuollessa: yksi lapsuuden scifimaailman "ikuisista" kantavista rakenteista onkin poissa, ja maailma on yhtäkkiä taas vähän kylmempi ja autiompi paikka. Täytyy siis itse fanittaa entistä enemmän ja sillä tavalla huolehtia omalta osalta, että fandom pysyy hengissä ja hyvinvoivana ja kantaa omien supertähtiensä kuolematonta muistoa hamaan ikuisuuteen.
 
Näyttelijöiden poismenossa on yksi hyvä puoli: heidän roolihahmonsa eivät koskaan kuole. Vaikka eipä se paljon lohduta, kun tuntee roolihahmon poistuttua näyttämöltä ihan sanattoman suurta haikeutta. Ei ole yhdenkään muun näyttelijän kohdalla tuntunut tältä. En uskalla edes kuvitella Meryl Streepin kuolemaa.

Olin muuten unohtanut että Leia oli myös kenraali. Sekin vielä :)
 
Eddie (koira) lähti testaamaan miten pärjäisi uudessa perheessä. Ihan muutaman tunnin vierailu nyt ensin ja jos menee hyvin niin sunnuntaina sitten mahdollisesti yön yli. Iloisena se lähti autoon ja oli ihan intona menossa. Surunaihe se on siksi että Eddien ottaessani lupasin sille ettei sen enää koskaan tarvitsisi vaihtaa omistajaa. Nyt sen kanssa on pari vuotta ollut hankalaa. Mushun tulo vaikutti siihen niin että se stressaa jatkuvasti ja on kuin eri koira. Pitkää ollaan venkslattu sen kanssa, mutta kun tilanne on kumminkin se että koira ei voi hyvin ja minä olen useamman kerran viikossa valmis viemään sen suoraan piikille kun ei vaan enää jaksa niin tämä on ihan varmasti paras ratkaisu. Pitää toivoa että tämä perhe olisi Eddielle sopiva ja se pääsisi lopulta rauhoittumaan. Surku vaan tulee kun meillä kumminkin on yhteistä taivalta takana jo kymmenisen vuotta.
 
Tuplapostaus, mutta nyt menee näin.
Ei tärpännyt Eddien kohdalla tällä kertaa. Minä olisin kyllä antanut koiran, mutta yksi perheenjäsenistä perui koko homman. Kurjaa tässä on se että tykkäsin oikeasti ihmisestä joka koiraa piti lainassa, luotin häneen ja lisäksi hän oli tästä läheltä niin Eddien oli helppo kyläillä. Eddie ehti jo ihan selvästi kiintyä ihmiseen. Nyt koko prosessi pitääkin aloittaa alusta :(
 
Kun muut juhlivat satavuotiasta Suomea, minä suren Malmin lentoaseman kohtaloa. Uudenvuodenaattona hyvät ystäväni saivat potkut (toimivat lennonjohtajina) ja 80 vuotta jatkunut putki katkesi, kun Malmin lennonjohtotorni, jota edes sodat eivät hiljentäneet, vaikeni Helsingin poliitikkojen vehkeilyn seurauksena. Vaikka se joskus avattaisiin taas, peruuttamatonta vahinkoa on jo tietyssä mielessä tehty. Operatiivisen lentotoiminnan uudelleen käynnistäminen on joiltain osin jopa vaikeampaa kuin sen luominen tyhjästä. Kaipaamaan jään erityisesti niitä ihmisiä, jotka joutuvat muuttamaan Lappiin uuden työn perässä. Surua ja vihaa herättää myös valtamedioiden kuten Hesarin ja Ylen täydellinen vaikeneminen asiasta. Inhoan sitä, että vanhempi sukupolvi tekee jatkuvalla syötöllä vallanhimossaan ja rahanahneudessaan tahallisia virheitä, jotka nuorempi polvi joutuu korjaamaan.
 
Kaverini meinaa ostaa valtavan telkkarin osamaksulla, myydä sen eteenpäin ja pistää rahat poikimaan ilmeisesti valuuttakeinottelulla. Hänellä on varma niksi ja hän on saanut pari omaa kaveriansakin mukaan. Tämä henkilö uskoo saavansa lyhyessä ajassa niin paljon mammonaa, että esim. maksaa isälleen takaisin kaiken sen rahan, mitä tämä on häneen vuosien varrella sijoittanut. Ja jää sitä pääomaa ihan tuhlattavaksikin.

