Suurimmaksi osaksi sanoinkuvaamaton tunne

Chyrinia

Hobitti
Pitipä tällainenkin aloittaa... Sanokaa, jos tästä on jo aihe, en keksinyt, miten voisin etsiä. Ja sanasta tunne löytyi sen verran monta osumaa, etten jaksanut kahlata. Joten sanokaa mielellään, jos aiheesta onkin jo juttua!!!

Oletteko tunteneet jotain sellaista, millaista ei oikeastaan VOI tuntea. Tarkoitan esim, kun äsken kuuntelin Nightwishin Higher than hope
-kappaletta, alkoi tunnelma tuntua Jääkansalta (se on kirjasarja, ette varmaan tiedä). En edes itse tajua, miten siltä voi tuntua, mutta yhtään paremmin en voinut tuota outoa tunnetta kuvailla.

Siispä: Onko jollekin muulle käynyt noin? Onko sinun mielestäsi mahdollista tuntua jollekin muulle kuin adjektiiville? Perusteluja?

~Aika jännä tunne sinänsä, siitä olisi kivaa keskustella >:D... ~



Siirsin Majataloon, kyseessä kun ei mielestäni ole niin syvä aihe - korjatkaa takaisin jos tarvetta on -Merri
 
Sainoinkuvaamaton tunne oli, kun eräs kaverini (jolla oli erittäin häiriintynyt ja skitso isä) kutsui minut heille. Isä ei ollut kotona. Äkkiä kuulimme kun Isä saapui. kaverini itki, että mene piiloon, isä suuttuu ihan hirveästi jos näkee että täällä on vieraita(kaverillani oli usein mustelmia naamassa hänen isänsään hakattua häntä). Kilttinä tyttönä menin piiloon pianon taakse ja siellä sydän tykyttäen odotin mitä tapahtuisi. Sitten kaverini isä lähetti ystäväni kauppaan ja kuulin kuinka hän sanoi lähtevänsä kaupungille pian asioille. Olin siinä sitten kahdestaan asunnossa kaverini skitson isän kanssa. Se oli jotain niin pelottavaa! :D Lopulta, ikuisuuden jälkeen kuuli kun hän teki lähtöä ja vasta kun näin ikkunasta kuinka hän hävisi ihmisten joukkoon uskalsin lähteä ulos. Se tunne kun pääsin ulos oli ihan sanoin kuvaamaton; heitin kärrynpyöriä ja hyppelin ja nauroin, kuin heikkomielinen. xD Olo oli kuin kaniinilla joka on päässyt satimesta. xd
 
Joskus koulumme kahvilassa istuin lattialla ja päättelin jonkin asian (jota nyt en muista) niin absurdin epäloogisesti, että pää tyhjeni omasta typeryydestäni.
Olo oli outo, tuntui etten itse olisi ajatellut sitä päätelmää, vaan se olisi tullut itsestään. :?
 
Oon muuten lukenu sen sarjan Chyrinia.. :wink: Joo no asiaan... Joskus kun olin yläasteella enkun tunnilla niin oli jotenkin pöhkö olo, kaikki nauratti ja en itsekään käsittäny miksi. Kaikki mitä muut sano sai mut nauramaan.. Tottakai muut alko nauraa sille ku mä nauroin.. :lol: Joo no en nyt kyll muista miksi olin niin ilonen, mutta sama on tapahtunu toistekin.. Joskus jos oon ollu älyttömän ilonen (ei muuten tapahdu usein...) niin kaikki on naurattanu, se on aika jännä tunne ku ei oikeasti mikään paina mielenpäällä ja kaikki on edes hetken ajan todella hyvin ja voi vain nauraa ja olla iloinen... :p
 
Hämmästyttävää. En ollut pitkään aikaan ajatellut tätä. Minusta ei ole yhtään outoa, että jostakusta tuntuu "Jääkansalta". Minusta nimittäin aina välillä tuntuu "siltä kuin olisin kuninkaan juhlissa" (Muumipapan muistelmat) tai "Astrid Lindgrenin kirjalta" tai "Sormuksen ritareilta". Joskus aiemmin minulla oli useinkin aivan "Narnia" olo.

