Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Olórin

Kontulainen
Suomen Tolkien-seura
Kuulut selvästi eri osakuntaan kuin minä, koska meidän juhlassamme se ei olisi niin vakavaa. Viime vuoden juhlassa laulajilla oli muistaakseni jotain hämminkiä esityksessä, en vain muista yhtään millaista. Tosin paikalla ei ollut ketään kuraattoria korkea-arvoisempaa, koska inspehtoori oli ulkomailla.
 

Lindëalda

Hobiittinen
Luokkakaverini veli on kuollut, ja eilen alkanut koulu jäi kaveriltani nopeasti kesken. Suru on koskettanut koko musiikkiryhmää, ja kaikkia on turhauttanut se, miksi parikymppinen ihminen vain yhtäkkiä lähtee pois. Asia on tullut lähelle, kun on itsekin parikymppinen. Onneksi meillä on toisemme ja onneksi kukaan ei jää yksin.
Henkilökohtaisempi surunaihe on lauluopettajan äkillinen poisjääminen opetustehtävästä. Opettajan krooninen sairaus on pahentunut nopeasti, ja hänen täytyy jättää opetustehtävät meidän koululla. Harmittaa, todella paljon. Hän on mitä valovoimaisin ihminen, teknisesti huipputasoa, mutta myös empaattinen ja oppilaiden elämistä kiinnostunut ihminen. Pelkästään Suomessa on satoja laulutunneilla käyviä nuoria, joiden murheita hänen kaltaiset opet kuuntelevat, tarjoavat tukea ja haleja, henkistä selkärankaa ja aimo annoksen rohkeutta kehittyville ihmisille. He pelastavat jatkuvasti ihmisten päiviä ammatillisesta ja inhimillisestä näkökulmasta avaamalla teknisiä ongelmia ja mentaalisia esteitä. He ovat supersankareita. Tällainen on opettajani, ja harmitustanikin enemmän pelottaa hänen puolestaan, sillä en tiedä, miten vakavaa hänen mainitsemansa taudinkulku on. Toivon vain, että hänen kipunsa hellittäisivät ja oikea hoito löytyisi. Ei hän voi vielä elämää jättää. Meillä on sopimus siitä, että yksi päivä hän laulaa minun johtamani orkesterin solistina!
 

Kointähti

Parannuksen tehnyt trolli
En ole kauheasti töitä harrastanut ja tunnen alaa huonosti, mutta eikö lainsäädäntö rajoita työnantajan mielivaltaa irtisanomisten suhteen? Pitäisi yrittää löytää uusia tehtäviä organisaatiosta ja käydä keskusteluja jatkosta?
 

Sidhiel

Rajatapaus
Yksi parhaista kavereistani lähtee puoleksi vuodeksi vaihtoon. Olen tottunut juoksemaan hänen kanssaan kahvilla koko ajan joten nyt vähän on parkuolo vaikka tietenkin puhelimet ja skypet ym on keksitty, joten turhaan poraan kun hän tietenkin tulee takaisin. Oli silti vähän haikeaa sanoa heipat.
 

Shacklebolt

Kontulainen
Mumma on yhtäkkiä mennyt huonompaan kuntoon. Kaikki hänen lapsensa ovat kuolleet, eli on vaan meitä lapsenlapsia lähipiirissä, ja meistäkin nyt sitten minä asun lähimpänä, jolla on kaksi pientä lasta, työajaton työ iltoineen ja viikonloppuineen ja iso remontti. Serkut asuu parinkymmenen kilometrin päässä, mutta heilläkin omat työt ja opiskelut. Hirveän vaikealta tuntuu saada apua, kun mumma itse on sitä mieltä että pärjää ja ei tarvi mitään eikä ainakaan lähde mitään, ja osaa olla skarppi ja pirteä kun kotisairaanhoito käy aamulla. Illalla saadaankin sit murehtia että jääkö se lukkojen taakse ulos, vai tapahtuuko jotain hassua hellan tai kahvinkeittimen jne kanssa, ja että syökö se tarpeeksi. Mutta itsemääräämisoikeus...
 

Dracaena

Raseena
Sain tietää, että vanhempieni (ja tavallaan myös minun) koira on jouduttu lopettamaan. Se olisi vasta täyttänyt seitsemän. Sisu oli kiltein ja hellyydenkipein koira, jonka olen ikinä tavannut. Tulee olemaan kamalaa mennä seuraavan kerran kotiin, kun Sisu ei ole enää ovella viuhtomassa tai keskeyttämässä paijauksenkerjäyksillä jokaista siirtymääni.

