Tänään oli tätini miehen eli teatteri ystäväni hautajaiset. Olin todella rikki ja vihdoin alkoi olo rauhoittumaan näiden kuoleman jälkeisten viikkojen kruunanneiden hautajaisten jälkeen.
Ehdin ehkä tunnin kotona olemaan ja hoitamaan pari rästissä olevaa asiaa, jotka ovat olleet ylitsepääsemättömiä ennen hautajaisia, niin ystäväni laittoi viestin minulle, että hänen isänsä on kuollut. Otin tämän tiedon erittäin raskaasti, koska hänen isänsä on kuitenkin ollut elämässäni aktiivisesti jo 24vuotta. Hänellä ja vaimollaan oli juuri yhteissynttärit, näimme viime tiistaina viimeksi ja juteltiin, mitä kuuluu nyt. Oli hyvin iloinen jatkaessani yhden asian hoitoa ja hänen kanssaan jo sovittiin syksyllä tapahtuvasta jutusta.
Nyt jotenkin.. Olo on tyhjä, ei enää nukuta, ahdistaa vielä enemmän kuin tädin miehen kuoleman jälkeen ja nyt jotenkin.. On niin järkyttynyt olo, kun kyseinen ystäväni isä on aina ollut Tervaskanto, jolle ei mikään pysty tekemään mitään ja yhtäkkiä kuulen hänen poismenostaan. En oikein tiedä enää, mitä sanoa. Olen hyvin sanaton ja moni, jotka minut tietävät, ettei se ole usein tapahtuva asia.
Olen itkenyt silmät miltei päästäni tänään ja tuntuu, että pelkään vielä enemmän kaikkea menettämistä ympärilläni.
Olen vain.. Jotenkin eksynyt, peloissaan ja hyvin ahdistunut samaan aikaan.
Ja tänään oli kyseisen ystäväni isän hautajaiset. Mikä oli lievä shokki, sillä en tiennyt koko hautajaisista, mutta kuvista päätellen siellä oli kuitenkin 10hlön ystäväporukastamme 9 ja minä en ollut siellä. Ja nyt itken sängyssä hokien sekä miettien, että miksi.. Miksi en ollut kutsuttujen listalla, mutta kuitenkin tämä ja tämä kaveri oli kuitenkin. Ymmärrän toki.. Ymmärrän, että korona aikana hautajaiset olisivat olleet liian isot.
Yritän ainakin ymmärtää. Silti olen samaa aikaan surullinen, pettynyt, osittain vihainen, turhautunut ja ennen kaikkea hyvin hyvin hämmentynyt. Minulle ei asiasta kerrottu. Ei edes niin, että: "Isän hautajaiset on sinä ja sinä päivänä, mutta koska niistä olisi tullut niin suuret, jouduimme jättämään jotkut ihmiset pois." Tiedän, etten toki asiasta kysynyt, koska kuvittelin, että minä kuuluisin siihen ryhmään jolle edes jotain ilmoitettaisiin, mutta en näköjään. En nähtävästi ole tarpeeksi hyvä ystävä. Vaikka olen tehnyt monia asioita.. Niin monia asioita, joista itse kuvittelin olevani. Mutten näköjään sitten ollutkaan.
En aio asiasta kysyä, mutta tuntuu pahalta. Tuntuu hyvin pahalta. Olisin mielelläni vaikka odottanut autossa, kunnes porukka olisi lähtenyt muistotilaisuuteen ja olisin vasta sitten käynyt viemässä viimeisen tervehdykseni.
En tiedä. Ahdistaa, itkettää ja kaiken huipuksi yritin asiasta puhua puolisolle, jonka kuvittelin tukevan minua edes sen verran, että kuuntelisi, kuinka paha miun on olla. Kävikin sitten niin, että nukahti.. Kesken lauseen vieläpä, jonka jälkeen aloin pyörittämään tätä mielessäni. Liikaa. Aivan liikaa.
Kuudesta ystävästä kolme vastasi minulle tänään, ettei ehdi kahville ja heillä oli erittäin hyvät syyt. Ensimmäinen oli juuri lähdössä töihin, toinen lähti lypsylle ja kolmas joogaan. Myönnettäköön, oma moka, etten kysynyt tarpeeksi aikaisin asiasta. Mutta nämä kolme muuta.. Ensimmäinen ilmoitti siinä vaiheessa, kun olin tullut kotiin, että miksi kysyin häntä kahville. Asia selvä, en pyydä enää. Toinen vastasi tunti siitä hyvällä syyllä ja laittoi hymyilevän kuvan vauvastaan, joka oli pahassa korvatulehduksessa. Ja kolmas ilmoitti puoli seitsemän, ettei ole jaksanut vastata.. Nukkui puoli neljään iltapäivällä ja totesi, ettei hän jaksa eikä kiinnosta nähdä työviikon jälkeen ketään muuta kuin äitinsä, joka asuu samassa asunnossa. Tämä nostatti entistä enemmän surua pintaan. Eikö minulla ole oikeasti täällä päin ystäviä?
Ilmoitin muutamalle ystävälle, että soittelen jossain vaiheessa. Kaikki vastasivat, etteivät olisi edes vastanneet. Enkö siis ansaitse ystäviä? Minä, joka välillä tekee enemmän kuin tarpeeksi muiden eteen, vaikka olen väsynyt, kettuuntunut, jne. En sitten näköjään.
Olenko vain.. Noh.. Tylsä ihminen, joka kuvittelee olevansa pesukarhu? Näköjään, mutta olihan se edes jotain joskus. Keinoni paeta, piiloutua hahmon taakse, kuten aina ennenkin. On se hahmo, joka on niin vahvasti osa identiteettiäni, ettei suurin osa edes vanhoista ystävistäni tiedä, mistä hahmo alkaa ja mihin se loppuu. Minä vain olen.. Minä.
Noh, ehkä yritän taas kerran nukkumista. Ehkä se tällä kertaa onnistuisi. Huomenna pitäisi mennä taas maalle. Päivä kerrallaan. Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä!