Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Lapsituli kaverisynttäreiltä kertoan että leikki vaan J:n (synttärisankari) isin kanssa, koska J ei tahtoi leikkiä vaan omien kavereidensa (kultuilla oli Mushun lisäksi sankarin päiväkotikavereita eri päiväkodista) kanssa. Ja että ehkä kun Muhsu kutsuu J:n omille synttäreilleen ja siellä ei ole J:n omia kavereita hän leikkisikin Mushun kanssa
Miten hirveästi minä inhoankaan lasten synttärikulttuuria. Olen inhonnut todella pitkään. Sitä miten synttärikutsuja käytetään kaupan ja kiristyksen välineenä ja miten myös kutsuun vastaamista voidaan käyttää samoin. Sitä miten synttäreillä on aina se joku joka jää ulkopuolelle ja urheasti yrittää pitää hauskaa ja sulkea pois sen tosiasian että on ulkopuolinen. Ja miten minä olen halunnut varjella lapsiani tältä ulkopuolisuudelta ja nyt se iskee vasten minun pientäni jo näin varhain. Tuota lasta joka halusi tehdä päiväkotiryhmän häntä kiusaavalle lapselle ystävänpäiväkortin jotta se lapsi tulisi iloiseksi eikä enää haluaisi kiusata muita. Lapsi joka tarjoili leikkimukista ilomaitoa kun joku oli surullinen. Tuota ulkopuolisuuden tunnetta ja sitä miten se pikkuhiljaa muodostuu normaaliksi olotilaksi niin ettei sitä edes huomaa, mutta joka hiljaa ja salaa syö itsetuntoa, sitä että elämä on jatkuvaa kilpailua siitä onko kavereita vai jääkö yksin ja jatkuvaa teatteria että mikään ei satuta ja roolia jota esittää niin hyvin että sen uskoo melkein itsekin ei voi tajuta jos sitä ei ole kokenut. Ja nyt minä kuulin ja näin sen lapseni sanojen takaa.

Jaamar sanoi:

Miten hirveästi minä inhoankaan lasten synttärikulttuuria.

Click to expand...

On tosiaan jotenkin surullista ajatella kilttiä, muille hyvää tarkoittavaa pientä lasta, joka joutuu selviytyäkseen oppimaan, että normaali sosiaalinen elämä toimii juuri näin. Toisaalta, jos kaikki onnistuisivat tässä kivuttomasti, niin fantasiaharrastajia olisi ehkä vähemmän.

Jossain näkemäni, muistinvarainen sitaatti joltain kirjailijalta:
Tietäkää, ettette ole yksin. Koko maailma jakaa surunne: joku yhtenä yönä tai kahtena, joku kaikkina vuosina.

Ilo määräaikaisesta työstä jäi lyhyeksi, viikko. Peruivatkin sen tänään. Huonosti hoidettu juttu. Työtoveritkin ihmettelevät. Olisi ollut parempi, etteivät olisi tarjonneet lainkaan. Olisin säästynyt tämänpäiväiseltä järkytykseltä. Nyt on sitten pakko aktiivisesti hakea uutta. Onneksi mulle järjestyi heti huomiseksi haastattelu.

Voi ei. Todellakin huonosti hoidettu, varmasti kamala ja epäreilu pudotus taas työttömyyteen. Toivotaan, että haastattelusta tai jostain muualta putkahtaa uusia mahdollisuuksia!

FinnCon Jyväskylässä missaantuu Kersti Juva -ohjelmineen, koska olen koiravahtina. Lohdutukseksi voin todeta, että olen aiemminkin kuullut Kerstiä STs:n tilaisuudessa Itäkeskuksessa vuonna nakki ja kirves.

Veljeni oli liikenneonnettomuudessa mönkijällään.

Sain kuulla siitä tänään aiemmin, ja oli hirveän vaikea uskoa, että se olisi mennyt törppöilemään. Ensimmäisenä päivänä mönkijän saamisen jälkeen veljeni kaatui sen kanssa ojaan kun yritti upareita liian lujaa ja sitä niin paljon sen jälkeen se ärsytti (siis se että mönkijään tuli naarmuja, ei häntä itseään sattunut), että on ajanut tosi varovasti sen jälkeen.

Tämä ei sitten ollutkaan veljeni vika. Niinkuin jotenkin ensin ajattelin.
Kevari, joka meni yli 100km/h yritti ohittaa risteysalueella veljeni mönkijän, kun veljeni oli kääntymässä vasemmalle ja pum. En tiedä tarkasti, mitä kävi veljelleni, mutta tänään sen kanssa viestittelin sairaalasta, joten se on suhteellisen kunnossa verrattuna siihen, että kuljettajan puolelle iski kevari. Kyydissä ollut kaverikin on kunnossa. Mutta kevarikuski, 16v kuoli.

