En tiedä, onko tämä oikeastaan surunaihe, koska itkettyäni tunnin en varsinaisesti tunne enää mitään.
Tulin tänään näytöksestä ja menin suoraan suihkuun vaatteet päällä ja kengät jalassa, koska koko näytöksen ajan satoi kaatamalla. Olin aivan litimärkä, suihkuun meno ei tehnyt vaatteiteni märkyydelle minkäänlaista muutosta, ja roolivaatteisiini kuuluu urheiluhousut ja toppi. Minulla ei ole ikinä elämässäni ollut niin kylmä kuin tänään, enkä voinut pitää farkkutakkia päällä, koska yritin suojella pantamikkini lähetintä pitämällä sitä lantiolla sen päällä ja ilmeisesti epäonnistuin siinäkin. Hyvällä tuurilla kaikki mikkimme hajosivat tänään. Oli niin järkyttävä sade, ettei ollut oikein mitään tehtävissä. En tiedä, mitä ihmettä me oikein teemme, jos enemmän kuin yksi oikeasti hajosi. Neljää mikkiä vähemmällä emme voi tätä näytöstä vetää. Kaikki tuntuu menevän pieleen. Kaikki tekniset ongelmat iskevät, kamalat säät osuvat juuri näille näytöspäiville ja vaikuttaa siltä, että koko näytelmä tulee floppaamaan ja pahasti rahallisesti. Olen saanut kuulla koko kevään, kuinka kuulemma floppaamme ja halusin niin kovasti todistaa nämä puheet vääriksi. En tiedä mikä on ollut tämän vuoden yleisöennätys tähän mennessä, mutta veikkaampa että alle kolmasosa viime vuoden ennätyksestä. Olen yrittänyt kaikkeni. Olen antanut tälle produktiolle kaikkeni. Ja näyttää siltä, etten saa mitään takaisin.
Joo, minulle maksettiin tästä, mutta en minä tätä rahan takia tehnyt. Ammattilaiselle pitäisi maksaa samanmoisesta työstä 18 kertaa enemmän.
Tänään vasta tulin ajatelleeksi, että ehkä se onkin lopun kaiken minun syyni, että me nyt floppaamme. Meidän olisi pitänyt pitäytyä siinä hyväksi todetussa ja turvallisessa kaavassa, jossa näytelmissä käytetään klassikkobiisejä. Ympäriinsä tehdään musikaaleja tunnetuista artisteista heidän musiikillaan höystettynä, ja nämä vaikuttavat menestyvän hyvin. Niinkuin mekin viime vuonna kun teimme samoin. Ja nyt kun mietin tätä, moni muukin on varmasti tullut ajatelleeksi samoin. Varmaan koko johtokunta ajattelee näin. Samoin kuin minä aluksi, että kuka täysijärkinen päätti antaa minun säveltää ja sanoittaa musikaali. Ei ketään kiinnosta jonkun typerän kouluttamattoman teinin tekemä musiikki. Miksi kiinnostaisi? Ei ole hyvää mainosta sanoa, että minä olen sen tehnyt. Olisi pitänyt keksiä joku taiteilijanimi, joka saa minut kuulostamaan vanhalta mieheltä. Elän edelleenkin siinä uskossa, että musiikkia ei voi tästä syyttää. Minun musiikkini ei ole huonoa. Ihmiset, jotka tulevat katsomaan eivät vain ikinä usko, että se on minun tekemääni.
Nyt en voi lopettaa tämän ajattelua. Kuinka tämä on minun syytäni. Kuinka vaikka tekisin mitä, antaisin kaikkeni, myisin sieluni, jotenkin kaikki menee aina pieleen. Elämäni jatkaa kierrostaan tässä samassa pikku ympyrässä, jossa se on ollut jo ainakin neljä vuotta. Uhraan koko elämäni, aikani, voimavarani ja ajatukseni jollekin asialle, joka ei ikinä toteudu. Odotan jotain, mikä ei koskaan tule tapahtumaan. Yritän niin kovasti todistaa itselleni, että minusta on milloin mihinkin, että voisin joskus olla tarpeeksi.
Ja ihmiset eivät ikinä tunnu käsittävän, minkä takia nämä "typerät harrastajateatteriprokkikset" ovat minulle niin tärkeitä. Ehkä siksi, että olen elossa, koska minulla on musiikki ja teatteri. Olen tehnyt aikanaan tietoisen päätöksen olla tappamatta itseäni, koska minulla on tämä yksi typerä, typerä asia, mitä haluan elämältäni. Minulla ei ole mitään muuta. Minulla on jo pitkään ollut yksi syy elää, yksi asia, jonka ajattelen olevan sen arvoista. Ja teen nykyään yleensä noin yhden prokkiksen vuodessa ja lataan siihen aika paljon painoarvoa. Se että elämästäni on tullut tällainen joka vuosi toistuva farssi, vaikuttaa vain tosi tosi huonolta vitsiltä.
Onnistuakseni joskus jossain minun pitäisi ilmeisesti vain olla joku toinen. Tiedän, että toimintatapani ja syyni toimia ja vähän kaikki elämässäni on päin melkorin pyllyä, mutta elämäni palikkatorni on rakennettu niin, etten oikein pysty rakentamaan sitä alhaalta päin uudestaan hajottamatta koko tornia. Minä en yksinkertaisesti selviä arjestani ja merkityksettömän tuntuisesta jokapäiväisestä elämästäni ilman jotain tarkoitusta. Olen valinnut tämän tarkoituksen, koska rakastan musiikkia ja teatteria enemmän kuin ketään tai mitään muuta. Sitä minä en kadu. Mutta haluaisin vain joskus saada edes yhden syyn uskoa tähän. Haluaisin onnistua jossain. Haluaisin yllättää itseni.
Masentavin asia tässä kaikessa on varmaan se, että minusta tuntuu että the world is already done with me. Everyone is done with me and my expiration date came and went. Välillä minusta tuntuu, etten vain jaksa enää. Vuodesta toiseen kierrän samaa ympyrää, samoja tunteita ja aina uskottelen itselleni, että nyt se muuttuu, eikä se oikeasti koskaan muutu. Tätä se tulee varmaan aina olemaan. Minulle ei tule sellaista stoppia, mikä pakottaisi minut pysähtymään ja hakemaan apua tai jotain. Sellaista ei vain tule. Minusta on tullut niin hyvä itseni käsittelijä, että pystyn puhumaan itseni tekemään mitä vain. Jatkamaan ikuisesti tässä pienessä ympyrässä.
Minusta ei ikinä tunnu siltä, että kannattaisi luovuttaa. Paitsi tänään. Mutta minulle se ei ole vaihtoehto. Minulle ei ole enää elämää ilman tätä typerää unelmaa. Maailmassa ei ole mitään muuta mitä haluan. Olen tehnyt tämän itselleni ja olen itse täysin syypää tämänhetkiseen tilanteeseeni. Alle parin viikon päästä tämäkin elämäni tarkoitus on ohi ja voin vain todeta, ettei tämäkään muuttanut mitään tai auttanut minua senttiäkään lähemmäksi päämäärääni. Tai voi kun edes tietäisin, mikä on päämääräni. Olen hukassa. Olen kuin sivustaseuraaja omassa elämässäni. Mikään mitä teen tai yritän ei saavuta mitään, eikä tuota minulle minkäänlaista tyydytystä. Kuinka kauan vielä, maailma?