Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Huomaan olevani välillä aika surullinen vaikka kaikki on oikeastaan ihan kunnossa ja 5/7-kaukosuhdettakaan ei jatku ikuisesti. Elinympäristö, joka ei tunnu omalta näköjään stressaa enemmän kuin osasin odottaa.
 
Pitäisi tehdä ihan hirveästi kaikkea, varsinkin hakea töitä, mutta mikään ei huvita.
Olen jo kaksi kertaa päässyt haastatteluun asti tänä vuonna ja sitten en saanutkaan
paikkaa niin masentaa edes yrittää.

Katson kadehtien kavereiden/tuttujen matkakuvia ulkomailta ja itse
homehdun ja hajoilen kotona yksin, kun miehelläkin on työkkärin kautta
koodauskoulutusta arkisin joka päivä 8h.
 
Krasukselta murtui vasemmasta kämmenestä luu perjantaisissa koripallotreeneissä, mikä tarkoittaa, että käsi on kipsissä seuraavat kolme viikkoa ja Krasus menettää sm-liigan finaalimatsit. Koko vuoden mukelo on treenannut ja pelannut täydellä höyryllä ja tehnyt omasta puolestaan kaikkensa joukkueen menestyksen eteen, ja nyt sitten kauden huipennus jää koettavaksi vain katsomon puolelta. Harmi on lapselle itselleen sanoinkuvaamattoman suuri, ja itseä surettaa lapsen puolesta.
 
Minulla on vasemmassa munasarjassa kasvain, 6x7cm kokoinen. Olen ollut uutisesta todella hajalla. Vaikka todennäköisyys syövälle on pieni, jännitän aika paljon. Toivotaan että se on hyvänlaatuinen.
Joka tapauksessa minulle laitettiin lähete Helsingin naistenklinikalle. Joudun (tai pääsen) tähystysleikkaukseen, ja leikkaus pelottaa aivan valtavasti. Tiedän että Suomessa on loistava terveydenhuolto, mutta kun nukutusleikkaus osuu omalle kohdalle, alkaa vaan lapsenomaisesti pelätä oman tajuntansa menettämistä. Varsinkin minä, kun olen tällainen kontrollifriikki. Kaikki tsempit ja kannustavat ajatukset ovat tervetulleita. Ja jokainen kontulainen on tervetullut katsomaan minua sen operaation jälkeen. Pelottaa niin paljon..
 
Vampirelle paljon hyviä ajatuksia ja tsemppejä sekä onnea työnhakuun.

Sympatiaharmitus Krasuksen puolesta.

Lindelle toivon kanssa onnea leikkaukseen ja tsemppejä sitä odotellessa sekä toipumiseen. Minä en täältä pääse (=pääsisin, mutta hurjan monimutkaista kahden lapsen kanssa kaupungissa liikkumisesta ahdistuvalle) katsomaan, mutta hyviä ajatuksia voin lähettää. Tähystysleikkaus on kuitenkin varmasti pienempi paha kuin perinteinen tapa.
 
Voimia päivän surijoille! Omalle kohdalleni ei erityisempiä vastoinkäymisiä ole viime aikoina sattunut, mutta lukiessani tänään Vincent van Goghista huomasin, että hän oli kuollessaan ikäiseni. Kaikesta elämänsä kurjuudesta huolimatta hänestä tuli (kuolemansa jälkeen) yksi ikimuistettavimmista taiteilijoista. Pitäisi kai kirjoittaa ne suunnittelemani kirjat, että voisin nousta väärinymmärrettyjen nerojen kastiin.
 
Voi Lindë! Paljon tsemppiä ja rauhoittavia toivotuksia. Epävarmuus on kamalaa, kun ei oikein voi tehdä muuta kuin odottaa, ja silloin sitä alkaa helposti kuvitella kaikenlaista kauheaa. Onneksi tosiaan Suomessa sairaalahoito on ihan maailman huippua, ja munasarjojen kasvaimetkin ovat yleensä harmittomia kystia. Isot peukut pystyssä parhaan mahdollisen lopputuloksen puolesta!
 
Last edited:
Täältäkin tsemppejä ja kaikkea hyvää surijoille! Lindëlle komppaan Isilmírëä, toivottavasti kaikki sujuu mahdollisimman hyvin.
 
Voimia kaikille enemmän tai vähemmän surullisille. Kevät on usein hankalaa aikaa - yhtäkkinen valo on niin raakaa ja paljastavaa (niin ihanaa kuin se toisaalta onkin).
 
Minultakin paljon tsemppiä ja lohdutusta @lindëalda'lle!
Ennen leikkausta voit saada rauhoittavia. Minä meinasin vuosi sitten päiväkirurgisessa leikkauksessani niiden ansiosta nukahtaa jo sinne odotusaulaan. Nukutus tapahtuu todella nopeasti, minulla ainakin se oli totaalinen filmi poikki -kokemus, joten siinä ei ole pelättävää. Heräämössä on rauhallista ja turvallista köllötellä ja torkkua tokkuraansa pois. Saa olla lämpöpeittojen alla, hoitajat tuovat kipulääkettä ja mehua ja varmistelevat oloa. Sen jälkeen antaa vain aikaa toipumiselle ja syö niin paljon kipulääkkeitä kuin sallittua on.

Ovathan ne pahimmat skeraaniot mahdollisia, mutta niiden mahdollisuudelle ei kannata antaa yhtään sijaa ajatuksissa etukäteen.
 
@lindëalda , voin kompata niin Isilmírëä kuin Dracaenaa. Ja omasta puolestani sanoa, että vaikka nukutukset on vähän jännittäneet (tosin itse leikkaukset myös), niin olen selvinnyt seitsemästä isomman operaation nukutuksesta ja joukosta kevytnukutuksia, ns. humautukset, ongelmitta. Joistain nukutuksista muistan alusta jotain, taisi olla päivystysleikkaus, mutta muuten yleensä unohtuneet. Yleensä on saanut jo etukäteen rauhoittavaa, kuten Dracaena, joten sitä valmiiksi alkaa unettaa.
Toivotaan, että saat ajan mahdollisimman pian, ettei tarvitsisi kauaa jännittää ja pelätä. Minä ainakin voin tulla sairaalaan käymään. Itselläni on ollut iso ilo ottaa vastaan kontulaisia sairaalapedin äärelle, mm. brandagambalaisia tuli kerran lauma paikalle.

edit: korjattu yksi nimi, näyttää olevan tämän päivän vaivani, sotkenut yhden sähköpostin kanssa aamulla.
 
Last edited:
Tänään, 21.4. 2018, oli tähänastisen elämäni todennäköisesti surkein päivä. Mitään ei sattunut, kehenkään ei sattunut. Mutta maailma, sepä vasta on synkkä paikka. Kun vesi onkin tulta ja valo pimeyttä, miten tässä maailmassa olisi tarkoitus suunnistaa?

Ennemmin tai myöhemmin elämä terävillä kynsillään raapii sielun vereslihalle. Sellaisena keskiyön hetkenä huomaa, että voima on heikkoa, tahto ohutta ja viisaus hataraa.

Onneksi voi treenata.
 
@Eruthol minulla on ehkä jonkinlainen aavistus eilisistä mietteistäsi. Toivottavasti tänään on jo parempi päivä.

Avauduin tästä jo tuonne toiselle puolelle; viime aikoina on tosiaan ollut murheita jälkikasvuni olemisen ja pärjäämisen sekä oman jaksamiseni suhteen. Minulla on vielä ikävä tapa murehtia tulevaisuutta ja sehän ei hyödytä yhtään mitään, lisää vain nykyhetken taakkaa.
 
Sain äsken suru-uutisen työtoveristani. Hän on nukkunut pois.
Odotin tätä uutista toisesta työtoverista, joka on nyt ollut pois vuoden mutta elämä ei mene niin. Tämä työkaverini on ollut poissa työstä vasta muutaman viikon eikä siitä ole pitkä aika, kun vasta juttelimme niitä näitä. Tuli kyllä tyhjä olo. Hän ei ollut täyttänyt edes kuuttakymmentä vielä. Eipä taida töihin keskittymisestä tulla tänään enää oikein mitään. :shock:
 
Äh, en nyt tiedä onko tämä varsinainen surunaihe vai enemmän ärsytyksen puolelle menevä. Kokonaistilanne kyllä aiheuttaa epävarmuutta ja surua, joten laitan tämän tänne. Sain kohteliaan ilmoituksen, etten tällä(kään) kertaa ole tullut valituksi hakemaani työpaikkaan. Positiivista sinänsä, että asiasta edes ilmoitettiin. Useimmista paikoista ei koskaan kuulu yhtään mitään.

Minulla on siis se tilanne, että irtisanouduin vastikään erittäin stressaavasta työpaikasta, jossa olin kaiken lisäksi nollatuntisopparilla. Yksinkertaisesti en kestänyt enää niitä paineita ja lopulta mieheni suorastaan pakotti minut irtisanoutumaan. Uuden työn löytäminen ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista, kuten useimmat varmasti tietävät :(
 
En tiedä, onko tämä oikeastaan surunaihe, koska itkettyäni tunnin en varsinaisesti tunne enää mitään.

Tulin tänään näytöksestä ja menin suoraan suihkuun vaatteet päällä ja kengät jalassa, koska koko näytöksen ajan satoi kaatamalla. Olin aivan litimärkä, suihkuun meno ei tehnyt vaatteiteni märkyydelle minkäänlaista muutosta, ja roolivaatteisiini kuuluu urheiluhousut ja toppi. Minulla ei ole ikinä elämässäni ollut niin kylmä kuin tänään, enkä voinut pitää farkkutakkia päällä, koska yritin suojella pantamikkini lähetintä pitämällä sitä lantiolla sen päällä ja ilmeisesti epäonnistuin siinäkin. Hyvällä tuurilla kaikki mikkimme hajosivat tänään. Oli niin järkyttävä sade, ettei ollut oikein mitään tehtävissä. En tiedä, mitä ihmettä me oikein teemme, jos enemmän kuin yksi oikeasti hajosi. Neljää mikkiä vähemmällä emme voi tätä näytöstä vetää. Kaikki tuntuu menevän pieleen. Kaikki tekniset ongelmat iskevät, kamalat säät osuvat juuri näille näytöspäiville ja vaikuttaa siltä, että koko näytelmä tulee floppaamaan ja pahasti rahallisesti. Olen saanut kuulla koko kevään, kuinka kuulemma floppaamme ja halusin niin kovasti todistaa nämä puheet vääriksi. En tiedä mikä on ollut tämän vuoden yleisöennätys tähän mennessä, mutta veikkaampa että alle kolmasosa viime vuoden ennätyksestä. Olen yrittänyt kaikkeni. Olen antanut tälle produktiolle kaikkeni. Ja näyttää siltä, etten saa mitään takaisin.

Joo, minulle maksettiin tästä, mutta en minä tätä rahan takia tehnyt. Ammattilaiselle pitäisi maksaa samanmoisesta työstä 18 kertaa enemmän.

Tänään vasta tulin ajatelleeksi, että ehkä se onkin lopun kaiken minun syyni, että me nyt floppaamme. Meidän olisi pitänyt pitäytyä siinä hyväksi todetussa ja turvallisessa kaavassa, jossa näytelmissä käytetään klassikkobiisejä. Ympäriinsä tehdään musikaaleja tunnetuista artisteista heidän musiikillaan höystettynä, ja nämä vaikuttavat menestyvän hyvin. Niinkuin mekin viime vuonna kun teimme samoin. Ja nyt kun mietin tätä, moni muukin on varmasti tullut ajatelleeksi samoin. Varmaan koko johtokunta ajattelee näin. Samoin kuin minä aluksi, että kuka täysijärkinen päätti antaa minun säveltää ja sanoittaa musikaali. Ei ketään kiinnosta jonkun typerän kouluttamattoman teinin tekemä musiikki. Miksi kiinnostaisi? Ei ole hyvää mainosta sanoa, että minä olen sen tehnyt. Olisi pitänyt keksiä joku taiteilijanimi, joka saa minut kuulostamaan vanhalta mieheltä. Elän edelleenkin siinä uskossa, että musiikkia ei voi tästä syyttää. Minun musiikkini ei ole huonoa. Ihmiset, jotka tulevat katsomaan eivät vain ikinä usko, että se on minun tekemääni.