En ole kuitenkaan koskaan ajatellut nimeämättömiä tunteita erillisinä tunnetiloina vaan sekasotkuina muista. Ehkä voisi sanoa, että tunteiden kenttä on minulle vähän niin kuin - no, kenttä, jolle on piirretty pisteitä kuten "viha", "ilo", etc. Ihan hyvin olisi voinut merkata myös pisteet "narnia" ja "kuninkaan juhlat", mutta, koska useimmat ihmiset olisivat todennäköisestik kykenemättömiä ymmärtämään minua, jos sanoisin, että olen niin narniainen, on jokapäiväisessä keskustelussa on vain pärjättävä nimetyistä tunteista puhumalla. Rivien välistä osasitte ehkä lukeakin, että en pidä tunteita kovin helposti selitettävinä. Minusta vaikuttaa varsin mahdottomalta tietää, tarkoittavatko ihmiset likimainkaan samaa asiaa puhuessaan esimerkiksi rakkaudesta.
 
Munst tunteire ja etenki tuntemuste kuvaamine o ain kauhia hankalaa.
Tai ei se ain ny nii kauhia.
Mut kuiteskii.

Mul o hirvee usei musiiki ja esiintymise kans noit tommosi tuntei, ku ei vaa voi kuvail. Kyl siin on elämyst ja euforiaa ja vaik mitä, mut ei toine ihmine voi tiätää milt se tuntu ellei o sitä ite kokenu.

Tommone kirja-olo (eli kirjailu X) on mul vähä viarast. On sellastkii ollu, emmää sitä sano, mutku ei sitä tapahru koskaa.

Mää ole kyl huamannu, et melkee ain nämä sanoikuvaamattomat tunteet o positiivisii, mut jollaki taval kuitenki vähä sanoisko haikei. Niinkus olis kauhia surullinen olevinas, mut kuitenki o hyvä olo.
ja sit kun olis sanonkuvaamattoma surulline, ni se menee semmoseks poraamiseks jo et sitä ei kest kukka.^^

Mut joo. Mul alkaa eväät loppuma. Väsy.
 
Sanoinkuvaamaton tunne on minulle se,kun kuuntelee jotain älyttömän hyvää kappaletta.Sitä laulaa,heiluu mukana,rummuttaa reisiään tai pöytää tahdissa.Jotenkin tulee sellanen tunne,että yrittää päästä tavallaan mukaan siihen biisiin,vaikka tietää ,ettei voi.Musiikki saa täysin valtaansa.Sitä toivoo,että osaisi soittaa edes jotain soitinta niin,että voisi päästä mukaan.Minulle sellanen biisi on Scorpionsin Still loving you.En tiedä, ymmärtääkö kukaan,mitä tarkoitan,mutta no,kysehän on sanoikuvaamattomasta tunteesta,että sitä on aika vaikea selittää.


Toinen on se,kun joskus jossain tietyssä tilanteessa tulee sellanen täydellisyyden tunne.Että hetken,vain hetken,kaikki on täydellistä,kaikki on hyvin.Tulee sellanen täydellisen onnen tunne,täydellisyys itse.Tuollaisia hetkiä tulee sillon tällön,mutta se on aina vaan se hetki,muutama minuutti,jonka toivosi jatkuvan ikuisesti.
 
Mielestäni sellaista tunnetta, jota ei voi tuntea, ei ole. Olen pitkään jo kehitellyt oudoille mielialoille nimiä, koska perussanastolla en mitenkään saa niitä kuvattua. Onneksi omistan ystäviä, jotka ymmärtävät outoja selityksiäni hyvin.

Hyvin usein kuvaan tunteita väreillä, muodoilla, juuri kirjoilla tai muuten vaan käsitteillä, joita ei yleensä liitetä tunteisiin. Välillä täytyy kehittää aivan uusia sanoja kuten o-ama-iruk.

Jotenkin se, että saa tunteensa edes jotenkin sanoiksi, vaikkei sitä kukaan ymmärtäisikään, helpottaa huomattavasti. Sitten on seuraavalla kerralla samanlaisen tunteen sattuessa valmiina määritelmä.

Valitettavasti hyvin usein saan selittää pitkään, kun menen sanomaan jotain yleisen järjen mukaan omituista. Jotkut ihmiset eivät vaan mitenkään voi ymmärtää, kun kerron, että eilen oli maitopullo-olo.



Inaya sanoi:
... Joskus kun olin yläasteella enkun tunnilla niin oli jotenkin pöhkö olo, kaikki nauratti ja en itsekään käsittäny miksi...

Kaveripiirissäni tuota kutsutaan näkkileipäkohtaukseksi :D
 
Tuttuja tunteita, monet.
Usein kun luen jotain kirjaa [no oikeastaan vain lukiessani Tomi Kontion Austraasian viimeisiä lapsia] tulee olo hirvittävän surulliseksi. Vaikka se ei ole surua. Sellaista.. kaipauksen tapaista. Tahdon päästä Austraasiaan ja tutustua niistä yhteen ja kaikkea.
Sitä ei voi sanoa adjektiivilla.

Tuntuu siltä että hajoaa siihen paikkaan, henkeä ahdistaa jaja.. kaikkea :D
En minä osaa kuvata.

Mutta usein sanon että nyt on ihan laiva-olo^^ kaverin kanssa yleensä. Ja muita tälläisia olotiloja. Austraasia-oloksi olen ruvennut kutsumaan äsken selittämääni.
 
Eräs sanoinkuvaamaton tunne on se kun epäonnistuu jossain jonka olisi ollut pakko mennä hyvin, kuten YO-kirjoitukset.
Tai kun kävelee sieltä pois ja tietää, että siinä se nyt oli. Asia joka pystyy määräämään elämääni jonkin verran etkä voi asialle enää mitään.
Tai kun olisi pakko päästä tentistä läpi ja luuleekin päässeensä ja sitten huomaan että siitä tuli nolla.
Tai kun kuvittelee, että toinen ymmärtää ja sitten se sanoo tai tekee jotain, mikä osoittaa että se on aivan pihalla. Siis siitä asiasta.
Tai kun kaikki muut menee elämässä eteenpäin ja itse jää polkemaan paikalleen.

Aikas surullista, eikö? Lähimmäksi tunteen kuvaamisesta menisi lausahdus, että pohja putoaa...
 
Jostain syystä käy niin, että aina kun menen hammaslääkäriin alkaa "tuntua" Catherine Cooksonin Emilyltä. En ymmärrä, se tunnelma vaan yhdistyy kirjaan niin voimakkaasti, enkä edes ymmärrä miksi. :D Kummallista.
 
Vai että tällainen keskustelu. Oikein mielenkiintoista. :)

Tokihan se on monesti niin, että kun kuuntelee musiikkia tai varsinkin jos katsoo jonkun hyvän elokuvan, ihmisen olotila ja tunteet muuttuvat samankaltaisiksi kuin esim juuri kyseisessä elokuvassa.

