Suuria (ja ei niin suuria) surunaiheita

Olen yrittänyt pariin otteeseen. Vanhemmat ovat suhtautuneet tähän hyvin rauhallisesti, mikä onkin ehkä osa ongelmaa. Heidän mielestään siis on ihan normaalia ja harmitonta, että koira joskus haukkuu naapureita, koira on meillä hallinnassa eikä lapsella ole oikeasti mitään syytä pelätä, ja siksi asiaa ei tarvitse sen kummemmin ratkoa. Ilmeisesti siis nykytilanne on riittävän hyvä. Vanhempien mielestä koirani ei ole pelottava eikä vaarallinen, lapsi ilmeisesti odottaa kuolevansa koiran hampaisiin minä päivänä hyvänsä...
 
Elämäni on sinnittelyä päivästä toiseen ja tänä iltana sinnitellään loppuillasta "ondsdagin" alkajaisiksi jääkaapin sijasta äkkilähtörepusta löytyneen ja pilalle menneen liha- ja kasvisruokavaraston kanssa. Se meni pilalle kaikessa rauhassa sillä välin kun itse olin juuttuneena PITKÄLLE yönyliseikkailulle paikalliseen päivittäistavaramyymälään sekä sen ravintolaan (syynä haittayhdisteelle alistumisen trauman+metallimyrkytyksen aiheuttamat päätösvaikeudet+ylienergisyys) enkä tajunnut tehdä jääkaapin tilalle erillistä tarkastusta eilen ennen lähtöäni klo 19. Tajuttuani asian olivat suolistossani jo alkaneet walkaboutini jälkeiset kylmähköt tuntemukset yötä vasten. Perunamuusia sentään löytyy, samoin kuin jokunen vanha lihapulla, kourallinen tänään mukaan päätyneitä kumisia kasvipyöryköitä, sekä markettiseikkailulta ehdottomasti Väärän Paikan kautta palatessani hankittuja kalapuikkoja. Toiminnallisista viimeratkaisuistani johtuen löysin kuitenkin nyt yllättäen itseni tilanteesta, jossa joudun hankkimaan kokemukseni perusteella kenties KAIKKEIN EPÄOTOLLISIMPANA VIIKONPÄIVÄNÄ Paavalin-keskiviikkona lähes KAIKKI MAHDOLLISET PÄÄRUOAT jääkaappiin aamiaista myöten, vaikka sitten vierailisinkin huomenaamulla eräässä buffetissa, jonka aamiaistarjoilu lakkasi aamulla tietämättäni miltei SAMALLA HETKELLÄ kun jouduin poistumaan sieltä isäni kanssa neuvotellakseni, vaikka tarkoitus oli nimenomaan syödä paikan päällä tiistaiaamiainen.

Tällaisistakin syistä on helppoa uskoa olevansa nykyään lapsia, orpoja ja leskiä varjelevan Tahon rakkauden ulkopuolella. Vaikka toki jos alkaisin kertoilla nykyään eteeni osuvia "pahansattuma pahansattuman perään" -havaintojani ja (19.12.22 Töölössä sallimani aivojen ja kehoni Gd-myrkyttämisen + dynaamisen MRI-käsittelyn jälkeisiä) kauhuleffa-arjen sisällä elon kohtaamisiani lisää, niin tämä tällainen ei tietenkään olisi vielä paljon mitään. Vaikka tiedänkin jo, kuinka 99% tämän lukijoista tulee kertomani selittämään ja lokeroimaan.
 
Last edited:
@Constantine Rohkaisun sana tavoitteenani kerron vajaan kymmenen vuoden takaisesta tilanteestani. Syksyllä 2013 jouduin luopumaan vuoden 2009 psyykkisen sairastumiseni jälkeisestä yrityksestä palata opintoihini, joita olin pitänyt vuosia ainoana toivona elämäni takaisin saamiseksi. Tähän oli liittynyt outoja kiputiloja, joissa hengitys muuttui vaikeaksi vihlaisujen pysäyttäessä vaistomaisesti keuhkojeni täyteen vetämisen, mistä syystä minulla oli ollut vaikeuksia kyetä nukahtamaan. Opintoihin paluun epäonnistuttua pidin mielenterveydellistä hoitoa epäonnistuneena ja lopetinkin psykoterapian ja seuraavana keväänä psyykelääkityksen - yhteistyössä lääkäri kanssa, jonka mukaan se oli jo ennen lopettamista niin vähäinen, ettei sillä ollut enää vaikutusta. Toukokuussa 2014 vointi koheni hetkeksi paljonkin ja olin toiveikas, mutta sitten lyhyen alamäen jälkeen päädyin psykoottisena pakkohoitoon kuun loppuun mennessä. Olin kesän sairaalassa ja uskoin selviäväni jatkossa, mutta uudesta lääkityksestä huolimatta psykoosi uusiutui jälleen syyskuun lopulla ja olin hoidossa marraskuun alkuun. Realiteettien palatessa alkoi ahdistus ja masennus, jonka seurauksena tammikuun 2015 lopulla yritin epätoivoisena itsemurhaa, joka sekin epäonnistui. Päädyin jälleen hoitoon Pitkäniemeen. Koetetut masennuslääkkeet eivät auttaneet ja minulle annettiinkin viimeisenä toivona sähköhoitoa. Huhtikuussa 2015 kotiuduin sairaalasta tuettuun asumiseen. En tiennyt, olisinko puolen vuoden päästä enää hengissä.

