Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Tuota lukiessa minulle tulee vaikutelma, että et todellakaan ole sivustakatsoja elämässäsi. Nimenomaan teet sitä, mistä haaveilet ja teet sitä tosissasi ja peräänantamattomasti. Se, että joskus epäonnistuu (omasta mielestään), väsyy ja lannistuu hetkellisesti on aika luonnollista mutta on hienoa, että et ole luovuttanut! Ajattelen niin, että matka kohti omia haaveita ei ole koskaan typerää tai turhaa vaan ehkäpä se on mielekkään elämän elämistä. Se on sitten eri asia, miten pitkä matka kullakin on kohti haaveidensa toteutumista tai ehtiikö sinne perille asti. Sinun kohdallasi tulee kuitenkin mieleen, että menet haaveitasi kohti niin määrätietoisin askelin, että haaveiden saavuttaminen voi hyvinkin olla jo näköpiirissä! Vaikka hetken aikaa voi tuntua siltä, ettei ole yhtään edennyt ja elämä on itseään toistavaa farssia niin ehkä siihen fiilikseen voisikin suhtautua kuten huonoon vitsiin; hymähtää ja jatkaa eteenpäin odottaen seuraava mahdollisuutta näyttää itselle ja maailmalle pystyvänsä tekemään merkityksellisiä asioita. Joten katse takaisin tielle ja eteenpäin!

PS. Menestymisessä lienee jossain määrin kyse myös sattumasta. Ulos katsomalla voi todeta, että nyt sattuma on ollut sinua / teitä vastaan ainakin ilmojen puolesta.
 
Tulee mieleen Jim carrey joka joutui käsittääkseni käymään aikamoisen tien ennen kuin saavutti oman unelmansa.
 
Melankolinen iltapäivä ja alkuilta. Vaikka nykyään harvoin menneitä murehdinkaan, niin välillä muisto toiveiden tuhosta nostaa päätään. Vanha elämäni kuoli pääsiäisenä 2009 ja ruumis tuhkattiin kevään 2014 ja 2015 välillä. Tämä on uusi elämä, mutta vailla nuoruutta.
 
Kuulin tänään, että alle kolmekymppinen sukulaiseni on vakavasti masentunut. Masennus on kuulemma ollut päällä jo pari vuotta, mutta vasta nyt hän on kyenneyt puhumaan siitä, kun tilanne on päässyt niin pahaksi, ettei hän tahdo kyetä enää poistumaan kotoaan, välillä edes sängystään. Huoli on suuri niin hänen kuin hänen vanhempiensakin puolesta, joiden kautta tästä kuulin. En vain keksi, mitä voisin itse tehdä auttaakseni.
 
En vain keksi, mitä voisin itse tehdä auttaakseni.
Lähetä kortti. Kaunis kuvakortti ilman turhia tsemppiviestejä. Kerro vaikka lyhyesti omista kuulumisistasi tai muistele jotain yhdessä koettua hauskaa. Tai vaikka ihan ilmankin tekstiä. Se on pieni osoitus siitä että ajattelet häntä ja toivot hänelle hyvää ilman vaatimuksia reipastumisesta. Luulen että olisin itse saattanut kovasti ilahtua moisesta aikanaan. Eihän se suuri apu ole eikä vaikutus varmasti mitenkään häikäisevä, mutta EHKÄ se antaa vähän voimia tai toivoa. Tuskin siitä ainakaan haittaa on.
 
Meidän Toffee-kissa söi ja joi hyvin vähän viimeisen pari viikon ajan ja tämän viikon puolella se ei syönyt ja juonut oikeastaan ollenkaan. Veimme sen tänään nuorimmaisen kanssa eläinlääkäriin. Lääkäri tutki kissan ja totesi, että sillä on isohko, kasvain (syöpä?) vatsassa, ja kun kissan hengitysäänikään ei ole terveelle kissalle tyypillinen, niin kasvain on levinnyt myös keuhkoihin. Päädyimme nuorimmaisen kanssa ratkaisuun, että Toffee saatetaan kissojen taivaaseen, ja viheriäisemmille hiirestysniityille se rauhallisesti eläinlääkärin avustuksella lähti.

Nyt on sitten aika surullinen olo: Kissa oli ilonamme (toki ajoittain eläinrakkaus oli myös koetuksella) aika tarkalleen 12 vuotta, ja siitä oli tullut tavallaan perheenjäsen. Tai niinhän me luulemme. Välillä tuntui siltä, että Toffee piti meitä jonkinlaisina palkollisina, joiden ainoa olemassaolon tarkoitus oli huolehtia "hänen mahtavuutensa" ravitsemis- viihdytys- ja majoituspalveluista.
 