Juuri hetki sitten itsekin katsoin tuon elokuvan A Day After Tomorrow. Ei mikään maailman paras elokuva, mutta tehty ihan hyvin ja juonikin ihan mukava. No mutta kuitenkin, kun elokuva viimein loppui ja piti lähteä koiraa viemään, niin voimpa sanoa, että kokoajan odotti että tulee järkyttävä pakkanen ja että lunta alkaa satamaan hetkenä minä hyvänsä. Oli hirveä kiire takaisin sisälle. Elokuvan nähneet varmaan ymmärtävät. :p

Mutta tosiaan, kun puhutaan sanoin kuvaamattomasta tunteesta, niin sellainen on mielestäni itselleni tullut aika tasan vuosi sitten. Paria päivää vajaa.
Kun siinä tosiaan oltiin jonotettu Kheronin kanssa yli 110 tuntia lippuja RotK:n ensi-iltaan Tampereella Plevnan edessä, ja lopulta sai sen vuoronumerolappusen kouraansa missä oli se kiva lukema 002.

Tämä tunne on edelleen sellainen, että sitä ei osaa kuvailla. Tuntui varmaan kuin Frodosta Tuomiovuoren huipulla sormuksen heitettyään, tai sitten ei ihan kuitenkaan. Mutta tuon tapahtuman jälkeen minulta onneksi otettiin haastattelu ja itselläni on se kasetillakin kotona. Aina kun kuuntelen sitä, en siltikään osaisi paremmin sanoa mitään. Siinä tulee vain tunteet pintaan, ei mitään selityksiä.

Mutta siinä tosiaan oma tunteeni mitä ei pysty varmaan koskaan sanoin kuvaamaan.
 
Tuossa skank aika hyvin listasi sellaisia tunteita, joita ei voi kuvailla, mutta jotka ovat hyvin väkeviä. Ratkaisujen hetket, epäonnistumiset ja elämän käännekohdat. Sitä tuntee olevansa jossakin tietyssä kohdassa, asiat tuntuvat paljon kirkkaammilta kuin muulloin ja koko maailman näkee hetken aikaa aivan eri tavalla.

Tieto jonkun kuolemasta. Sitä ei voi kuvata. Se iskee, sen kieltää, sitä huutaa tuskaansa, mutta mikään ei riitä kuvaamaan sitä tunnetta, kun tajuaa, että jokin palanen putoaa pois elämästä lopullisesti.

Pohjaton, syvä onni ja ilo. Jokin onnistuu, kaikki on kohdallaan. Hyvin menneen tenttirupeman jälkeen ei voi kuin nauraa ja hypähdellä, vaikka taivaalta sataisi vettä. Sisällä on vain niin syvä ilo.

Tai pala täydellistä maailmaa -hetki. En osaa sitä muutenkaan kuvailla. Sen ei tarvitse olla pitkä tovi. Vain lyhyt hetki, jolloin vaikka olen kerrostalossa ja katson ylhäältä auringonlaskun kultaamaa maailmaa. Tai hetki kun katsoo merta, eikä voi nähdä vastarantaa. Jokin tuntuu olevan silloin kohdallaan ja hetken ajan olo on tavallaan seesteinen, tuntuu ettei millään ole mitään väliä, koska edessäni on juuri se kaikki, mikä merkitsee jotakin. Yleensä nämä hetket liittyvät vahvasti luontoon.
 
Alx sanoi:
Tieto jonkun kuolemasta. Sitä ei voi kuvata. Se iskee, sen kieltää, sitä huutaa tuskaansa, mutta mikään ei riitä kuvaamaan sitä tunnetta, kun tajuaa, että jokin palanen putoaa pois elämästä lopullisesti.
.

Näitä on ollut itselläni viime vuosien aikaan melko tiuhaan. Kuten järkytys, mitä en voinut sanoin kuvata, kun opettajani käski minua menemään kotiin, kun siellä oli tapahtunut jotakin. Tiesin vallan hyvin, tai osasin aavistaa, mitä. Sydäntä raastoi, itkin ja kaikki oli tyhjää. Rakas kissamme, joka oli ollut meillä koko elinikäni, oli kuollut aamulla. Siitä on monta monituista vuotta, mutta alan jälleen itkemään. Sille en voi mitään. Asiaan liittyy myös se, että itsekkyydenpuuskassa ajattelin kerran ihan pienen hetken, "kuolis jo, ni voitais mennä sinne laivalle". En osaa antaa itselleni sitä anteeksi. Se oli vain pienenpieni hetki ja suutuin heti itselleni suunnattomasti. Vieläkin mietin, vaikuttiko se jotakin. Sitä en ikinä saa tietää.

Olin siihen aikaan niin järkyttynyt kissastamme, etten osannut kunnolla surra isoäitiäni, joka kuoli siinä lähiaikoina. Hävettää.

Taas yksi outo sanoinkuvaamaton tunne. Tulin eräänä iltapäivänä kotiin. Jokin "ajoi" minut sinne. En ymmärrä, mutta outo tunne sanoi minulle, että kotiin oli mentävä. Ajattelin kyseessä olevan koe. Väärin luulin. Astuin kotiin, kun näin isosiskoni. Hän oli lähdössä jonnekin ja sanoi minulle että isälle olisi oltava kiltti. Kysyin kummissani syytä.
Kuin olisin saanut kylmän suihkun: "Riitta on kuollut" hämmennyin, kun tajusin Riitan, isäni ystävän ja ex-vaimon olevan poissa. Taas outo tunne, syyllisyys, joka on tosin ihan liian yksioikoisesti sanottu, pyyhki sisintäni. Juuri viimeksi, kun tuo nainen oi puhunut minulle, olin ajatellut "menis jo hiiteen, mulla on kiire". Kauhea tunne, ei sitä oikeastaan voi kunnolla sanoin kuvata. En edes kyennyt itkemään.
 
Chyrinia sanoi:
Alx sanoi:
Tieto jonkun kuolemasta. Sitä ei voi kuvata. Se iskee, sen kieltää, sitä huutaa tuskaansa, mutta mikään ei riitä kuvaamaan sitä tunnetta, kun tajuaa, että jokin palanen putoaa pois elämästä lopullisesti.
.

Se on ilkeä tunne. Minulle on sattunut monta kertaa... esimerkiksi silloin, kun pari vuotta sitten yksi isäni hyvä ystävä kuoli. (Isäni on ollut kuollut jo pitkään kylläkin) Tai no ei pelkästään isän ystävä, sen tyypin perhe ja meidän perhe on aina ollut.. no... Jollain lailla kavereita kaikki. (Ja isosiskoni on naimisissa yhden sen perheen pojan kanssa) Ja sitten yhtenä päivänä istuskelin laiskasti lukemassa kirjaani, ja sitten joku ystävällisesti soitti äidille, joka sattui istumaan samaisessa paikassa.. Ja sitten se vain sanoi, että sano kaikille siellä, että se-ja-se-jonka-nimeä-en-halua-tässä-mainita-on kuollut. Olin varmaan aika oudon näköinen, kun tulin keittiöön, koska olin kuullut äidin keskustelunpätkän. isoveljet heti kysyivät, että missä palaa. No, kerroin. Oikeasti, siinä vaiheessa tuli sellainen tunne, että oli pakko itkeä. Ja sitten häivyin viivana yläkertaan omaan huoneeseen vollottamaan.

Mutta monia kivojakin tunteita, jotka on tosi omituisia, on. Jotain huippua kun tapahtuu jossain kirjassa vaikka, niin tulee silloin semmoinen... No, semmoinen "leimahdus" niinkuin Runotyttö sanoi. Tulee sellainen hassu lämpö ja väristys, yhtä aikaa kylmä ja kuuma, ja tulee hirveän onnelliseksi. No, ei sitä voi kuvata. Varmaan itse kukin tuntenut niin monta kertaa, että ymmärtää, mitä tarkoitan.