Kuitenkin elämä voitti. Voimat alkoivat palautua ja syksyllä 2015 aloitin sekä kokemusasiantuntijakoulutuksen että aikuisrippikoulun; vanhempani olivat eronneet kirkosta ollessani kahdeksan vuoden ikäinen. Tunsin tarvetta osallistua yhteiskuntaan enemmän ja aloitin keväällä 2016 erilaisissa vapaaehtoistöissä. Toukokuussa 2016 minulla oli kokemusasiantuntijakeikka Tampereen Lyseon lukion psykologian ryhmälle, jossa puhuin omasta sairaudestani ja toipumisesta, jota oli siinä vaiheessa ollut käynnissä vasta vuosi. Vuodet vierivät psyykkisen kunnon hiljakseen kohotessa, jatkoin kokemusasiantuntijana ja vapaaehtoistöissä. Sain kolmen vuoden lisäjakson psykoterapiaa, joka tuntui luontevammalta kuin vuosina 2009-2013 saamani, mikä varmaankin oli osatekijä nousussa. Psyykelääkitystäkin on kyetty ilokseni vähentämään positiivisin vaikutuksin. Edes Korona ei kyennyt heikentämään merkittävästi vointia ja tilanteen parantuessa on hyvinvointi lähtenyt uuteen nousuun. Vaikka en voikaan väittää kohonneeni miksikään yhteiskunnan mallikansalaiseksi, olen toipunut merkittävästi vuosien 2014-2015 kriisikaudesta ja olen monilta osin sosiaalisesti toimintakykyisempi kuin ennen sairastumistani, vaikka työkyky onkin edelleen matalammalla tasolla. Katson myös tulevaisuutta kohti toiveikkaana, vaikkei minulla enää olekaan mitään selkeää ulkoisesti määriteltyä tavoitetta, kuten psykologian opinnot olivat olleet.

Kärsimys ei ole yksiselitteisesti kielteinen asia ainakaan pitkällä aikavälillä, vaikka tuska raastaakin sielua elämäntilanteen ollessa pahimmillaan. Voimia sinulle, Constantine, ja muista että ei se hylkää vaikka koetteleekin.
 
@Constantine Rohkaisun sana tavoitteenani kerron vajaan kymmenen vuoden takaisesta tilanteestani.

Kärsimys ei ole yksiselitteisesti kielteinen asia ainakaan pitkällä aikavälillä, vaikka tuska raastaakin sielua elämäntilanteen ollessa pahimmillaan. Voimia sinulle, Constantine, ja muista että ei se hylkää vaikka koetteleekin.

Onnitteluni psykoosista toipumisestasi, Kointähti. Siihen ei onneksi tapaa liittyä tiettyjä haju- ja makuaistin, suun, nielun ja kielen oireita kuten metalli-/säteilymyrkytyksissä etenkin pään kudoksissa.

Minun olisi puolestani pitänyt mennä liian pitkään ja liian kritiikittä kärttämäni viidennen ja varjoaineellisen MRI-tutkimuksen sijasta hammaslääkärin tarkastukseen sekä malttaa odottaa heti seuraavan eli joulukuun 20. päivän TTA-tutkimusta. Heinäkuisen melualtistukseni jälkeen oireeni olivat viime vuonna vain pahentuneet hitaasti; esim. tyyny "painoi" nukkuessa päätä kuin aivoissa olisi ollut turvotusta/paise ja en pystynyt enää nukkumaan vaakasuorassa kahta tuntia pitempään ilman että (syksyllä) joko pulssitinnitus kasvoi kaameaksi volyymiltaan tai (alkutalvella) voimakkaat yläverenkierron oireet ajoivat minut ylös sängystä tai panemaan polvet lattialle, aiheuttaen vakavan kroonisen univajeen ja fataalisti heikon kriittisyyden omille "tämä tulee kyllä nyt todistamaan päätelmäni" -toimille sekä lopulta alitajunnan väärälle valinnalle altistaneen vakuuttuneisuuden omasta lähenevästä lopusta).
 