Perheemme on viimeksi ollut ilman koiraa, kun olin kolmevuotias, silloinkin vain pari viikkoa. Nyt ei kuulemma uutta koiraa ole tulossa.

Jotain iloista voisi jo välillä tapahtua elämässäni.
 
Last edited:

Henane

Raccoon (Little, but evil)
Mummoni kuoli viime keskiviikkona. Äitini äiti siis. Olen hoitanut hänen asioitaan tässä vuosien saatossa, käyttänyt hammaslääkärissä, jne. Hänellä oli siis alzheimer, joten välillä hän ei minua edes tuntenut. Hymy ja kasvot olivat tutut hänelle, muttei välttämättä muutoin.

Olen mennyt sumussa siitä asti. Teatteri hoidettiin loppuun ja yksi sukulainen ilmoitti, etten ole enää hänelle sukulainen. Eli tuli lisää murhetta elämään ilman, että sitä toivoin.

Itse tämä sukulainen toivoi, että olisin hänelle suora, mutta hän on valehdellut minulle tässä jo vuoden päivät, että kaikki on hyvin välillämme. Olen vain yhden lapsen sylikummi, joka sattumoisin on tämän kyseisen sukulaisen ex-bestis, joten minä kuulemma olen nykyään tämän nykyinen bestis ja olen kuulemma hänelle pelkkää ilmaa nykyisin, tälle sukulaiselle siis. Minulla sattumoisin on parhaat ystävät olemassa ihan eri ajatuksissa kuin tämän sylikummi-ihmisen kanssa, hän on ystävä, muttei niin sydänystävä. Ymmärrätte, mitä tarkoitan, enkä jaksa tällaista teinihömpötystä aikuisena. Eilen sitten lähetin tälle sukulaiselleni tekstiviesti, missä pyysin häneltä anteeksi, vaikkei minulla olisi mitään anteeksipyydettävää. Hänhän on siis minut haukkunut selän takanani ja puhunut todella rumasti minusta. Ilmoittanut, etten ole enää sukua, eikä enää halua olla kanssani missään tekemisissä ja valehdellut kaikessa, mitä ollaan puhuttu viime aikoina. En jaksanut enää tätä, joten pyysin anteeksi, että olen ollut väärässä, vaikken edes tiedä, mitä pyydän anteeksi. Nyt hän hyväksyi anteeksipyynnön ja minä olen kirjaimellisesti nyt saanut tässä aiheessa rauhan, mutta minua vain ahdistaa se, etten saa surra esimerkiksi omaa mummoani ilman, että selän takana puhutaan örkin kakkaa. Nyt en kyseisen sukulaisen kanssa halua olla missään tekemisissä, koska hänhän sitä halusikin. Antaa kyseisen ihmisen olla niin rauhassa kuin haluaa, koska sitähän hän alunperin halusikin. Hän on saanut minulta kaiken avun, tuen ja turvan, mutta ei saa enää. Ennen kuin tuo varjoksi kutsuttu ihminen häviää hänen elämästäään, koska hän myrkyttää sukulaiseni mielen. En jaksa kyseistä ihmistä enkä sukulaistani enää, joten mieluummin kuljen ilman heitä elämässäni tästä eteenpäin. Voidaan toki olla samassa tilassa, mutta en varta vasten heidän kanssa halua viettää aikaa.

Eilen ja toissapäivänä olen tyhjentänyt mummon tavarat hoitokodista hänen omaan asuntoonsa. Vein hautausluvat ja kopion kuolintodistuksesta eteenpäin. Olen hoitanut niin paljon asioita ja olen suht. normaali, mutta jotenkin olen romahtamaisillani siitä huolimatta. En vain voi romahtaa, ennen kuin mummo on saatu kunniallisesti hautaan. Koko ajan tekisi mieleni lähteä karkuun. Jonnekin kauas.. siksi varattiinkin reissu taas pohjoiseen. Pakoon kaikkea. Tarvitsen tällä hetkellä koko ajan jotain tekemistä, sillä muuten romahdan. Hautajaiset on sovittu, kaikki käytännön asiat on melkein jo reilassa ja sitten yksi serkuista soittaa jostain hiivatin kukista, että oletko ajatellut. En. En todellakaan.. sen verran, että haluan siihen yhden orkidean ja haluan siitä värikkään. Nyt tämä kääntyi niin, että emme teekään pariskunnittain kukkalaitteita vaan mummon lapset tekevät omat ja lapsenlapset tekevät aina yhden per sisarusporukka. Ei.. en vain jaksa tätä sählinkiä. Itse olen tehnyt suuren työn ja sitten koko ajan painostetaan.

