Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Isilmírë

Kuukivi
Suomen Tolkien-seura
Pääsarjiksesta olin itsekin huolissani. Olisi aika haljua, jos sekin alkaisi kääntyä siihen suuntaan, että kaikki ongelmat ratkeavat kunhan ihmiset tulevat oikeaan synnintuntoon, katuvat ja nöyrästi kääntyvät kristillisen jumalan puoleen - saati jos senkin yhteydessä alkaisi esiintyä saarnaamista ja lukijakunnan käännytystä. Minna kuitenkin ilmoitti tänään, että SSSS jatkuu kyllä loppuun asti sen tarinakaaren mukaan, jonka hän suunnitteli ollessaan vielä ateisti, joten sen suhteen ei pitäisi olla huolta. Saarnaamisesta ja käännytystyöstä ei kuitenkaan ollut mainintaa. Jos niitä alkaa esiintyä, täytynee vakavasti harkita ainakin sitä, ostaako enää sarjiksen jatko-osia painettuina, koska se olisi silloin käytännössä epätoivottavan uskonnollisen tyrkytyksen rahoittamiseen osallistumista.
 

Sidhiel

Rajatapaus
Vastuuhenkilö
Suomen Tolkien-seura
Menetin tänään parhaan ystäväni. Kiti on rientänyt leikkimään sinne, missä on aina kesä. Pienellä oli ikää jo 13v, aamulla takajalat olivat olleet halvaantuneet ja jokin aivojuttu tullut, eläinlääkärin mukaan juuri mitään ei ollut tehtävissä.
Kiti (2008 - 2021) maailman paras pieni hapsottava russeliriiviö. :heart:
 

Dracaena

Raseena
Viikonloppuvaellus Pieksämäen Vedenjakajareitistölle sai ikävän käänteen, kun lauantai-iltana kyy puri koiraani kuonosta. Onni onnettomuudessa, sillä lähimmälle parkkipaikalle oli vain parisataa metriä, taksi tuli 10 minuutissa ja päivystävälle eläinlääkärille pääsi niin ikään kymmenessä minuutissa. Lisäksi kumppanini pystyi jäämään leiriin kokoamaan loput jäljelle jääneet tavarat.

Mutta oli kyllä yksi elämäni raskaimmista öistä, kun auringonnousuun asti valvoin kivusta uikuttavan ja vinkuvan koiran vieressä ja vahdin, ettei se rimpuile kanyylista irti... Rypien samalla syyllisyydessä – olen asunut ikäni alueella, jossa on PALJON kyitä ja olen harjaantunut havaitsemaan niitä. Nyt sitten en yhtään älynnyt varoa rantaa, joka suorastaan huusi olevansa käärmeiden suosiossa.

Sen sijaan, että sunnuntaina oltaisiin kävelty asemalle ja otettu iltapäivästä juna kotiin Jyväskylään, tultiinkin sitten taksilla aamuyöstä puoli viideksi tänne. Nyt koiran olo on kohtalainen ja turpeakuonoinen, meillä ihmisillä tukalan väsynyt.
 
Last edited:

Dracaena

Raseena
Kuusi vuotta syöpädiagnoosin jälkeen äitini on nukkunut pois, 70 vuoden iässä. Olen tässä pari päivää ihmetellyt ja yrittänyt sisäistää. Tavallaan hyvin vähän on muuttunut (korkeintaan on helpottavaa, että piinaavan sairauden sairastaminen päättyi viimein eikä tarvitse huolehtia hänestä) mutta samalla maailmassa ei enää koskaan ole ollenkaan olemassa äitiäni mihinkään tarkoitukseen, ja se tietysti tuntuu aika kauhealta. Olisinko vielä tarvinnut tai kaivannut äitiä johonkin erityiseen? Mitä oikeastaan menetin?
 

Isilmírë

Kuukivi
Suomen Tolkien-seura
Otan osaa @Dracaena . En osaa kuvitella, miltä äidin menetys oikeasti tuntuu, mutta uskon että maailmassa on sen jälkeen ainakin pitkän aikaa suuri aukko. Voimia ja jaksamista.
 

eowynofmay

Kontulainen
Osanottoni! Tunnistan tunteen, joka on suurimmaksi osaksi surua, mutta osaksi myös helpotusta. Ja se, ettei ole kenellekään enää se erityisen tärkein ihminen, kuten lapsi on äidilleen. ❤
 

Luvailin

Kontulainen
Minäkin otan osaa, ja luulen myös tunnistavani tunneyhdistelmän, vaikka toki se on jokaisella erilaista. Yritä olla tuntematta syyllisyyttä helpotuksesta, se on ihan normaalia...

Kerro jos haluat jutella jonkun kanssa (luulen sanovani tämän muidenkin puolesta).
 

Pagba

Hyvienkin vitsien kertoja
Osanottoni. Tuttuja tunteita. Minunkin äitini sairasti syöpää vuosikausia ja kuolema tuntui vääjäämättömyydessään miltei helpotukselta. En ole koskaan itkenyt häntä. Siskonlapsillani mummon kuolema konkretisoitui kun onnittelukorttia ei enää tullutkaan syntymäpäivänä toisin kuin kaikkina muina synttäreinä sitä ennen.
 

Dracaena

Raseena
Kiitos paljon kaikille osanotoista ja kauniista sanoista.
Tänään äidin arkku (sisältöineen...) on hyvästelty matkalle kohti tuhkausta. Pikku hiljaa olen alkanut heittää hänen turhia tavaroitaan pois. Hitaasti lopullisuus valkenee ja mielenrauha vakiintuu. Silti usein itkettää, ja se on ehkä raskainta, koska vihaan itkemistä fyysisenä tunteena. Miksei voisi itkeä ilman, että räkää alkaa tulvia? Tai ilman, että oksettaa, nikottaa ja päätä särkee? Miksei itkiessä voi niellä kunnolla, että saisi edes juotua ja ehkäistyä sitä päänsärkyä? Haluan surra rauhallisesti ja kauniisti ja kaihoisasti, en räkien ja nieleskellen.
 

Henane

Raccoon (Little, but evil)
Olen hyvin ahdistunut ja suruissani, koska en ole nyt kunnossa. Anoppi on tehnyt jotain minun ja M:n uudessa talossa, mikä saa oloni tahrituksi. Suorastaan kuin joku olisi murtautunut asuntoosi ja sen jälkeen jäisi sellainen ahdistunut hyvin paha olo.

Eilen anoppi oli sitten kertonut lapsenlapselleen , että olen lapsellinen, että häntä suorastaan ketuttaa, kun onhan hotellihuoneissakin ja hänen kattonsa alla tehty tätä, mutta hän ei muista, että edellinenkin talo oli M:n omistama ja hänellä pikemminkin oli asumisoikeus siellä eikä toisinpäin. Kaiken lisäksi sitä on tapahtunut silloisessa talossa tasan 5krtaa, joista 2 niin, että siellä on ollut anoppi ja edesmennyt appiukko paikalla nukkumassa.

Anoppi ei ymmärrä, että hänen miesystävänsä on minulle täysin vieras ihminen. En ole ikinä häntä tavannut ja olen puolustanut siitä huolimatta heitä M:lle ja toisinpäin. Anoppi on nyt aiheuttanut sen, että minulle täysin vieras on hengaillut asunnossani kuin mudasta vastakuorittu örkki, u know. Kävellyt ympäri kämppää ja jättänyt vieläpä sellaisia roskia, mihin kukaan ei halua törmätä omassa kodissaan varsinkin "hyvin ansaitun ja rentouttavan loman jälkeen". Ainoa sääntö oli, ettei meidän taloon tule ketään vieraita sisälle, kun olemme poissa. Hän vain ilmoitti puolessa välissä Lappiin ajaessa synttärilahjanani, että hän vie sinne miehen. Ilmoitti, ei kysynyt! Kerroimme suoraan, ettemme hyväksy, mutta hän kertoi, että sillä ei ole väliä, koska hän on jo sopinut tämän.

Periaatteessa mie voisin tehdä asiasta rikosilmoituksen, mutta koska kyseessä on M:n äiti, niin en haluaisi hänen pienestä suvusta tehdä vielä pienempää. Eilen M sanoi, että helppohan se on teidän täydellisen ja ison suvun kanssa olla. Siis Täh?! Helppo olla? Kaikkea muuta kuin helppoa.. Olen karjalaista sukuverta, joten koen välillä itsekin jääväni ulkopuolelle, kun oikein porukalla innostutaan höpöttämään. Olen surullinen, että M tuntee näin.

Oloni on häväistu, oloni on ahdistunut, oloni on tahrittu, oloni on... hyvin paha. En halua muuta kuin vain itkeä. Olen nyt töissäkin hyvin ahdistunut, itkuinen ja huonovointinen. En vaan enää.. koe oloani pesukarhuksi. Koen olevani jokin vanha tiskirätti jossain kaatopaikalla, jolla ei ole enää tarkoitusta eikä sijaa. En tiedä mitä tehdä. Olen vain... surullinen, koska minulla on niin paha olla.
 
Ylös