Päädyimme nuorimmaisen kanssa ratkaisuun, että Toffee saatetaan kissojen taivaaseen, ja viheriäisemmille hiirestysniityille se rauhallisesti eläinlääkärin avustuksella lähti.

Otan osaa suruunne, koin saman kahdesti viimeisen puolen vuoden aikana. On musertavaa, että joku, joka on ollut niin pitkään omassa elämässä, ei enää yhtäkkiä olekaan. Olen 22-vuotias, ja kun kissat tulivat meille, olin 11. Kissat tuovat valtavasti positiivisuutta elämään, ja toisaalta kissan huomionhakuisuuskin on ihmisille ihana juttu: kun kaikki mättää, niin mikä olisi suloisempaa, kuin syliin hyppäävä, lämmin ja kehräävä kissa? Mutta eipä Toffeella hätää ole, sillähän on Riepu ja Tiikeri leikkikavereina ja paljon hiiriä! <3
 
Aretha Franklin on kuollut. Hän oli niitä harvoja ihmisiä koko äänitetyn musiikin aikakauden aikana, joka todellakin pystyi studiossa petraamaan jokaisella otolla. Kukaan ei ikinä tule riistämään hänen valtikkaansa. Hän on kiistaton soul-musiikin kuningatar, ja hänen kaltaistaan artistia ja teknistä taitajaa ei enää koskaan synny tähän maailmaan. Lepää rauhassa Aretha.
 
Oon sairastellu enemmän tai vähemmän masennusta tässä kolmen vuoden ajan. Mennyt parempaan suuntaan koko ajan, ja oon nykyään ihan toimintakykyinen ja hyväksynyt uuden minäni (ei oo pakko olla sosiaalinen jos ei halua). Viime syksynä isä alkoi sairastaa jotain nimeämätöntä lihasrappeumasairautta. Sitten huhtikuussa äidilläni todettiin rintasyöpä. Tässäpä sitä on testailtu uusia opittuja keinoja esimerkiksi ikävien tunteiden kohtaamiseen... On yllättävän rankkaa kun molemmat vanhemmat sairastuvat vakavasti yhtäaikaa. Ovat eronneet reilu kolkyt vuotta sitten, eivätkä juuri tekemisissä muuten kuin meidän lasten jutuissa. Miten osasivatkaan tän kuitenkin koordinoida, mokomat... Erityisesti isän kohtalo huolettaa, diagnoosia ei vieläkään ole mutta vahvoja epäilyksiä kyllä. Ja kuntonsa on huonontunut niin nopeasti, ettei hyvältä näytä. Isän kuolema on ollut koko elämäni sellainen asia, jota en ole osannut ajatella hätääntymättä. Jotenkin en osaa vieläkään, vaikka se on todennäköisesti lähempänä kuin arvasimmekaan. Äidillä on onneksi hyvä hoitoennuste.
 
Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola on kuollut :(

Hukkasin muutaman vuoden Tampereen yliopistossa 90-luvun alussa, mutta perusopintoihin kuulunut sosiaalipsykologian peruskurssi Antti Eskolan luennoilla ei tuntunut hukkaan heitetyltä ajalta. Professori tuntui ystävälliseltä ja paljon tietävältä tyypiltä. Jo se, että hän vaivautui luennoimaan meille aloittelijoille sen sijaan että olisi antanut homman jollekin alaiselleen, teki vaikutuksen. Hän pyrki selvästi vaikuttamaan meihin ja piti sitä vaivan arvoisena. Muistaakseni hän joka luennon lopuksi pisti meidät keksimään päivän aiheesta kaksi kysymystä ja tenttiin hän sitten arpoi kaikista esitetyistä kysymyksistä otoksen. Ei mikään hassumpi metodi.

Kunnioitin Eskolaa ja nyt häntä ei enää ole. Kunnioitukseni säilyy silti yhä.
 
Ärsytys on liian lievä ilmaus, kun tuntuu, että olen vaipumassa ahdistukseen tietokoneen ihan vuoksi. Sain joku aika sitten korjattua netin kautta jumitus-ongelman, mutta nyt läppäri näyttää pahan kerran jämähtäneen, eikä nettiohjeista ole enää mitään apua. Eikä minulla ole lähipiirissä ketään, jolta pyytää apua. Oliko se sitten tässä. Entä tiedostot, valtaosa on sentään muistitikuilla. On niin totaalisen avuton olo.
 
