Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Roscon de Reysistä oon löytänyt kaksi Melchioria ja yhden Balthasarin, Kasparista (tai Jesperistä ja Joonatanista) ei ole tietoakaan, eikä enää neljättä tai viidettä kakkua jaksaisi skruudata, vaikka loppiaiseen on vielä yli viikko. :/
 
Vetäydyin pitkän harkinnan jälkeen tämän talvikauden Tolkien Mailing Competitionista. Terveystilanteeni on parhaillaan niin epävarma ja elämä sen takia niin stressaavaa ja väsyttävää, ettei energiaa tahdo riittää paljon muuhun kuin ihan välttämättömimpään arjesta selviytymiseen. Lohduttaudun sillä, että kisa järjestetään hyvin suurella todennäköisyydellä uudelleen taas ensi syksynä, ja laitan toivoni siihen, että pystyn silloin taas osallistumaan.
 
Kummienoni kuoli viime yönä. Hän on sairastanut syöpää jo ainakin kymmenen vuotta, mutta hoito ja lääkitys pitivät tilan pitkään stabiilina. Syksyllä tilanne kuitenkin huononi, kasvaimia tuli uusia, ja hän sai enää kahdeksan kuukauden elinaika-arvion. Vielä viime viikolla puhuttiin kuukaudesta, mutta nyt kävi näin.

Minulle eno oli paitsi elämässäni alusta asti läsnä ollut turvallinen ja rakas aikuinen myös kanssatolkienisti, jolta lainatuista kirjoista luin Sormusten Herran ensimmäistä kertaa, joka vei minut katsomaan Ryhmäteatterin Sormusten Herraa ja ylipäätään äitini ohella osoitti omalla esimerkillään, ettei rakkaus Keski-Maahan ja sitä sivuaviin aktiviteetteihin ole lapsellista niin kuin isäni ajatteli vaan täysin varteenotettavaa ja aikuisillekin sopivaa innostusta. Hän myös kannusti minua ehdoitta armeijaan mennessäni ja oli avoimesti ylpeä siskontyttärestä, joka suoritti saman sotilaskoulutuksen kuin hänkin aikoinaan.

Hänellä oli omat huonot puolensa, jotka olivat minulle kyllä tuttuja, mutta minua kohtaan hän oli aina mitä mainioin eno, kummi ja kanssaihminen ja ikävä on kova.
 
Last edited:
Mummoni tilanne on mennyt huonompaan suuntaan, on jo 91 ja ollut sairas, mutta nyt on aika katsoa hänelle hoitokotipaikkaa. Sattuu niin että voisin ottaa Arkkikiven, ellei se lepäisi Thorin Tammikilven vierellä ja linnoittautua Ereboin syvimpään saliin suremaan. Mummon talon kohtalosta ei ole vielä tietoa kun on edesmenneen vaarini nimissä.
 
Tänään kuoli toinen enoni. Olihan hän jo vanha, lähestyi yhdeksääkymmentä, monisairas, jo vähän sekava ja nyt vielä koronatartunnan saanut. Mutta eilen hän oli tilanteeseen nähden vielä ihan hyvinvoiva, tänä aamuna kuollut.

Tämä eno oli minun näkökulmastani aina vähän hassu (ja pienenä ollessani joskus pelottavan kovaääninen) mutta hirmuisen kiltti klassista musiikkia rakastanut ja hyvin tarkalla ja kriittiselläkin korvalla kuunnellut elokuva-alan ammattilaisnörtti, joka auttoi minuakin yhdessä yläasteen videoprojektissa, tarjosi aina vaikka mitä jänniä herkkuja (mm. amerikkalaista kuivajäätelöä) kylässä käydessämme, kertoi hauskoja juttuja ja näytti kuvia reissuiltaan ja ensimmäisen kanini kuoltua osti minulle lohdutukseksi kirjan 9000 vuotta Suomen esihistoriaa, koska ei oikein muulla tavalla osannut ilmaista osanottoaan.

En oikeastaan ole nähnyt häntä pitkään aikaan, koska hän asui Lahdessa ja alkoi olla niin huonossa kunnossa, ettei kyennyt enää vaeltamaan pyörätuolillaan Helsinkiin oopperaan (tapasimme viimeksi oopperan aitiossa, jonne äitini kanssa pääsimme hänen siivellään, sähköpyörätuolille kun ei oikein ole tilaa muualla). Mutta äiti kertoi aina kuulumisia puhuttuaan hänen kanssaan tai käytyään Lahdessa, ja eno tuntui siksi edelleen läheiseltä ja jotenkin ikuiselta. Mutta eihän meistä kukaan ikuinen ole, ja nyt suru on suuri.
 
Last edited:
Muusikko, säveltäjä ja kapellimestari Jaakko Kuusisto on tänään nukkunut pois aivokasvaimen uuvuttamana.
Kiitos Jaakko siitä taiteellisesta perinnöstä jonka jälkipolville jätit.
 
YouTube tarjosi videon siitä, miten yhdysvaltalaiset sotaveteraanit kouluttavat ukrainalaissiviilejä taistelemaan valloittajia vastaan. Erityisen surulliseksi se muuttui, kun haastateltavana ollut kouluttaja mainitsi, että tuntuuhan se pahalta opettaa näitä asioita jopa 13-vuotiaille lapsille, mutta hänen mielestään niiden lastenkin on parempi pystyä osallistumaan taisteluun kuin joutua katsomaan avuttomina vierestä, kun heidän perheensä teurastetaan.

Nyt mietin, miten suhtautuisin, jos täällä olisi sama tilanne: koko ajan raaistuva sota meneillään, evakuointi mahdotonta, vihollinen päivä päivältä lähempänä, ja sitten oma kuopus 12-vee haluaisi oppia ampumaan rynnäkkökiväärillä Irakin sodan veteraanin johdolla. Pitäisi kai oikeasti olla siinä tilanteessa että tietäisi, tällä hetkellä aivot pyörivät vain tyhjää aiheen kohdatessaan.
 
Kyse ei ole lapsisotilaista vaan lapsista, joille opetetaan aseiden käyttöä, jotta he voivat tarpeen vaatiessa ja halutessaan puolustaa omia kotejaan. Heitä ei olla värväämässä mihinkään armeijaan.
 
Puolustaa kotejaan vierasta armeijaa vastaan? Kuulostaa kyllä sodankäynniltä, eli lapsisotilaista on kyse. Kumma että silloin kun Afrikassa annetaan rynkky lapsen kouraan, on aina kyse lapsisotilaista, mutta sama tehtynä arjalaisten käsissä on ihan jotain muuta.
 
Afrikassa lapsia pakotetaan armeijoiden riveihin ja viedään pois kotoaan sotimaan ties minne. Ukrainassa lapsille (joita koulutettavien joukossa näytti itse asiassa olevan hyvin vähän) opetetaan heidän halutessaan miten tarpeen tullen puolustautua aseellisesti sen sijaan että jäisivät vain valloittavan armeijan jalkoihin perheineen.

Mutta olen tosiaan itse edelleen täysin kujalla sen suhteen, olisiko tämä minun mielestäni ok, jos olisin lapsineni samassa tilanteessa. Ensisijaisesti katson omaksi velvollisuudekseni puolustaa lastani, mutta entä jos minä en olekaan häntä suojelemassa? Ja entä jos hän itse haluaa oppia, miten puolustaa itseään aseellisesti pahimmassa mahdollisessa tilanteessa?
 
Mielestäni Unicefin määritelmä lapsisotilaista tukee Kointähden näkemystä: "Lapsisotilaita ovat kaikki alle 18-vuotiaat, jotka ovat liittyneet armeijaan tai osallistuvat aseelliseen konfliktiin joko pakotettuina tai vapaaehtoisesti. Kaikki lapsisotilaat eivät kanna asetta. Monia käytetään esimerkiksi vakoojina, viestinviejinä, huolto- ja vartiointitehtävissä, kantajina, palvelijoina tai seksiorjina."

Olen kuitenkin myös sitä mieltä, ettei tällaisten asioiden tulkitseminen moraalisesta näkökannasta ole lainkaan niin yksinkertaista kuin lainopillisesti. Siitähän on keskusteltu myös tämän kulkutaudin torjumisessa ja muutenkin, että mihin perusoikeudet ja lait taipuvat. Laillisesta näkökulmasta voi olla myös kyseenalaista, onko siviileillä oikeus puolustautua aseellisesti. En tosin tiedä.

Kodin puolustaminen kuulostaa oikeutetulta perusteelta, mutta asia ei mielestäni ole niin yksinkertainen. Olennaista on, kuinka voimakkaasti vihollinen pyrkii hyökkäämään eli onko puolustajilla todellisia mahdollisuuksia. Yleisen kokemuksen mukaan pikakoulutetut, heikosti aseistetut siviilit ovat ymmärtääkseni hyvin tehottomia. Jos sellaisiin joudutaan turvautumaan, on sodankäynnin mielekkyys jo hyvin kyseenalainen. Sodan käynnin oikeutuksesta ylipäätään voidaan väitellä, mutta erityisen kyseenalainen lähtökohta on vain tuottaa mahdollisimman paljon tappioita viholliselle häviön näyttäessä väistämättömältä. Tällöinhän kyseessä on enää kosto, ei pyrkimys estää jotain suurempaa pahaa tapahtumasta tai puolustaa muiden oikeutta vahvemman edessä. Siksi näkisin tällaisen siviilipuolustuksen mielekkääksi korkeintaan sivustoissa liikkuvia pieniä vihollisryhmiä vastaan silloin, kun varsinaiset taistelut eivät vielä ole ratkenneet.
 
En tule laulamaan Oodin Tolkien-lukupäivän kuoroesityksessä. Olen missannut ihan liian monet treenit oman ja lasten sairastelun takia, joten estradille ei nyt ole asiaa.

Mutta ainakin voin sitten kuunnella esityksen.
 
Ystäväni häät ovat kuun lopulla, ja minut on kutsuttu niihin. Kuitenkaan ei ole pienintäkään syytä odottaa, että niistä olisi minulle mitään iloa, pelkkää stressiä, ahdistusta ja rahanmenoa. Ja aika reilulla kauhalla jaettuna. Olen kyllä vastannut kutsuun olevani tulossa, mutta kyllä minä perun sen.
 
https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli...-ja-elainsuojeluilmoituksia/8424446#gs.011769

En voi sanoa olevani erityisen yllättynyt, mutta ylipäätään tuo "karhun pitäminen lemmikkinä/lemmikin kaltaisena" on vähän kummallista. Se on villieläin vaikka kuinka söpösti söisi viinereitä kun annetaan. Itseäni on jollain tapaa huvittanut pitkään että delfinaariosta vaahdottiin yhteen aikaan paljon, ja samalla tämä "Juuso-karhu on 500kg koska tykkää pullasta ja munkeista" "Juuso-karhu antaa pusun" "Juuso-karhu maalaa tauluja, osta tästä" herätti vain lähinnä hyvennystä, villieläimet eivät ole mitään sirkuspellejä.
 
Ylös