Mietin, kuuluisiko tämä huonoihin vitseihin, mutta tragikoomisuudestaan huolimatta tämä lienee surunaihe. Toisaalta voihan sitä voittaa lotossakin, vaikkei edes osallistuisi. Kyse on vain todennäköisyyksistä.
 
Olen haikealla mielellä. Suru on ehkä hiukan liian vahva sana, mutta haikea kuvaa hyvin tilannettani.
Aloitin eräoppaan opinnot työn ohessa tammikuussa kaksi vuotta sitten. Olen aika ajoin palannut koulun penkille ja retkille ja tutustunut samalla suureen joukkoon mukavia ihmisiä. Kurssit ja kurssilaiset ovat vaihtuneet ja retkillä on aina mukana eri kokoonpano, mutta yhteishenki on löytynyt aina yhteisestä innostuksesta ja kiinnostuksesta luontoon. Olin tällä viikolla yrityskurssilla, joka on samalla viimeiseni tai lähes viimeinen kurssini. Palaan vielä koululle heinäkuussa, jos lomani sallivat vielä yhden kurssikokonaisuuden käymiselle luonnonhelmassa. Mutta siihen on aikaa puoli vuotta! Paljon ehtii tapahtua ennen sitä. Suren sitä, että tämä elämänvaihe alkaa olla vähitellen lopussa omalla kohdallani, eikä minulla ole tiedossa niitä viikkoja, jolloin saan olla poissa töistä ihan luvan kanssa. Suren samalla myös sitä, että ympärilläni ei ole ihmisiä, joiden kanssa voi aloittaa keskustelemaan luonto- erä- tai retkeilyaiheesta milloin vain ja saada samalla sen kokemuksen, että olen "omieni parissa". Täällä Konnussa tämä kokemus on tullut muutamien teemakeskusteluiden kautta, mutta muuten täällä vallitsee "eri kansojen" maailmat ja kulttuurit. Kääpiöt ja haltiat hyvin harvoin jaksavat ymmärtää toisiaan ja hobitit jäävät usein isojen jalkoihin.
 
Tätini koira nukkui pois. Itkin kun kuulin, vaikka tädilläni murhe on varmasti sanoinkuvaamaton. Heillä yhteistä elämää oli 13 vuotta. Kun ensimmäisen kerran näin pennun, olin ala-asteella ja se pikku yönpertti varasteli hiuspompuloitani. Vielä pari kuukautta sitten Robi jaksoi näykkiä hiuksiani ja yritti saada pompulaa itselleen. Lepää rauhassa koiruus <3
 
Tämä on tavallaan ihan tyhmä aihe surra, varsinkin, kun tämä on ennenaikaista ja spekulaatiota. Viimeisille päiville ominainen riehakkuus on sulanut epätietoisuuteen siitä, näenkö tämän hetken rakkaimpia ihmisiä enää muuten kuin kirjoituksissa ja lakkiaisissa. Ehkä tässä on mukana ahdistusta siitä, että ysin päättyessä, viimeisenä päivänä puhuin ihastukselleni ja silloiselle parhaalle kaverilleni viimeisen kerran. Sen päivän jälkeen hän katosi maan alle, enkä saanut enää yhteyttä. Samoin kävi myös ala-asteella, viimeinen päivä tuntuu todellakin olevan se viimeinen, sanan useissa merkityksissä. Ihan kuin kaikki juoksisivat kohti sitä hyppylautaa, ja jokainen lopulta putoaisi kuka minnekin kauas toisistaan.
Tässä ei sinänsä ole järkeä, olla näin henkisesti rikki vain siksi, että kaksi asiaa tapahtuu samana päivänä: lukio loppuu ja luen kirjan, jossa päähenkilö lopulta menettää henkeään lukuunottamatta kaiken. Kirja on kirjallisuusmentorini esikoinen, se on hyvä, todella hyvä, mutta viiltävän sininen. Sitä lukiessa saa haavoja itseensä. Hyvä kirja, mutta sen ei kuuluisi missään nimessä olla osa tämänkaltaisen päivän lukemistoa.
Joka tapauksessa yhtäkkiä kaiken hepulin ja vapaudenhuutelun jälkeen on ontto olo. Tässä se varsinainen lukiotyö oli, ei enää samojen ihmisten kanssa sekoilua tunneilla, ei hillittömässä kiireessä peruna suussa juoksemista koulun päästä päähän (joskus jäi ruokatunti vähän muun jalkoihin, jolloin syödä piti aika nopeasti samalla kuin juoksi jonnekin tärkeään). Tietenkin uusia samanlaisia hetkiä tulee, mutta nyt on vain ihan typerän surullinen olo.
 
Talvipyöräily on sujunut hienosti liukkaista keleistä huolimatta, mutta tänä aamuna kurvasin pulverimaisen lumen peittämälle jääalueelle ja kaaduin pyörälläni. Molemmat renkaat luistivat sivulle, eikä mitään ollut tehtävissä. Kaatumisen yhteydessä oikea polveni vääntyi pahasti ja sisäsivun nivelsiteet kipeytyivät. Pystyin nilkuttamaan loppumatkan pyörää taluttaen työpaikan pihalle ja kävin apuvälinelainaamosta noutamassa polvituen. Nyt odottelen lähtöä työterveyslääkärille saikkua hakemaan. Töissä voisin istua luukulla aikoja varailemassa, mutta miten pääsisin työpaikalle? Tähän asti olen kortittomana taittanut työmatkat kävellen tai pyörällä, kun julkinen liikennekään ei vie perille asti oikeaan aikaan.

Status: polveen sattuu jatkuvasti, mutten viitsi höllentää polvitukea liikaa. Kompression pitäisi vähentää turvotusta. Nappirasiassani on vahvoja kipulääkkeitä, mutta vältän ottamasta mömmöjä, jotta voisin polvea eri suuntiin vääntelevälle lääkärille ilmoittaa luotettavasti, mikä liike juilii eniten. Kohoasento helpottaa kipua. Vanha kansa osaa neuvoa, että pojasta polvi paranee, mutta se ei taida toimia takautuvasti.
 
Just pahin kun eturenkaasta lähtee pito mutkassa :-(. Ja etujarrua jos erehtyy käyttämään väärässä paikassa niin nurinmeno on myös varmaa. Paranemisia, nykyään käy tarkastamassa tuon läheisen pyörätien kunnon kävellen ennen kuin lähtee talvella liikenteeseen tuolla, ja usein jää pihaan ja kävellen sit vaan...
 
Puolitoista viikkoa saikkua irtosi, eli mitään ei taida olla kovin pahasti rikki. Polven koukistaminen sattuu kovasti, mikä luo haasteita esim. pukeutumiselle. Joudun käkkimään kotona lueskelemassa ja katselemassa videoita. Kurjaa ;)
 
Lähipitseria laittaa nykyään vakiona oreganon tomaattikastikkeeseensa. Valitettavasti olen allerginen oreganolle, joten en enää voi yöllä turvautua hätäpitsaan.

Toisaalta pitäisikö olla iloinen siitä, ettei tule syötyä ollenkaan enää pitsaa...
 
On ollut viime aikoina taas varsin hupaisia olo. Alemmuuskompleksi on todella vahvoilla ja itseinho lisääntyy jatkuvasti. Varsinkin töissä kun on tapahtumia ja siellä on Hienoja ja Tärkeitä Ihmisiä Jotka Tienaavat Enemmän Kuin Minä- asiakkaina ja itse olen p-palkalla siivoamassa. Koska olen alempiarvoinen, tyhmä, ja hyödytön.

Kevät ja kesä muutenkin ahdistaa, koska pitäisi taas yrittää saada oman alan töitä, joita en kuitenkaan saa koska en osaa mitään. Olen saanut noin kerran kahdessa viikossa itkukohtauksia tulevaisuuden ym. suhteen. joita avopuoliso sitten pääsee kuuntelemaan. Sekin raukka ansaitsisi jonkun jolla ei ole koko ajan mielenterveysongelmia.

Oma kehoni on taas kaamosmasennuksen jäljiltä entistäkin läskimpi ja kuvottamampi. Töissä olen oppinut siivoamaan peilejä ilman että katson itseäni samalla, koska en kestä läskinaamaani ja vartaloani.

Elän koko ajan semmoista "vielä jaksaa tämän päivän/viikon/työvuoron/ym." -elämää. Sitten Joskus™ on kaikki paremmin mukamas. Sen kun näkisi
 
You must log in or register to reply here.
Ylös