Sydän pomppii miten sattuu. Selkä on niin jumissa että päätä särkee lähes jatkuvasti. Kymmentuntisetkaan yöunet eivät enää riitä. Lähden aamuisin aikaisin kouluun, ja tulen iltamyöhällä aktiviteeteista takaisin. En usko, että voisin sanoa enää "ei" mihinkään tulevien viikkojen kuudesta keikasta, en niiden harjoituksista, en loppukokeista. Jotenkin on vaan selvittävä. Kahden konsertin ohjelmisto pitäisi vielä opetella kokonaan/osittain ulkoa, kolmannesta lauluyhtyeosuudet ulkoa. Pitäisi harjoituttaa yksi kappale luokkatovereille ehkä tunnissa ja sitten on konsertti. Sitten pitäisi kirjoittaa paljon nuotteja paperille, ja ensimmäiset jo ylihuomiseksi. Ylihuomenna on keikka, jossa soitan Finlandian, Porilaisten marssin ja Savolaisten laulun rummuilla, itse tehdyillä nuoteilla... "Ainiin ja hei mä unohdin mainita sulle mutta tietysti lauletaan myös Maamme-laulu," oli kapellimestarin terveiset tänään treenien päätteeksi, kun kaikki kamat olivat jo laukussa. Onpas todella kevyt setti. En hanskaa mitään noista ensiksimainituista kunnolla, ja siihen päälle vielä Maamme joka pitää ottaa haltuun kahdessa päivässä. Tämä opetteluprosessi kaiken muun päälle. Kapu vakuutti että kyllä minä pärjään ja minä haluaisin uskoa samoin. En haluaisi lannistua ja luovuttaa vaikka olenkin ihan kypsä luovuttamaan. Voi kunpa voisin vain nukkua, antaa maailman pyöriä ja pysähtyä vaan itse.
 
Voi Linde :( Mieti mikä on pahinta mitä voisi tapahtua jos et ehdi opetella noita kunnolla. Tuskin kukaan siihen kuolee tai mitään muutakaan niin peruuttamatonta. Ei kaiken tarvitse mennä ihan täydellisesti vaan se menee niin kuin menee. Ihan varmasti teit parhaasi näissä olosuhteissa. Voimia ja yritä edes vaikka 10 min päivässä saada hengähdettyä ja rauhoituttua ja suljettua kiire ja stressi pois mielestä.
 
Kohdasta 38.00 alkaa näyte epäonnistumisesta ja siitä, miten siitä (niistä) pääsee ylitse. Yleisön rennosta asenteesta toki on apua.

 
Voi kunpa tilanne olisi tuo, monessakin mielessä. "Valitettavasti" kyseessä on erään Helsingin yliopiston osakunnan itsenäisyyspäiväjuhla, jossa on paikalla kaikki isot pamput. Se ei paljon naurata, kun ei osaa lähteä Finlandian "allegroon" mukaan.
 
Kuulut selvästi eri osakuntaan kuin minä, koska meidän juhlassamme se ei olisi niin vakavaa. Viime vuoden juhlassa laulajilla oli muistaakseni jotain hämminkiä esityksessä, en vain muista yhtään millaista. Tosin paikalla ei ollut ketään kuraattoria korkea-arvoisempaa, koska inspehtoori oli ulkomailla.
 
Luokkakaverini veli on kuollut, ja eilen alkanut koulu jäi kaveriltani nopeasti kesken. Suru on koskettanut koko musiikkiryhmää, ja kaikkia on turhauttanut se, miksi parikymppinen ihminen vain yhtäkkiä lähtee pois. Asia on tullut lähelle, kun on itsekin parikymppinen. Onneksi meillä on toisemme ja onneksi kukaan ei jää yksin.
Henkilökohtaisempi surunaihe on lauluopettajan äkillinen poisjääminen opetustehtävästä. Opettajan krooninen sairaus on pahentunut nopeasti, ja hänen täytyy jättää opetustehtävät meidän koululla. Harmittaa, todella paljon. Hän on mitä valovoimaisin ihminen, teknisesti huipputasoa, mutta myös empaattinen ja oppilaiden elämistä kiinnostunut ihminen. Pelkästään Suomessa on satoja laulutunneilla käyviä nuoria, joiden murheita hänen kaltaiset opet kuuntelevat, tarjoavat tukea ja haleja, henkistä selkärankaa ja aimo annoksen rohkeutta kehittyville ihmisille. He pelastavat jatkuvasti ihmisten päiviä ammatillisesta ja inhimillisestä näkökulmasta avaamalla teknisiä ongelmia ja mentaalisia esteitä. He ovat supersankareita. Tällainen on opettajani, ja harmitustanikin enemmän pelottaa hänen puolestaan, sillä en tiedä, miten vakavaa hänen mainitsemansa taudinkulku on. Toivon vain, että hänen kipunsa hellittäisivät ja oikea hoito löytyisi. Ei hän voi vielä elämää jättää. Meillä on sopimus siitä, että yksi päivä hän laulaa minun johtamani orkesterin solistina!
 
Ylös