Monta kertaa on myös ollut sellainen tunne, että pelkää jotain, mitä ei ole olemassakaan. Tietää, ettei sitä ei ole, mutta silti näkee sen joka paikassa. Minä esimerkiksi näen miljoona kertaa sellaisen Voldemortin ja Klonkun risteytyksen, joka on muuten niinkuin Klonkku, mutta musta, ja sillä on punaisen hirveät käärmeensilmät, hämähäkinkädet ja se väijyy joka paikassa. Ja kuvittelen myös mielelläni (siis en mielelläni, mutta en osaa selittää paremmin) joka paikkaan missä on pimeää ja jossa en käy mielelläni enkä usein, että sieltä löytyy jokin palanut ruumis tai hirmuinen olio. Niitä ei ole olemassa, minä en usko, että niitä on olemassa, mutta näen niitä silti kaikkialla, ja varsinkin, kun oleskelen yksin jossain. Silloin jokainen rasahdus kaksinkertaistuu, jokainen ääni on epäilyttävä, ja jokin kaukainen räsähdys kertakaikkisesti saa sekopäiseksi. Kaikki valot päälle, verhot kiinni, musiikki soimaan ja niin rauhallinen ja iloinen kirja kuin olla voi luettavaksi. Silloin voi vähän piristyäkkin. Mutta se on oikeasti kamalaa... Toivottavasti täällä on muitakin vainoharhaisia sekopäitä kuin minä...
 
Kun eräänä iltana istuin sängylläni ja kuuntelin jotain musiikkia, en nyt muista mitä, tuntui aivan kuin olisin imenyt musiikkia nälkääni. Minulla tosiaan oli nälkä, ja yhtäkkiä aloin kuunnella kappaleen kertosäettä ja se ikään kuin täytti minut. Nälkä ei loppunut, mutta se olisi kuin olisin syönyt jotain roskaruokaa nälkään (te jotka olette niin tehneet, voivat kuvitella tätä tunnetta). Se oli hauska tunne. Harmi kun en muista bändin nimeä. Olin lainannut levyn kirjastosta, enkä nyt enää muista sitä.

Onko teille koskaan tullut tällaista tunnetta?
 
En muista koskaan syöpötelleeni musiikkia, mutta noita outoja tunteita tulee joskus. Vasta eilen olin kaverini luona, kun ihan yhtäkkiä tuli Taru sormusten herrasta sivu 559 -tunne. Se oli aika hassua....
 
Uskomaton fiilis oli silloin, kun pääsimme ensimmäisissä PT-kisoissani maaliin kaksi tuntia viimeisen joukkueen jälkeen, sormet kohmeessa, yhdellä suksi jalkaan jäätyneenä, toisella reppu hukassa, mutta oli sellainen "jes-me-tehtiin-se-yhdessä-tunne. Sitä ei unohda koskaan, ja samalla vartiolla on sitten tahkottu läpi mieletön määrä kisoja... :)
 
Kosimisen tunne oli käsittämätön.
Tein sitä aika kauan,ja lopputulos oli surkean makaaberi.
Onneksi edes lopputulos oli mieleinen.
Eipä muuta
 
Harvemmin tunnen mitään järisyttävää, vaikka jotain mullistavaakin tapahtuisi. En vain osaa suhtautua semmoisiin asioihin ja en vain voi ymmärtää että niin voisi käydä, eli en siis suhtaudu niihin ollenkaan.

Usein juuri kun olen nukahtamassa alkaa sisällä tuntumaan tavallaan erilaisia muotoja. En osaa kunnolla selittää, mutta jotenkin ne vain on siellä ja muuttavat muotoaan pyöreämmistä terävämmiksi ja joskus tuntuu ettei henkeäkään saa kun ne tuntuu kurkussa asti. Yleensä muodot ovat pyöreähköjä muotoja, jotka tavallaan tiivistyvät terävemmiksi ja samalla painavimmiksi. Jos ootte nähneet sen ruudunsäästäjän (nimi oli joku kukkalaatikko tai vastaava?) niin se tuntuu samalta, mutta päinvastaiselta.. Joo, voisin puhua selvästikin mutta jääköön se.
 
Ylös