Joo, tää ei ollut veljeni syy, mutta miten 15-vuotias poika sen ottaa, että hän oli kuskina liikenneonnettomuudessa, jossa joku kuoli? Miten veljeni pystyy olemaan syyttämättä itseään, miten hän pystyy olla miettimättä, että jos en olisi kääntynyt, niin kaikki olisi hyvin. Eikä 16-vuotias ansaitse kuolemaa siitä, että on tyhmä liikenteessä.
Olen muutenkin ollut huolissani veljestäni viime aikoina, nyt en tiedä mitä tapahtuu. Miltä hänestä nyt tuntuu. Hänkään ei ansainnut tätä. Kukaan ei ansainnut tätä. Veljeni on niitä ihmisiä, jotka tuntevat kyllä syvästi ja paljon asioita, mutta eivät osaa näyttää sitä. Ei, ei, ei, ei, ei. Miten näin voi käydä? Tuntuu epätodelliselta. Olen niin pahoillani tämän menehtyneen nuoren puolesta ja omaisten puolesta. Ei tällaisen uutisen kuultuaan oikein tiedä, mitä sanoa. Elämä on hauras.

On varmasti tosi raskas paikka. Voimia veljelle. Kalliisti sai nuori maksaa vauhdinhurman ja huonon päätöksen liikenteessä.

Äidinäiti on tilanteessa, jossa nesteytys ja lääkkeet on katsottu parhaaksi lopettaa ja loppuaika hoidetaan vain kipuja. Hyvä, että kipuja lääkitään ja olen iloinen että ehdin käydä pitelemässä kädestä. Omaa ikävääni tässä vain itkeskelen.

/muok. 30.7. Kiitos ajatuksistanne. Viime yönä mummi lopetti hengittämisen. Viikko sitten hän oli palaamassa (toki apua ja järjestelyitä vaatineelta) mökkireissulta. Varmaan hyvä näin.

Otan osaa suruusi, Douv. <3 Paljon voimia tuleviin viikkoihin.

Tämä on pikemminkin haikeuden kuin varsinaisen surun aihe, mutta ajattelin kuitenkin katsoa, jos se helpottaisi tänne purkamalla. On nimittäin näin alkuun vähän vaikea sopeutua siihen ajatukseen, että toinen lapsi on nyt pitkään poissa ja vasta ensi juhannuksen nurkilla nähdään taas. Surettaa myös kotimaahan jääneen lapsen puolesta, jolle isoveljen lähtö oli todella kova paikka.

Tuo soi jo toista kertaa kuukauden sisällä. Duncan Johnstone sävelsi sen parikymppisen, leukemiaan kuolleen poikansa muistoksi. Kuolinvuoteen ääressä istuessaan sävelmä soi Duncanin päässä ja hän sai sen paperille parissa päivässä pojan kuoleman jälkeen. Itse kuulin sen ekaa kertaa joskus lukioikäisenä A Controversy of Pipers -säkkipillimusakokoelman viimeisenä biisinä. Johnstone tuntui saaneen säkkipillin itkemään.

Kolme viikkoa sitten sain kuulla siskonpoikani kuolemasta. Pitkään mielenterveydellisistä ongelmista kärsittyään hän surmasi itsensä. Kun olin saanut vietyä suruviestin lapsilleni, istahdin sängylle, pistin tuon biisin soimaan ja aloin itkeä. Säkkipilli itki kanssani.

Eilen illalla koiraa ulkoiluttaessani törmäsin vakavaan porukkaan. He olivat saaneet tietää naapurini kuolemasta. Mies oli heille isä, isäpuoli tai ex-mies. Minulle hän oli toveri taloyhtiön hallituksessa ja kiinanpalatsikoiran isäntä. Vajaa viikko sitten teimme pienen, ennalta suunnittelemattoman lenkin koirien kanssa. Tuumin ääneen, että näkymä mahtoi huvittaa autoilijoita: kaksi isoa miestä ja pientä koiraa. Aikoinaan hän oli ollut eniten koiran hankkimista vastaan ja nyt hän sitä eniten ulkoilutti. Kodista olivat lähteneet niin lapset kuin vaimokin ja vain koira jäänyt. Kroonisista nivelvaivoista kärsivälle keski-ikäiselle miehelle koira oli hyvä syy olla jäämättä kotisohvalle. Nyt hän oli ollut kuntoutuksessa, saanut sairauskohtauksen ja menehtynyt, vaikka apua oli hankittu paikalle Medi-Heliä myöten. Tänään on taloyhtiössä suruliputus. En vuodata kyyneliä hänen vuokseen, mutta surullisen biisin voin sentään soittaa.

Otan osaa Pagba. Voimia sinulle ja läheisillesi. <3

Osanottoni, Pagba.