@Constantine Rohkaisun sana tavoitteenani kerron vajaan kymmenen vuoden takaisesta tilanteestani. Syksyllä 2013 jouduin luopumaan vuoden 2009 psyykkisen sairastumiseni jälkeisestä yrityksestä palata opintoihini, joita olin pitänyt vuosia ainoana toivona elämäni takaisin saamiseksi. Tähän oli liittynyt outoja kiputiloja, joissa hengitys muuttui vaikeaksi vihlaisujen pysäyttäessä vaistomaisesti keuhkojeni täyteen vetämisen, mistä syystä minulla oli ollut vaikeuksia kyetä nukahtamaan. Opintoihin paluun epäonnistuttua pidin mielenterveydellistä hoitoa epäonnistuneena ja lopetinkin psykoterapian ja seuraavana keväänä psyykelääkityksen - yhteistyössä lääkäri kanssa, jonka mukaan se oli jo ennen lopettamista niin vähäinen, ettei sillä ollut enää vaikutusta. Toukokuussa 2014 vointi koheni hetkeksi paljonkin ja olin toiveikas, mutta sitten lyhyen alamäen jälkeen päädyin psykoottisena pakkohoitoon kuun loppuun mennessä. Olin kesän sairaalassa ja uskoin selviäväni jatkossa, mutta uudesta lääkityksestä huolimatta psykoosi uusiutui jälleen syyskuun lopulla ja olin hoidossa marraskuun alkuun. Realiteettien palatessa alkoi ahdistus ja masennus, jonka seurauksena tammikuun 2015 lopulla yritin epätoivoisena itsemurhaa, joka sekin epäonnistui. Päädyin jälleen hoitoon Pitkäniemeen. Koetetut masennuslääkkeet eivät auttaneet ja minulle annettiinkin viimeisenä toivona sähköhoitoa. Huhtikuussa 2015 kotiuduin sairaalasta tuettuun asumiseen. En tiennyt, olisinko puolen vuoden päästä enää hengissä.
Kuitenkin elämä voitti. Voimat alkoivat palautua ja syksyllä 2015 aloitin sekä kokemusasiantuntijakoulutuksen että aikuisrippikoulun; vanhempani olivat eronneet kirkosta ollessani kahdeksan vuoden ikäinen. Tunsin tarvetta osallistua yhteiskuntaan enemmän ja aloitin keväällä 2016 erilaisissa vapaaehtoistöissä. Toukokuussa 2016 minulla oli kokemusasiantuntijakeikka Tampereen Lyseon lukion psykologian ryhmälle, jossa puhuin omasta sairaudestani ja toipumisesta, jota oli siinä vaiheessa ollut käynnissä vasta vuosi. Vuodet vierivät psyykkisen kunnon hiljakseen kohotessa, jatkoin kokemusasiantuntijana ja vapaaehtoistöissä. Sain kolmen vuoden lisäjakson psykoterapiaa, joka tuntui luontevammalta kuin vuosina 2009-2013 saamani, mikä varmaankin oli osatekijä nousussa. Psyykelääkitystäkin on kyetty ilokseni vähentämään positiivisin vaikutuksin. Edes Korona ei kyennyt heikentämään merkittävästi vointia ja tilanteen parantuessa on hyvinvointi lähtenyt uuteen nousuun. Vaikka en voikaan väittää kohonneeni miksikään yhteiskunnan mallikansalaiseksi, olen toipunut merkittävästi vuosien 2014-2015 kriisikaudesta ja olen monilta osin sosiaalisesti toimintakykyisempi kuin ennen sairastumistani, vaikka työkyky onkin edelleen matalammalla tasolla. Katson myös tulevaisuutta kohti toiveikkaana, vaikkei minulla enää olekaan mitään selkeää ulkoisesti määriteltyä tavoitetta, kuten psykologian opinnot olivat olleet.
Kärsimys ei ole yksiselitteisesti kielteinen asia ainakaan pitkällä aikavälillä, vaikka tuska raastaakin sielua elämäntilanteen ollessa pahimmillaan. Voimia sinulle, Constantine, ja muista että ei se hylkää vaikka koetteleekin.