Saanko käpertyä jonkun sohvan nurkkaan ja vain mennä pakoon tätä kaikkea pahaa oloa? Haluaisin, että tämä paha karma kääntyisi, ettei koko ajan tulisi huonoja uutisia.
 

Jaamar

Hyykäärme
Vastuuhenkilö
Kummi
Olet Henane minusta todella vahva kun pystyt pyytämään anteeksi vaikka et olisi syyllistynyt mihinkään. Minä en pystyisi siihen.

Ikävä kuulla taas yhdestä menetyksestä :( Olet usein mielessäni ja mietin miten jaksat kun sinulle osuu niin paljon kaikkea.
Voimia, halauksia, pitäkää hyvä loma. Ja jos et vaan jaksa niin sitten käperryt sohvan nurkkaan pakoon kunnes saat kerättyä voimia ja sillä hyvä. Ehkä olisi hyvä muiden huomata miten paljon teet. Jos väsyt ja romahdat niin se ei ole sinun vikasi sanoipa kuka tahansa mitä tahansa.
 

douv

Kontulainen
Vastuuhenkilö
Kaukosuhteet, osa-aikaisetkin, ovat aina vaan edelleen syvältä. Sitä luulee turruttaneensa itsensä onnistuneesti, mutta riks raks, kuori murtuu.
 

Kointähti

Parannuksen tehnyt trolli
Kohtalonsa hyväksyminen on jonain päivinä helpompaa kuin toisina. Tänään osani sukupuun kuolleena haarana tuntuu raskaana ylläni, vaikka suru onkin ollut viime vuosina harvinaista herkkua. Ei ole myöskään löydettävissä oikein mitään tarkoitusta vaellukselleni, täyden psykoterapiatuenkin sain taas vuodeksi, mutta toinen juttu onkin se, uskonko mihinkään suuriin edistysaskeliin siinäkään. Toisaalta tässä kaikessa ei ole mitään uutta faktapohjaista sisältöä, olen tietänyt tämän kaiken kauan aikaa. Mikä on siis tämän surumielisyyden merkitys tällä ajanhetkellä? Ehkä tämä on kuitenkin kaikesta huolimatta edistystä, sillä jonain varhaisempina aikoina mieleni olisi torjunut tämän alakuloisuuden tiedollisen osan väsymyksen ja innottomuuden harmaan maton alle. On helpompi päästä eteenpäin ajatusten kuin pelkän muodottoman varjon kanssa.
 

Jaamar

Hyykäärme
Vastuuhenkilö
Kummi
Alakuloisuus on yksi tapa työstää tietyn luontoisia asioita elämässään.
 

Kointähti

Parannuksen tehnyt trolli
Selvennän vielä, että viime vuosien vaikein asia surun suhteen on ollut ajatusten ja tunteiden erillisyys toisistaan: olen voinut tietää joidenkin asioiden elämänhistoriassani olevan surullisia ja silti niiden ajattelu ei ole saanut aikaan tunnereaktiota; ja toisaalta joskus olen voinut olla epämääräisen levoton ja vähäenerginen, ja vasta asiaa pohdittuani olen tullut tulokseen, että taustalla lienee suru.

Nyt taas olen toimintakykyisellä tavalla surullinen, eli pystyn pitämään ajatuksia ja tunnetta kurissa ilman että blokkaisin ne jonnekin alitajunnan hämäriin pohjamutiin, jossa ne kuitenkin samalla veisivät kaiken energian. On tämä ainakin tutun tuntuista vuosikymmenen takaa, joten luulisin kyseessä olevan terveemmästä reaktiosta.
 

Gulnar

Kontulainen
Tunteen olemassaolon kokeminen on aina hyvä asia, vaikka tunne olisikin "hankala". Ehkä on niin, että sinulla on tarve surra ja niin kuin sanot, myös kykyä surra. Jos joutuu luopumaan jostakin itselle merkityksellisestä niin siitä on hyvä (tervettä) tuntea surua. Jos suru peittyy määrittelemättömään harmauteen ja alakuloon niin sitä on varsin vaikea käsitellä ja se jääkin kytemään.
 
Ylös