Voimakas fyysinen oireilu ja voimakas psyykkinen oireilu ovat tietysti eri asioita, mutta tarkoitukseni oli lähinnä sanoa, että vaikka itse pitäisi tilannettaan täysin toivottamana eikä näkisi valon kajoa missään, voivat asiat silti kääntyä parempaan suuntaan. Lääketieteellisen läpimurron mahdollisuutta ei voi sulkea pois ja toisaalta ihmislajissa on poikkeuksellista sopeutumiskykyä hirveidenkin tilanteiden kestämiseen. Lohdullinen on myös ajatus siitä, ettei tarvitsekaan välttämättä parantua kokonaan, vaan että jo kärsimyksen vähentyminen on arvokasta ja tavoiteltavaa.

Mahdollisuutta (kasvokkaiseen) vertaistukeen kannattaa myös miettiä, jos et ole sitä jo tehnyt. Vaikka faktatietoa onkin netissä saatavilla, eivät aivojen tunnealueet välttämättä täysin hahmota kohtalotovereita ennen kuin näkee heitä luonnollisessa ympäristössä.
 
Pienempi harmitus: ensi viikonlopun minivaellus on vaakalaudalla kun autossa on taas joku juttu, mikä vaatii korjaamista ja voi rikkoa moottorin, jos asialle ei tee mitään.
 
Olen taas häädetty/häätynyt kotoa enkä tiedä pääsenkö enää takaisin. Rukoilin aamulla armoa pitkään, mutta nyt tiedän ettei sellaista ole luvassa minulle, vaan minua kammetaan edelleen hirvittävällä voimalla irti kaikesta tutusta. Minusta on tullut täysin hetken lapsi sen kehoni saastuttaneen materialistisen jumalankuvanpilaavuuden tähden minkä otin OIKEAN KÄDEN kautta sisälleni 19.12.22 — uskoittepa tai ette. On hirvittävää tajuta olevansa samassa tilassa kuin Juudas ja Eesau. Olisinpa vain ottanut vaarin kaikista tielleni pannuista varoituksista ja unista!! Torstaina 15.12.22:han minut vielä pelastettiin yrittämästä samaa viime hetkellä saamallani suurella vaarantunteella ja sanoilla "Sami, olet suuressa vaarassa" ja pääsin pois itse itselleni työntämästäni tuhosta, mutta jokin itsekäs ja materialistinen mielenvoima sai minut lähimuistin turruttaneessa unettomuuden tilassani heti unohtamaan nuo sanat ja aloin epäillä jonkin pahantahtoisen "estäneen" minua tutkimasta itseäni (vaikka en tiennyt oman kehoni heikkouksia, toisin kuin Varoittajani!) ja menin varaamaan uuden ajan..!!!

Matkalla Tapiolaan ja täällä jatkuen vastaan on tullut jälleen tismalleen samoja karmivia kohtaamisia kuin joka ainoa päivä kaikkialla reitistä ja ajasta riippumatta. Minneköhän päädyn täältä?
 
Last edited:
Mikä sinulla on tällä hetkellä tilanteena asumisen suhteen @Constantine ? Onko sinulla yösijaa? Olisiko esimerkiksi kirkon diakoniatyöstä nyt hyötyä? Vastaani on tullut paljon erilaisia kohtaloita, kuka on saanut avun mistäkin. Minulle itselleni olivat tärkeitä Pitkäniemen silloisen sairaalapastorin Ulla Ruusukallion kanssa käydyt keskustelut, jotka eivät olleet kliinisiä tai teologisia, vaan ennen kaikkea inhimillisiä sillä tavoin kuin ihmisen valoisa puoli inhimillisyydeksi nimetään. Mutta ajattelen, että kaikille on olemassa apua, vaikkei välttämättä sieltä mistä sitä on etsinyt. Vanhoillislestadiolaisella mummollani on tapana toivottaa minulle siunausta, vaikken toivotakaan takaisin vaan ainoastaan kiitän. En nimittäin usko siunauksen olemassaoloon, joten en myöskään toivota siunausta sinulle, Constantine. Mutta toivon vilpittömästi, että saat elämääsi paremman käänteen, joka auttaa sinua eteenpäin.
 
Presidentti Martti Ahtisaari on kuollut tänään.

 
Ylös