Nyt en voi lopettaa tämän ajattelua. Kuinka tämä on minun syytäni. Kuinka vaikka tekisin mitä, antaisin kaikkeni, myisin sieluni, jotenkin kaikki menee aina pieleen. Elämäni jatkaa kierrostaan tässä samassa pikku ympyrässä, jossa se on ollut jo ainakin neljä vuotta. Uhraan koko elämäni, aikani, voimavarani ja ajatukseni jollekin asialle, joka ei ikinä toteudu. Odotan jotain, mikä ei koskaan tule tapahtumaan. Yritän niin kovasti todistaa itselleni, että minusta on milloin mihinkin, että voisin joskus olla tarpeeksi.

Ja ihmiset eivät ikinä tunnu käsittävän, minkä takia nämä "typerät harrastajateatteriprokkikset" ovat minulle niin tärkeitä. Ehkä siksi, että olen elossa, koska minulla on musiikki ja teatteri. Olen tehnyt aikanaan tietoisen päätöksen olla tappamatta itseäni, koska minulla on tämä yksi typerä, typerä asia, mitä haluan elämältäni. Minulla ei ole mitään muuta. Minulla on jo pitkään ollut yksi syy elää, yksi asia, jonka ajattelen olevan sen arvoista. Ja teen nykyään yleensä noin yhden prokkiksen vuodessa ja lataan siihen aika paljon painoarvoa. Se että elämästäni on tullut tällainen joka vuosi toistuva farssi, vaikuttaa vain tosi tosi huonolta vitsiltä.

Onnistuakseni joskus jossain minun pitäisi ilmeisesti vain olla joku toinen. Tiedän, että toimintatapani ja syyni toimia ja vähän kaikki elämässäni on päin melkorin pyllyä, mutta elämäni palikkatorni on rakennettu niin, etten oikein pysty rakentamaan sitä alhaalta päin uudestaan hajottamatta koko tornia. Minä en yksinkertaisesti selviä arjestani ja merkityksettömän tuntuisesta jokapäiväisestä elämästäni ilman jotain tarkoitusta. Olen valinnut tämän tarkoituksen, koska rakastan musiikkia ja teatteria enemmän kuin ketään tai mitään muuta. Sitä minä en kadu. Mutta haluaisin vain joskus saada edes yhden syyn uskoa tähän. Haluaisin onnistua jossain. Haluaisin yllättää itseni.

Masentavin asia tässä kaikessa on varmaan se, että minusta tuntuu että the world is already done with me. Everyone is done with me and my expiration date came and went. Välillä minusta tuntuu, etten vain jaksa enää. Vuodesta toiseen kierrän samaa ympyrää, samoja tunteita ja aina uskottelen itselleni, että nyt se muuttuu, eikä se oikeasti koskaan muutu. Tätä se tulee varmaan aina olemaan. Minulle ei tule sellaista stoppia, mikä pakottaisi minut pysähtymään ja hakemaan apua tai jotain. Sellaista ei vain tule. Minusta on tullut niin hyvä itseni käsittelijä, että pystyn puhumaan itseni tekemään mitä vain. Jatkamaan ikuisesti tässä pienessä ympyrässä.

Minusta ei ikinä tunnu siltä, että kannattaisi luovuttaa. Paitsi tänään. Mutta minulle se ei ole vaihtoehto. Minulle ei ole enää elämää ilman tätä typerää unelmaa. Maailmassa ei ole mitään muuta mitä haluan. Olen tehnyt tämän itselleni ja olen itse täysin syypää tämänhetkiseen tilanteeseeni. Alle parin viikon päästä tämäkin elämäni tarkoitus on ohi ja voin vain todeta, ettei tämäkään muuttanut mitään tai auttanut minua senttiäkään lähemmäksi päämäärääni. Tai voi kun edes tietäisin, mikä on päämääräni. Olen hukassa. Olen kuin sivustaseuraaja omassa elämässäni. Mikään mitä teen tai yritän ei saavuta mitään, eikä tuota minulle minkäänlaista tyydytystä. Kuinka kauan vielä, maailma?
 
Ylös